KAHDEKSAS LUKU.
Lot Pauws istui huoneessaan kirjoittaen, kun hän kuuli alakerrasta äitinsä ja tämän miehen, Steynin ääni. Ottilie äidin ääni kuului kimakalta, yhä kiihtyvämmän äkäiseltä, ja Steynin levollinen, välinpitämätön basso-ääni jyrähteli lyhyin, katkonaisin lausein, ärsyttäen äitiä, kunnes hän alkoi änkyttää ja miltei tukehtui läähätykseensä.
Lot laski pois kynänsä huokaisten ja läksi alas. Hän näki vanhan palvelijattaren kuuntelevan keittiön ovella, mutta tämä katosi kuullessaan Lot'n askeleet portaissa.
Lot astui huoneeseen:
»Mikä on hätänä?»
»Mikäkö hätänä? Mikäkö hätänä? Minä kerron sinulle, mikä on hätänä: olin hullu mennessäni naimisiin, olin hullu jättäessäni omaisuuteni mieheni huostaan. Jollen olisi tehnyt sitä, niin minulla olisi vapaat kädet! Eivätkö he ole lapsiani, omia lapsiani? Jos he tarvitsevat rahaa, niin enkö saa lähettää sitä heille? Pitääkö heidän kuolla nälkään, sillä aikaa kuin hän… kuin hän…»
Ottilie osoitti Steynia.
»No, mitä?» sanoi Steyn haastaen hänet taisteluun.
»Sillä aikaa kuin hän tuhlaa rahani naisille, aina vain huonoille naisilleen…»
»Kuulehan, äiti!»
»Niin, mutta se on totta!»
»Hiljaa, äiti, häpeä toki: älä puhu tuolla tavalla! Mikä tähän on syynä, Steyn?»
»Äiti sai kirjeen Lontoosta.»
»Trevelleyltäkö?»
»Hughilta. Hän pyytää rahaa.»
»Enkö minä saa lähettää rahaa pojalleni, jos haluan?» huusi äiti Lot'lle. »Eikö Hugh ole minun lapseni, eikö hän ole minun poikani? Se on jo kylliksi paha, ettette salli minun usein nähdä heitä, mutta pitääkö minun sen vuoksi katkaista välini heidän kanssaan? Jos Hugh on ilman paikkaa tällä hetkellä niin enkö minä saa lähettää hänelle hiukan rahaa? Eivätkö ne ole minun rahojani? Steynillä on omat rahansa, eläkkeensä. En minä pyydä hänen rahojansa!»
»Kuulehan, Lot», sanoi Steyn. »Äiti saa tietenkin tehdä niinkuin haluaa. Mutta meillähän on töin tuskin kylliksi jokapäiväisiin tarpeihimme. Jos äiti lähettää viisikymmentä puntaa Hughille niin en tiedä, miten tulemme toimeen. Siinä kaikki; mutta muuten en välitä siitä, mitä äiti sanoo.»
»Sinä tuhlaat rahojani huonoille naisillesi, sillä sinä olet itse huono ja olet sitä aina ollut!»
»Äiti, lopeta jo! Ja ole rauhallinen. Minä en siedä riitaa ja haukkumisia. Ole rauhallinen. Ole rauhallinen, äiti. Näytä minulle Hughin kirje.»
»En, en minä anna sinunkaan sitä lukea. Mitä sinä kuvittelet mielessäsi? Minun ei tarvitse tehdä tiliä teoistani pojalleni! Pidätkö sinä yhtä tuon kelvottoman kanssa äitiäsi vastaan? Te tahtoisitte kumpikin, että rikkoisin välini omien lasteni kanssa, oman lihani ja vereni, omien armaitteni kanssa vain siksi, että te sitä haluatte! Milloin minä näen heitä? Milloin? Sano minulle, milloin? Maryä, Johnia ja Hughia: milloin minä näen Hughin? Vaikka olisinkin erehtynyt heidän isänsä suhteen, niin eivätkö he silti ole minun lapsiani, omiani yhtä hyvin kuin sinä ja Ottilie? En minä voi sallia poikani nähdä nälkää!»
»Minä tiedän vallan hyvin, että Hugh käyttää väärin sinun hyvyyttäsi, sinun heikkouttasi… puhumattakaan molemmista toisista.»
»Se on oikein, älä puhu heistä! Riko välisi veljiesi ja sisariesi kanssa! Ajattele vaan, ettei maailmassa ole ketään muuta kuin sinä yksin, ja ettei äidilläsi ole ketään muuta kuin sinut; ja mene naimisiin ja jätä äitisi yksin tuon alhaisen miehen kanssa, joka lähtee salaa öisin ulos naistensa luo! Siksi, että hän on vielä nuori! Siksi, että hän on nuori ja hänen vaimonsa vanha! Mutta jos hän menee naikkostensa luo, ja sinä menet naimisiin, niin lupaan, etten jää yksin tähän taloon, vaan lähden Hughin luo. Oma rakas poikani, oma kultaseni: milloin saan nähdä hänet? Milloin saan nähdä hänet? En ole nähnyt häntä kokonaiseen vuoteen!»
»Äiti, koetahan olla tyyni, äläkä huuda tuolla tavalla. Puhu rauhallisesti. Sinä väsytät minua niin kauheasti huutamisellasi ja riitelemiselläsi ja sättimiselläsi: en kestä sellaista… En pyydä sinua näyttämään minulle Hughin kirjettä. Mutta Steyn on oikeassa; ja sen verran kuin tunnen nykyistä taloudellista asemaamme, olisi hulluutta lähettää kuusisataa guldenia Hughille, jolla ei koskaan ole muuta kuin epävarmoja 'toimia' Cityssä. Sinä et voi sitä tehdä.»
»Voin kyllä, itsekäs lurjus! Mitä sinä tiedät äitisi raha-asioista?
Minulla on aina rahaa, milloin vain tarvitsen!»
»Niin, tiedän kyllä: sinä kadotat rahaa ja löydät jälleen lipastostasi…»
»Ja vaikken tällä kertaa löydäkään rahaa lipastostani ja jos Steyn lukitsee rahat, niin menen pankkiin ja pyydän sieltä, eivätkä he minulta kiellä. Ja minä lähetän rahat pankin kautta. Katsokaa vain, minä voin sen tehdä, senkin itarat, itsekkäät lurjukset! Minä panen hatun päähäni ja lähden. Lähden aivan heti, menen pankkiin; ja Hugh… Hugh saa rahat huomenna tai ylihuomenna. Tekisin sen sinun tähtesi, Lot, tai Ottilien; ja teen sen nyt Hughin tähden. Olen hänen äitinsä, ja teen sen: teen sen, teen sen, ja sillä hyvä!»
Ottilie änkytti vihasta; ja sen johdosta että Lot oli puolustanut Steyniä ja Steyn välitti enemmän Lot'sta kuin hänestä, iski mustasukkaisuuden oas hänen sydämeensä ja tuotti hänelle niin suurta tuskaa, ettei hän enää tiennyt, mitä hän sanoi ja olisi halunnut lyödä Lot'ta korvalle ja… vaikkapa murhata Steynin. Ja hän hyökkäsi ulos huoneesta kalpeana vihasta, kompastuen huonekaluihin, paiskaten oven jäljessään kiinni ja kiiruhtaen portaita ylös. Hän olisi voinut vaikka itkeä tuskasta… Steyn ja Lot kuulivat hänen liikkuvan ja tömistävän yläpuolellaan, pukevan ylleen ja puhuvan itsekseen, toruen, toruen, toruen.
Steynin kovat piirteet, jotka olivat karkeat, mutta kauniit parran ympäröiminä, sulivat äkkiä, ilmeen vaihtuessa tuskalliseksi.
»Lot, rakas poikani», sanoi hän, »tällaista olen saanut kestää lähes kaksikymmentä vuotta.»
»No niin, Steyn!»
»Lähes kaksikymmentä vuotta. Huutoa, riitaa ja kiistaa… Hän on sinun äitisi. Ei puhuta siitä sen enempää.»
»Steyn, hän on äitini ja minä rakastan häntä kaikesta huolimatta; mutta käsitän kyllä, miten sinä siitä kärsit.»
»Kärsin? Enpä tiedä. Ihminen tylsistyy. Mutta joskus ajattelen, että olen heittänyt hukkaan elämäni mitä surkeimmalla tavalla. Ja kellä siitä on hyötyä? Ei edes hänellä.»
»Koeta kohdella häntä kuin lasta, kuumaveristä, hemmoteltua lasta. Ole ystävällinen hänelle, vaikkapa vain kerrankin. Puhu hänelle ystävällisesti, hyväile häntä: sitä hän kaipaa. Hän on nainen, joka elää hyväilyistä. Äiti raukka: en tiedä ketään, joka kaipaisi hyväilyjä niinkuin hän. Joskus hän nojautuu minuun, kun hyväilen häntä. Silloin hän on onnellinen. Jos suutelen häntä, on hän onnellinen. Jos sanon, että hänellä on pehmeä iho, on hän onnellinen. Hän on lapsi. Koeta nähdä häntä siinä valossa; ja ole hyvä hänelle, vaikkapa vain jonkun kerran.»
»En voi sitä enää. Olin hullaantunut häneen, silmittömästi rakastunut kerran. Jollei hän aina olisi riidellyt ja käyttäytynyt niin järjettömästi, niin voisimme vieläkin elää kaikessa ystävyydessä. Vaikka hän onkin minua vanhempi, niin olisimme sittenkin tulleet toimeen. Mutta hän on mahdoton. Sinä näet sen yhtä hyvin kuin minäkin. Meillä ei ole rahaa: ja koska hän ei tällä kertaa löydä rahaa lipastostaan, niin hän menee aivan yksinkertaisesti pankkiin hakemaan ja lähettää Hughille. Nuo Trevelleyn kirjeet ovat syynä näihin aika ajottain puhkeaviin kohtauksiin. He iskevät hänen suontaan kukin vuorotellen; mutta ruminta koko jutussa on se, että isä on kaiken takana.»
»Onko se aivan varma?»
»On. Trevelley on aina sen takana. Hän yllyttää lapsia. Me joudumme velkaan Trevelleyn tähden… Lot, olen usein ajatellut eroa. En tahtoisi sitä tehdä, koska äiti on jo kahdesti eronnut. Mutta tuumin joskus, enköhän vain hukkaa elämääni turhan takia? Mitä iloa hänellä on minusta tai minulla hänestä? Me pysymme yhdessä aivan turhan tähden, seikkojen vuoksi, jotka aikoja ovat kadonneet, intohimon tähden, joka on kuollut: mielettömän, järjettömän sokeuden vuoksi, joka ei ollut rakkautta, ainoastaan himoa… Aikoja sitten menneiden seikkojen vuoksi olen hukannut elämäni, päivän toisensa jälkeen, kaksikymmentä vuotta. Minä olen aivan tavallinen mies, mutta iloitsin ennen elämästä ja työstäni… nyt inhoan kaikkea ja hukkaan turhaan elämäni toisen päivän toisensa jälkeen… Sellaisen vuoksi, joka aikoja sitten on kadonnut…»
»Steyn, minä panen arvoa siihen, mitä sinä teet. Ja sinä teet sen vain äidin vuoksi. Mutta, tiedäthän, olen usein sanonut sinulle, käy omia teitäsi. Turhat uhraukset eivät ole minusta minkään arvoisia. Jos luulet löytäväsi vielä jotain elämästä eroamalla äidistä, niin tee se.»
Mutta Steyn näytti vaipuneen taas välinpitämättömyyteensä:
»Ei, poikaseni, mikä kerran on mennyt hukkaan, on mennyt hukkaan. Kaksikymmentä vuotta kuluttaa miehen tarmon loppuun, niin ettei hän voi rakentaa uudestaan elämäänsä. Minusta tuntui yhteen aikaan, etten voinut hyljätä äitiä, kun hän oli jäänyt aivan yksin, en ehkä kokonaan ollut siihen syypää, mutta sittenkin, suuressa määrin. Jos jättäisin hänet nyt, kun hän on vanha, olisin todellakin kelmi mies: en voi sitä tehdä. En pidä tätä tekoani vain turhanpäiväisenä uhrauksena, vaan se on asia, jolle en mahda mitään. En tahdo saattaa elämääni helvetiksi. Kuljen omia teitäni, kun mieleni tekee, vaikka äiti liioitteleekin, kun hän olettaa, että käyn öisin naisten luona.»
»Äiti on tietenkin mustasukkainen, hän on yhä vieläkin mustasukkainen sinun tähtesi.»
»Ja hän on mustasukkainen sinun tähtesi. Hän on onneton nainen; ja mitä vanhemmaksi hän tulee, sitä onnettomammaksi. Hän on niitä ihmisiä, joiden ei koskaan pitäisi vanhentua… Tulehan tänne, Jack, lähdetään jaloittelemaan… Mutta, Lot, jos äiti jatkaa tähän suuntaan, niin hänen omaisuutensa on asetettava holhouksen alaiseksi. Muuta ei voida tehdä.»
Lot hätkähti: hän kuvaili mielessään äitiä holhouksen alaisena; ja sittenkin Steyn oli oikeassa. Parasta oli keskustella äidin kanssa kaikessa hiljaisuudessa. Tällä hetkellä ei voinut mitään tehdä: äiti oli vihoissaan, hän käyttäytyi kuin hullu ja lähettäisi varmaankin Hughille viisikymmentä puntaa.
Lot palasi huoneeseensa ja koetti tarttua työhönsä. Hän kirjoitti kirjoitelmaa Taiteesta, näyttäen toteen, että taide oli huvitusta ja taiteilija hauskuuttaja. Hän ei tiennyt, uskoiko hän itse kaikkeen siihen mitä hän sanoi, mutta se ei merkinnyt mitään eikä ollut tärkeää. Tuo aihe riitti täyttämään muutamia loistavia sivuja, kirjoitettuna koko hänen tyylitaituruudellaan; ja se herättäisi ihmisten huomiota, sitä luettaisiin: toiselta puolelta sitä paheksuttaisiin, toiselta sille hymyiltäisiin, koska siinä todellakin oli koko joukon totta ja Charles Pauws saattoi olla oikeassa väitteissänsä. Hän muovaili kernaasti lauseensa kauniista sanoista, niin että ne loistavuutensa nojalla tekivät vakuuttavan vaikutuksen… Mutta kesken kirjoitustaan hän ajatteli äiti raukkaa ja huomasi varsin pian, että hänen oli mahdoton jatkaa. Hänen oli sääli äitiä. Hän ymmärsi Steyniä, mutta sääli äitiä… Hän nousi ja kulki edestakaisin huoneessaan, joka oli täynnä muistoja Italiasta: pari pronssia, useita valokuvia italialaisten mestarien teoksista. Kiltti mies, tuo Steyn, kun salli hänen asua tässä huoneessa, joka oli äidin huoneen vieressä, ja itse siirtyi ylimpään kerrokseen. Mutta hänen oli kovin sääli äitiä, joka oli suuri lapsi. Hän oli aina ollut lapsi: hän ei voinut sille mitään, hän oli ja pysyi aina lapsena. Hän oli ollut niin ihmeen kaunis ja viehättävä: pieni nukke aina; ja Lot muisti, ollessaan jo seitsemäntoista-vuotias poika, kuinka ihastuttavalta äiti usein näytti: niin nuorelta, niin ihmeellisen nuorelta kauniine pikku kasvoineen, lapsekkaine silmineen ja sopusuhtaisine, täyteläisine vartaloineen. Äiti oli silloin kolmenkymmenenkahdeksan, eikä hänessä ollut vähintäkään vanhuuden merkkiä; hän oli kaunis nainen, kauneutensa täydessä kukoistuksessa. Lot'n ei tarvinnut katsella äidin valokuvia noilta ajoilta; hän muisti hänet sellaisena; hän muisti hänen näyttäneen aivan nuorelta tytöltä avokaulaisessa, kermanvalkoisessa pitsipuvussa, jota hän ei edes viitsinyt pukea huolellisesti jälleen, sillä missä puvussa hyvänsä hän oli kaunis, niin sanomattoman kaunis; hän muisti hänet ruskeassa verkaviitassa, joka oli reunustettu astrakaanipäärmeillä, pieni astrakaanihattu kiharaisessa päässään, luistellen hänen kanssaan jäällä niin kevyesti ja sulavasti, että ihmiset luulivat häntä hänen sisarekseen. Äiti raukka, hän oli nyt tullut vanhaksi! Ja sittenkin hän oli yhä sievä, mutta vanhaksi hän oli tullut; eikä hän kyennyt mihinkään — Lot oli aivan varma siitä — hän ei kyennyt mihinkään muuhun kuin rakastamaan. Hänellä oli viisi lasta, mutta hän ei ollut äiti: Lot nauroi ja pudisti päätään tälle ajatukselle. Lot oli kasvattanut itse itsensä; Ottilie oli varsin varhain päässyt selville suuresta kyvystään ja kauniista äänestään ja oli myöskin itse kasvattanut itsensä; Trevelleyt olivat saaneet juosta melkein kuin villit… Ei, äiti ei ollut mikään äiti, hän ei ollut mikään koti-ihminen, hän ei ollut myöskään maailmannainen: hän ei kyennyt mihinkään muuhun kuin rakastamaan. Hän tarvitsi rakkautta; ja kaikkein eniten hän tarvitsi hyväilyjä aivankuin lapsi. Ei kukaan hyväillyt häntä niinkuin Lot, sillä hän tiesi että äiti oli aivan hullaantunut hyväilyihin. Hän oli kerran sanonut Lot'lle, osoittaen hänen velipuolensa, Hugh Trevelleyn, kauniin, kaksikymmen-vuotiaan nuorukaisen, valokuvaa:
»Lot, siitä on kahdeksan kuukautta, kun viimeksi sain suudella häntä!»
Ja Lot oli nähnyt äidin kasvoilla ilmeen, ikäänkuin hän olisi ikävöinyt Hughin suudelmaa, vaikka tämä joskus kohteli häntä kovin ynseästi ja ylimielisesti. Tietysti, olihan sekin äidillinen tunne hänessä, mutta ehkäpä hän sittenkin pikemmin vain kaipasi tämän nuorukaisen hyväilyjä, joka oli hänen poikansa.
Ja hänetkö he tahtoisivat asettaa holhouksen alaiseksi? Ehkäpä se olisi välttämätöntä! Mutta se olisi kauheaa: tuo äiti kulta! Mutta hän oli niin typerä joskus! Niin järjetön! Täysi lapsi niin vanha kuin hän olikin!… Oi, se oli hirveää, kun vanhenemistaan vanhentui ja kuitenkin pysyi samana kuin ennenkin! Miten vähän elämä opetti ihmiselle! Miten vähän se kehitti häntä! Se jättää hänet sellaiseksi kuin hän on, tuskin hioo pois edes teräviä ja viehättäviä epätasaisuuksia!… Äiti parka, hänen elämässään ei ollut enää mitään muuta kuin menneisyyttä… ja etenkin rakkautta!… Stefanie täti puhui hysteriasta; perheessä oli runsaasti aistillista intohimoa; mutta se ei tullut Dercksz'eistä, niinkuin Stefanie täti oletti: se tuli isoäidistä itsestään. Hän oli aina kuullut sanottavan, että isoäiti, samoinkuin äitikin, oli intohimoinen nainen. Ihmiset kertoivat kaikenlaisista seikkailuista, joita hänellä oli ollut Intiassa ennenkuin hän kohtasi Takman. Heidän perhettään vainosi jonkunmoinen kirous, onnettomien avioliittojen kirous. Isoäidin molemmat avioliitot olivat olleet onnettomat: kenraali de Laders oli kaikesta päättäen ollut raaka mies, niin suuresti kuin Stefanie täti puolustikin isäänsä. Ja avioliitossaan isoisä Dercksz'in kanssa isoäiti oli ollut erikoisen onneton: seikkailut kohdistuivat juuri tähän aikaan. Isoisä Dercksz oli hukkunut putoamalla tulvillaan olevaan jokeen Tegal-vuoristossa, missä he olivat asuneet kesähuvilassaan. Lot muisti, miten paljon tästä tapauksesta oli puhuttu, miten itsepäisiä huhut olivat olleet vuosikausia. Siitä oli nyt kuusikymmentä vuotta, ja väitettiin, että isoisä Dercksz olisi liehakoinut erästä sikäläistä naista ja että eräs javalainen olisi mustasukkaisuudesta tappanut hänet. Se oli vain turhaa puhetta: tohtori Roelofsz sanoi, että se oli turhaa puhetta… Onnettomien avioliittojen kirous… Anton eno ei ollut koskaan ollut naimisissa; mutta hänessä intohimon suoni oli kehittynyt hysteeriseksi kuohuksi… Harold eno, ystävällinen, mutta omituinen mies, oli ollut onneton aatelisneitinsä kanssa, joka oli liian hollantilainen intialaiselle kahvinviljelijälle. Daan eno, Intiassa — he olivat parhaillaan matkalla Hollantiin — ei ulkonaisesti tehnyt onnettoman vaikutusta liiaksikin intialaisen vaimonsa, Floor tädin rinnalla: he olivat nyt vanhat ja vakavat ja hiljaiset, mutta oli aika, jolloin tuo onneton suoni oli puhjennut ilmi heissäkin, kehittyen tädissä — hän oli syntyään Dillenhof, isoäidin sukulainen — voimakkaaksi kuohuksi. No niin, tuo kaikki oli jo ollutta ja mennyttä: he olivat nyt vanhoja… Täti Thérèse van der Staff oli kääntynyt katolilaiseksi onnettoman avioliittonsa jälkeen; väitettiin, että hänen poikansa Theo ei ollut hänen miehensä lapsi… Ja Lot'n oma äiti raukka oli ollut kolmasti naimisissa ja kolme kertaa onneton!
Lot ei ollut koskaan ajatellut tätä asiaa tällä tavalla, sukupolvien valossa, mutta tehdessään nyt sitä tuntui se kamalalta, se oli jonkunmoista tarrautumista kiinni yhteiskunnalliseen lakiin — avioliittoon — mikä ei sopinut yhdellekään näistä luonnonlaaduista. Mutta, miksikä he olivat menneet naimisiin? He olivat kaikki nyt vanhoja ihmisiä, mutta… mutta jos he nyt olisivat olleet nuoria, uudenaikaisine mielipiteineen, niin tokkopa he olisivat menneet naimisiin? Olisivatko he menneet naimisiin? Heidän verensä, joka useasti oli kiihtynyt hysteeriseen pisteeseen saakka, ei olisi koskaan sietänyt sellaista pakkoa. He olivat löytäneet intohimolleen hetkellisen vastineen, sillä ei yksikään heistä — lukuunottamatta ehkä Harold enoa — ollut mennyt naimisiin muusta syystä kuin tyydyttääkseen intohimojaan, mutta niin pian kuin he joutuivat avioliiton painon alle, he tunsivat kohtalonsa; yhteiskunnallinen laki, jota he aina olivat kunnioittaneet vaistomaisesti, sen enempää aprikoimatta, ei soveltunut heille lainkaan; he tunsivat avioliiton ja onnettomuuden kirouksen, joka vainosi heidän perhettään. .. Entäs hän itse, miksikä hän aikoi naimisiin? Lot teki itselleen nyt aivan vakavissaan tämän saman kysymyksen, jonka hän aikaisemmin oli leikillään tehnyt äidilleen. Miksi hän aikoi naimisiin? Soveltuiko hän avioliittoon? Eikö hän tuntenut itseään liiankin hyvin? Niin kyynillinen kuin hän oli itsensä suhteen, hän näki itsensä sellaisena kuin hän oli ja tunsi täydellisesti oman itsekkäisyytensä. Hän tiesi, miten turhamainen hän oli sekä ulkonaisen olentonsa että kirjallisen tyylinsä suhteen… Hän hymyili: hän ei ollut mikään huono mies, oli niitä huonompiakin kuin hän; mutta, taivainen taatto, miksikä hän aikoi naimisiin? Miksi hän oli kosinut Ellyä?… Ja sittenkin hän oli onnellinen; ja nyt, kun hän vakavissaan kysyi itseltään, miksikä hän aikoi mennä naimisiin, hän tunsi olevansa rakastunut Ellyyn, ehkäpä enemmän kuin hän itse aavistikaan. Mutta — tuo ajatus ei antanut hänelle rauhaa — miksikä mennä naimisiin? Voisiko hän pelastua perheensä kirouksesta? Eikö Ottilie Nizzassa ollut oikeassa, joka kieltäytyi menemästä naimisiin ja eli vapaassa avioliitossa italialaisen upseerinsa kanssa — itse hän oli kirjoittanut siitä Lot'lle — kunnes he eivät enää rakastaisi toisiaan? Oliko suoni jatkunut hänessä vai… oliko hän oikeassa ja Lot väärässä? Oliko Ottilie, hänen sisarensa, nainen, voimakkaampi elämänkatsomuksessaan kuin Lot, mies?… Miksikä, miksikä mennä naimisiin? Eikö hän voisi sanoa Ellylle, joka oli niin herkkätunteinen, että hän kernaammin eläisi vapaassa avioliitossa hänen kanssansa?… Ei, se ei ollut mahdollista: yhteiskunnan mielipide, niin vähän kuin he siitä välittivätkin, oli otettava huomioon; ja sen lisäksi siinä oli Ellyn isoisä; siinä olivat ihmiset ja kaikenlaiset asiat, sovinnaiset tavat ja vaikeudet. Ei, hän ei voinut saattaa Ellyä sellaiseen asemaan; ja sittenkin Elly olisi ymmärtänyt sen… Ei ollut siis muuta keinoa kuin mennä naimisiin tavallisella tavalla ja toivoa — koska he rakastivat syvästi toisiaan eikä vain intohimoisesti — ettei kirous ulottuisi heihin, onnettoman avioliiton ies…
Nuo toiset, sedät ja tädit, olivat olleet onnettomat avioliitossaan. Nyt he olivat vanhat; nuo entiset asiat olivat nyt jo melkein häipyneet… Häipyivät yhä kauemmaksi… Ehättäisivätkö ne hänetkin, joka oli vielä nuori? Piirittäisivätkö ne hänetkin, joka kulki vanhuutta kohti? Oi, tulla vanhaksi, tulla vanhaksi! Oi, mikä hirveä painajainen, tuo vanheneminen, kun harmaat, talviset näköalat avautuivat silmien eteen! Se ei merkinnyt paljon, vaikka saikin kestää nöyryytyksiä ulkomuotonsa vuoksi; hiukan kipeämmin jo koski, kun nöyryytykset kohdistuivat kirjalliseen kykyyn; mutta kun koko fyysillinen ja moraalinen olemus sai kestää nöyryytystä: se vasta oli hirveää, kaameaa! Tuo nöyryytys ei tapahtunut yhdellä kertaa, sillä nuoren ja voimakkaan ruumiin kuihtuminen, älyllisyyden ja sielun rappeutuminen kävi hitaasti… Oi, miten hirveää tulla yhtä vanhaksi kuin isoäiti ja isoisä Takma! Ja nuo molemmat olivat eläneet yhdeksänkymmentä vuotta ja vielä enemmänkin. Vähäinen tunteen atomi näytti yhä liikehtivän noiden molempien välillä, muiston atomi. Kuka saattoi sitä tietää? Ehkäpä he yhä juttelivat menneistä ajoista… Mutta tulla niin vanhaksi kuin he: yhdeksänkymmenenseitsemän! Oi, ei, ei, ei niin vanhaksi: jospa saisi kuolla ennenkuin kuihtui ja rappeutui kokonaan! Tuo ajatus sai hänet pelosta jähmettymään, ja hän vapisi vain ajatellessaankin sitä mahdollisuutta, että hän voisi tulla niin vanhaksi: yhdeksänkymmenenseitsemän-vuotiaaksi!… Oi hyvä Jumala, hyvä Jumala, ei, ei!… Anna hänen kuolla nuorena, anna hänen elämänsä loppua niin kauan kuin hän vielä on nuori! Hän ei ollut mikään pessimisti, hän rakasti elämää: elämä oli ihana, elämä oli loistava; niin paljon ihanaa oli taiteessa, Italiassa, hänen omassa älyssään: hänen omassa sielussaankin tällä hetkellä, hänen tunteessaan Ellyyn. Mutta hän rakasti nuorta ja voimakasta elämää eikä sietänyt rappiota ja kuihtumista. Oi, kunpa aina olisi saanut olla voimakas, aina nuori! Kuolla nuorena, kuolla nuorena! Hän rukoili sitä Siltä, jonka hän tunnusti Jumalaksi, siltä Valolta, siltä Salaperäisyydeltä, joka ehkä ei kuitenkaan voimansa mittaamattomista syvyyksistä kuunnellut hänen rukoustaan, sillä se oli niin pieni, niin itsekäs, niin epämiehekäs, niin pelkurimainen, niin turhamainen, niin sanomattoman turhamainen! Oi, eikö hän tiennyt sitä itse? Tahtoiko hän olla näkemättä itseään sellaisena kuin hän oli? Saattoiko hän olla näkemättä itseään sellaisena kuin hän oli?
Hän astui huoneessaan eikä kuullut oven avautumista.
»Viisikymmentä puntaa on nyt lähetetty!»
Lot hätkähti. Hänen äitinsä seisoi hänen edessään näyttäen pieneltä raivottarelta: hänen siniset silmänsä iskivät tulta kuin pienen paholaisen, ja hänen suunsa oli auki kuin pahankurisen lapsen.
»Oi!… Äiti!»
»Lot… Mikä sinun on?»
»Minunko?… Ei mikään…»
»Oi, poikani, poikani, mikä sinun on?»
Lot vapisi kuin kuumeessa. Hän oli aivan kalpea. Hän koetti hillitä itseään, olla miehekäs, rohkea ja peloton. Synkkä kauhu valtasi hänet. Kaikki musteni hänen silmissään.
»Rakkaani, rakkaani… mitä on tapahtunut?»
Äiti oli kietonut käsivartensa Lot'n ympärille ja veti hänet sohvalle.
»Oi, äiti!… Tulla vanhaksi! Tulla vanhaksi!»
»Sh, kultaseni, ole hiljaa!»
Hän siveli Lot'n päätä sen nojautuessa hänen olkaansa vasten. Hän tunsi poikansa tällaisena: se oli hänen tautinsa, hänen heikkoutensa; se palasi ajoittaisin, ja hän saattoi silloin nojautua täten äitiinsä tuskitellen sitä ajatustakin, että hänen täytyi tulla vanhaksi, vanhaksi… Niin, se oli hänen tautinsa, hänen heikkoutensa: Ottilie tunsi sen liiankin hyvin; ja hän rauhoittui aivan samoin kuin hän olisi rauhoittunut, jos Lot'lla olisi ollut kuumetta. Hän puhui hänelle lellitellen, hän silitteli hänen tukkaansa varovasti, jotta se ei joutuisi epäjärjestykseen. Hän suuteli häntä yhä uudestaan. Hän tunsi tyytyväisyyden hehkua hyväillessään poikaansa; hänen äidillinen asentonsa oli omansa rauhoittamaan häntä.
»Sh, kultaseni, ole hiljaa!»
Lot oli hetken aikaa ääneti.
»Luuletko todellakin, että vanheneminen… on niin hirveää… ehkäpä kylläkin… myöhemmin?» kysyi Ottilie tahtomattaan alakuloisesti.
»Luulen kyllä…»
»Ei se minustakaan ole hauskaa. Mutta sinä… sinä olet vielä niin nuori!»
Lot alkoi jo rauhoittua ja häpesi itseään. Hän oli lapsi samoinkuin hänen äitinsäkin, sairas, heikko, hysteerinen lapsi aika ajoittain. Hänen hysteriaansa oli tuo vanhuuden pelko. Ja hän etsi lohtua äidiltään, joka ei ollut mikään äiti!… Ei, hän rauhoittui ja häpesi itseään: »Niin, niin… minä olen vielä nuori!» hän yritti sanoa välinpitämättömästi.
»Ja sinä olet menossa naimisiin: elämäsi on vasta alullaan…»
»Siksikö että menen naimisiin?»
»Niin, koska menet naimisiin. Jos sinä vain olet onnellinen, rakkaani, etkä… etkä niinkuin äitisi…»
Lot hätkähti, mutta hymyili. Hän oli jo aivan tasapainossaan ja samalla hän sai taas valtaansa äidin, jonka luota hän hetken aikaa oli etsinyt lohdutusta ja joka aina oli lellitellyt häntä. Hän vuorossaan hyväili nyt äitiä ja suuteli häntä lämpimästi.
»Voi meitä raukkoja!» sanoi Lot. »Me toimimme ja ajattelemme joskus niin omituisesti! Me olemme hyvin sairaat ja hyvin vanhat… vieläpä silloinkin kun olemme nuoret… Äiti, tahdon jutella kanssasi kerran oikein vakavasti… vakavasti, käsitätkö. Ei nyt, toisen kerran: minun täytyy nyt jatkaa työtäni. Jätä minut nyt yksin ja ole rauhallinen… ja kiltti. Todellakin, minua ei vaivaa enää mikään… Äläkä sinä käyttäydy kuin pieni raivotar!»
Ottilie nauroi ilkeämielisellä riemulla:
»Minä lähetin kaikesta huolimatta nuo viisikymmentä puntaa!» hän sanoi huoneen kynnykseltä.
Ja oli kadonnut.
Lot pudisti päätään:
»Olen pahoillani hänen tähtensä!» hän tuumi selvitellen itselleen tunnettaan. »Ja… omasta puolestanikin! Vieläpä enemmän itseni tähden. Voi meitä raukkoja! Kaikki me olisimme asetettavat holhouksen alaisiksi… mutta kenen? Parasta on tehdä työtä ja tehdä aina kiihkeästi työtä…»