SEITSEMÄS LUKU.
Harold Dercksz, toinen poika, oli seitsemänkymmenenkolmen, kahta vuotta Antonia nuorempi. Hän oli leskimies ja eli yhdessä ainoan tyttärensä, Inan kanssa; tämä oli naimisissa Jonkheer [hollantilaisen aatelismiehen arvonimi] d'Herbourgin kanssa ja hänellä oli kolme lasta: Lily, nuori, pellavatukkainen pieni nainen, naimisissa Van Welyn, tykistöväen upseerin kanssa, ja kaksi poikaa, Pol ja Gus, joista toinen opiskeli yliopistossa, toinen kävi koulua.
Joskus tuntui Ina d'Herbourgista varsin epämieluisalta, että hänen isänsä perhe, kaiken kaikkiaan, ei hankkinut itselleen enemmän kunnioitusta liittymällä siihen piiriin, jossa hän itse seurusteli. Hän oli aivan samaa mieltä kuin Stefanie tätikin — jonka suosiossa hän oli muistakin syistä — ja hän yhtyi täydellisesti tätiin, joka väitti isoäidin menetelleen tyhmästi, kun hän, oltuaan naimisissa De Laders'in kanssa, oli valinnut toiseksi miehekseen paljoa vähemmän ansiokkaan Dercksz'in: siitä huolimatta, että Ina itse oli Dercksz ja että hänen olemassaolonsa olisi ollut hyvinkin epäilyttävä, jollei isoäiti olisi mennyt toisiin naimisiin. Ina ei ajatellut kuitenkaan niin pitkälle: hän oli kovin pahoillaan siitä, ettei hän ollut mikään De Laders; ja parasta oli puhua mahdollisimman vähän isän perheestä. Tästä syystä hän ei tunnustanut sukulaisekseen Anton setää, niin pitkälle kuin hänen tuttavapiirinsä ulottui, koska Anton Dercksz oli kurja vanha heittiö, josta mitä eriskummallisimmat jutut olivat liikkeellä. Siitä huolimatta hän oli rahakas setä; ja niinpä Ina tahtoi pitää huolta siitä, että varsinkin Van Welyn nuori väki pysyi hänen näköpiirissään, sillä vaikka Ina olikin heikko sielu, niin oli hän kuitenkin sekä hyvä tytär isälleen että hyvä äiti lapsilleen ja olisi kernaasti suonut, että Anton setä jättäisi rahansa — mitenkähän paljon niitä saattoi olla? — perinnöksi hänen lapsilleen. Sitten oli vielä Daniel sedän intialainen perhe; setä oli isän liikekumppani Javassa ja kävi Hollannissa määräaikojen kuluttua: no niin, Ina oli hyvillään, kun liike menestyi — sillä se merkitsi rahaa kodissa — ja kun Daniel setä ja lihava intialainen Floor täti olivat jälleen onnellisesti paluumatkalla Javaan, sillä he olivat molemmat tosiaankin aivan mahdottomia hienossa seurassa, setä itä-intialaisine tapoineen ja täti, tuollainen nonna [sekarotuinen], jota Inan täytyi suorastaan hävetä! Edelleen oli Parisissa täti Thérèse van der Staff, joka vietettyään varsin kevyttä elämää, oli kääntynyt katolilaiseksi: sellaista se oli, sekin oli kovin eksentristä! De Ladersit olivat aina olleet valloneja [vallonilaisiksi sanotaan niitä ranskalais-reformerattujen seurakuntien jäseniä, jotka 16:nnella ja 17:nnellä vuosisadalla pakenivat Alankomaiden eteläisistä ranskalaisista maakunnista espanjalaisten toimeenpanemien uskonvainojen vuoksi.] samoinkuin d'Herbourgitkin olivat valloneja: tosiaankin, vallonilaisuutta pidettiin Haagissa hienompana kuin katolilaisuutta. Parasta oli olla… koskaan puhumatta Thérèse tädistä. Ja viimeinen, joskaan ei vähemmän tärkeä, oli täti Ottilie Steyn de Weert Haagissa, joka oli ollut kolme kertaa naimisissa ja eronnut kahdesti! Ja hänellä oli tytär, joka oli laulajatar ja huonoilla teillä, sekä poika, joka oli kirjoittanut kaksi epäsiveellistä romaania; oi, se oli hirveä asia Ina d'Herbourgin mielestä; se todisti kasvatuksen ja sivistyksen puutetta; ja kaikki heidän tuttavansa tiesivät sen, vaikkei hän koskaan puhunut sanaakaan Ottilie tädistä ja hänen kolmesta miehestään, jotka kaikki olivat vielä elossa! Ja kun Ina d'Herbourg ajatteli täti Steyn de Weertiä, niin hän avasi väsyneet, kauniit silmänsä avuttomalla ilmeellä ja huokasi syvään; ja tuo katse ja tuo tuska teki hänestä täydellisen Ijsselmonden. Sillä omasta mielestään hän oli perinyt suuremmassa määrässä äitinsä, aatelisneiti Ijsselmonden aatelista verta kuin isänsä kautta Dercksz'ien verta. Ainoana tyttärenä hänellä oli ollut tilaisuus Ijsselmonde-tätien välityksellä päästä hienompiin seuroihin kuin mitä hänen isänsä perheen liiaksi itä-intialainen seurapiiri oli, sen verran kuin tuota seurapiiriä lainkaan oli olemassa, sillä perhe oli hyvin vähän tuttu; Dercksz'it, joilla oli vain harvoja tuttavia, elivät yleensä eristettyinä; eikä Inan äitikään ollut eläessään kyennyt saamaan miestään esille Itä-Intian olojen erikoistuntijana eikä hakemaan tointa siirtokuntaministeriössä, niin kiihkeästi kuin hän sitä oli yrittänytkin.
Ei, isän synnynnäistä ujoutta oli mahdoton järkyttää; ja vaikka hän olikin kiltti ja taipuvainen, vaikka hän alistuikin kaikkiin niihin vieraskäynteihin, joita pidettiin välttämättöminä, vaikka hän pani toimeen päivälliskutsuja ja otti vastaan kutsuja, niin pysyi hän sittenkin sinä mikä hän oli, hiljaisena, rauhallisena liikemiehenä, joka oli heikko terveydeltään ja murtunut sielultaan, jonka silmissä ja suun ympärillä oli tuskallinen ja kärsivä ilme, vaan joka ei koskaan valittanut ja aina oli vaitelias. Harold Dercksz oli nyt pitkä, laiha vanha mies; ja tuo ajottainen sairaus ja ikuinen vaiteliaisuus näytti vain enenevän vuosien surujen ja huolien kera ja olevan yhä vaikeammin salattavissa; eikä hän kuitenkaan puhunut siitä kellekään muulle kuin lääkärilleen, ja hänellekin harvoin. Muuten hän oli hiljainen, hän ei puhunut koskaan itsestään mitään, ei edes veljelleen Daanille, joka saapui aina määräaikojen kuluttua Hollantiin yhteisten liikeasioitten vuoksi.
Ina d'Herbourg oli hyvä tytär: kun hänen isänsä oli sairas, huolehti hän hänestä, niinkuin hän huolehti kaikesta talossaan, moitteettomasti, mutta ilman rakkautta. Joskus hän tuumi kuitenkin mielessään, tokko hänen äitinsä oli ollut tyytyväinen avioliittoonsa, sillä isällä ei ollut paljon rahaa, lukuunottamatta intialaista liikettään. Niin, äiti oli ollut tyytymätön perheen taloudelliseen asemaan; ja Inalla oli myös aina ollut taloudellisia harmeja. Ja kun Inan mieskin, Leopold d'Herbourg — joka suoritettuaan lakitieteellisen tutkinnon, oli aikonut antautua diplomaattiselle uralle, mutta huolimatta itseluottamuksestansa, ei mielestään ollut kyllin kykenevä tällaiselle alalle, vaan toimi nyt asianajajana, jota ei kukaan käyttänyt — kun Inan mieskin oli tyytymätön intialaiseen rahaan, niin alkoi Ina muutamien perhekohtauksien jälkeen tuumia, että hänen kohtalonaan oli kai aina ikävöidä rahaa eikä koskaan saada sitä. Nyt tosin he asuivat suuressa talossa ja isä oli hyvin runsaskätinen ja maksoi kokonaan Polin opinnot Leidenissä; mutta Inan elämä ei ollut sittenkään helppoa, rahat vuosivat häneltä sormien lomitse ja hän olisi kernaasti tahtonut saada käytettäväkseen enemmän rahaa, koko joukon enemmän rahaa. Sen vuoksi hän oli ystävällinen Stefanie tädille ja samoin myös Anton sedälle kaikessa hiljaisuudessa.
Hänen kohtalonsa seurasi häntä edelleen: sen sijaan että Lily olisi odottanut hiukan ja tehnyt hyvän naimiskaupan, hän rakastui tuskin kahdenkymmenen vuoden vanhana niin silmittömästi nuoreen Frits van Welyyn, köyhään virkamieheen, ettei Ina voinut asialle mitään, varsinkin kun isä sanoi: »Antaa lasten tulla onnellisiksi!…» Ja hän oli antanut heille rahallista avustusta, mutta se merkitsi sittenkin vain köyhyyttä; ja niin Frits ja Lily menivät naimisiin, ja lyhyen ajan kuluttua oli heillä poika. Ainoa seikka, johon Ina saattoi vaikuttaa, oli se, että lapsesta tehtiin Stefanie tädin kaima.
»Stefanusko?» huudahti Lily kauhuissaan.
Niin, mitä hyvänsä, kunhan vain sai rauhassa elää! Voisivathan he nimittää poikaa Stefiksi, mikä kuului varsin somalta, sillä »Etienne» ei olisi tädille mieleen. Inan mielestä Stefanus Anton olisi ollut sopivinta; mutta Frits ja Lily eivät suostuneet siihen.
Ina d'Herbourgin periaatteihin kuului, ettei saanut koskaan puhua rahasta eikä perheen jäsenistä; mutta koska on kovin vaikea pitää kiinni periaatteista, niin d'Herbourgin perheessä puhuttiin aina rahasta ja hyvin paljon sukulaisista. Kumpaisetkin olivat kiitollisia keskustelu-aiheita Inan ja hänen miehensä välillä; ja nyt, kun Lot Pauws oli mennyt kihloihin Elly Takman kanssa, niin puhe sujui eräänä iltana päivällisen jälkeen aivan itsestään, Harold Dercksz'in istuessa ääneti ja katsellessa eteensä.
»Miten paljon luulet heidän saavan, isä?» kysyi Ina.
Vanha herra teki vähäisen liikkeen ja katseli yhä vain eteensä.
»Lot tietenkään ei omista mitään», sanoi d'Herbourg. »Hänen molemmat vanhempansa elävät. Ansaitseehan hän jotain kirjoituksillaan, mutta paljon se ei voi olla.»
»Paljonko hän saa artikkelilta?» kysyi Ina, haluten tietää sitä hinnalla millä hyvänsä.
»En minä tiedä, ei minulla ole pienintäkään aavistusta!» huudahti d'Herbourg.
»Luuletko, että hän saa jotain vanhalta Pauws'ilta? Hän asuu
Brüsselissä, eikö niin?»
»Aivan niin, mutta vanha Pauws ei omista myöskään mitään!»
»Tai Ottilie tädiltä? Hänellä on isänsä perintö, tiedäthän sen. Steyn ei omista mitään, vai kuinka, isä? Sitä paitsi, miksikä Steyn antaisi jotain Lot'lle?»
»Ei», sanoi d'Herbourg. »Mutta vanha herra Takma on rikas. Elly saa varmaankin häneltä jotain.»
»En ymmärrä, miten te voivat tulla toimeen», sanoi Ina.
»Ei heillä tule olemaan vähemmän kuin Lilyllä ja Fritsilläkään.»
»Mutta minä en ymmärrä, miten hekään tulevat toimeen!» heitti Ina vastaan.
»Siinä tapauksessa sinun olisi pitänyt hankkia tyttärellesi rikas mies!»
»Kuulehan», sanoi Ina, sulkien väsyneesti kauniit silmänsä, jotka olivat perineet Ijsselmondien kuuluisan kiillon, »ei huolita puhua raha-asioista. Olen väsynyt ja kyllästynyt niihin. Ja toisten ihmisten rahahuolet… eivät liikuta minua. En välitä vähääkään siitä, miten muut ihmiset tulevat toimeen… Mutta… luulenpa sittenkin, että isoäidillä on enemmän kuin mitä me aavistamme.»
»Minä tiedän suunnilleen miten paljon hänellä pitäisi olla», sanoi d'Herbourg. »Deelhof, asianajaja sanoi vastikään…»
»Kuinka paljon?» kysyi Ina kiihkeästi; ja väsyneet silmät alkoivat taas loistaa.
Mutta kun d'Herbourg näki tuskallisen ilmeen leviävän appensa kasvoille eikä tiennyt, johtuiko se ruumiillisesta vai sielullisesta kivusta, vatsakatarrista vai kiihtyneistä hermoista, niin hän vältti kysymyksen. Oli kuitenkin vaikea vaieta aivan äkkiä, vaikka isä näyttikin kiusaantuneelta, ja niinpä hän sanoi:
»Stefanie täti lienee varsin varakas.»
»Aivan niin», sanoi Ina, »mutta minun luullakseni, päättäen siitä, miten Anton setä keräsi kirstun pohjalle ollessaan kuvernöörinä, on hän vielä paljoa rikkaampi kuin Stefanie täti, koska hän oli naimaton mies, ei hän koskaan pitänyt kutsuja virassa ollessaan: sen minä tiedän varmasti. Kuvernöörin talo oli kerrassaan raunioina, kun hän poistui sieltä kahdeksan vuoden kuluttua…»
»Mutta Anton setä on vanha elostelija», sanoi d'Herbourg painokkaasti, »ja se maksaa rahaa.»
»Ei!» sanoi Harold Dercksz.
Hän sanoi sen tuskallisesti, liikuttaen kättään torjuvasti, mutta tuskin hän oli lausunut tuon vastaväitteensä, kun hän katui sitä, sillä Ina kysyi kiihkeänä:
»Eikö tosiaankaan, isä? Mutta tuskinpa Anton sedän elämä sietää lähempää tutkimista…»
Ja d'Herbourg kysyi:
»Miten hän saattoi elää niin hurjasti maksamatta huvituksistaan?…»
Harold Dercksz koetti kaunistella asiaa, hän sanoi:
»Naiset olivat ihastuneet Antoniin…»
»Naisetko? Sinä kai tarkoitat yöperhosia!»
»Ei, ei!» Harold Dercksz vastusteli, torjuen laihalla vanhalla kädellään oletuksen luotaan.
»Sh!» sanoi Ina katsoen ympärilleen.
Pojat tulivat huoneeseen.
»Anton sedällä ei ollut koskaan niistä puutetta kolmekymmentä vuotta sitten!» jatkoi d'Herbourg.
»Ei, ei», vastusteli Harold Dercksz.
Pol, ylioppilas, ja Gus, nuorempi poika, astuivat sisään; ja sitten ei puhuttu enää rahasta eikä sukulaisista sinä iltana; ja poikien vuoksi iltatee juotiin hauskan mielialan vallitessa. Totta tosiaan, Ina oli hyvä äiti ja oli kasvattanut poikansa hyvin: vanhan isoisän vuoksi he olivat iloisia olematta silti vallattomia, mikä vaikutti Harold Dercksz'iin aina mieluisasti ja viihtyisästi, ja molemmat olivat kohteliaita Inan suureksi mielihyväksi, joka saattoi helposti sanoa, etteivät he olleet perineet sitä ominaisuutta Dercksz'eiltä: kun isoisä nousi poistuakseen omaan huoneeseensa yläkerrokseen, lensi Gus ovelle ja avasi sen suurella kunnioituksella. Vanhus nyökkäsi ystävällisesti tyttärensäpojalle, taputti häntä olalle ja astui portaita ylös tuumien, että Ina oli hyvä tytär, vaikka hänellä olikin virheensä. Hän asui kernaasti hänen luonaan. Yksin olisi elämä tuntunut hänestä kovin yksinäiseltä. Hän piti molemmista noista pojista. He edustivat nuoruutta, iloisesti ja reippaasti he kulkivat miehuutta kohti, nuo molemmat nuorukaiset: he eivät olleet, niinkuin kaikki muut, mitään katoavaa, mitään sellaista, mikä kulki silmien ohi hitaasti ja uhkaavasti monien, monien vuosien kuluessa…
Tultuaan huoneeseensa Harold Dercksz sytytti kaasun ja vaipui tuoliinsa tuijottaen eteensä. Elämä kätki joskus helmaansa tapahtumia, kätki kaikessa hiljaisuudessa kauhistuttavia, koko elämänaikuisia asioita, ja silloin ne eivät olleet enää yhtä uhkaavia, vaan katosivat, häipyivät yhä kauemmaksi, joskin hitaasti, kunnes kuolema tuli ja pyyhkäisi ne kokonaan pois. Mutta ne häipyivät hyvin hitaasti. Hän oli nyt vanha mies, seitsemänkymmenenkolmen-vuotias, heikko, vanha mies, joka laahasi perässään vanhaa ruumistaan ja ikävöi hautaan. Miten paljon hän oli kärsinytkään! Hän ei voinut käsittää, miksikä hänen piti tulla näin vanhaksi, kun nuo tapahtumat häipyivät niin hitaasti ja äänettömästi, laahaavin askelin, ikäänkuin nuo vanhat tapahtumat olisivat olleet haamuja, jotka laahasivat perässään pitkiä huntuja pitkiä, pitkiä teitä myöten ja ikäänkuin nuo hunnut olisivat kahisuttaneet tielle karisseita lehtiä. Koko pitkän elämänsä varrella hän oli nähnyt näiden haamujen kummittelevan, ja usein hän oli pelännyt, että tämä näky voisi käydä liian rasittavaksi miehen aivoille. Sillä haamut olivat laahanneet perässään huntuja ja lehdet olivat kahisseet; ei kuitenkaan koskaan uhkaus ollut mennyt täytäntöön; ei kukaan ollut astunut esiin puun takaa; tie hänen silmiensä edessä oli pysynyt tyhjänä; se kulki monessa mutkassa, ja haamut hiipivät hänen ohitseen… Joskus ne katsoivat taakseen aavemaisin silmin; joskus ne laahautuivat hitaasti eteenpäin; ne eivät pysähtyneet koskaan. Ne olivat kummitelleet koko hänen lapsuutensa ja nuoruutensa ajan, hänen ollessaan Polin ja Gusin ikäinen; hän oli nähnyt niiden kulkevan ohitseen viettäessään yksitoikkoista elämää Javassa, kahvinviljelijänä, ja myöhemmin toimiessaan liikemiehenä, koko avioliittonsa ajan eläessään naisen rinnalla, joka sattumalta oli tullut hänen elämäntoverikseen; epäilemättä se oli tapahtunut vain siksi, etteivät hänen ajatuksensa voineet kiintyä mihinkään muuhun kuin siihen, minkä hän näki kulkevan silmiensä ohitse… Nyt hän yski, kovaa, kovaa yskää, joka koski kipeästi rintaan ja vatsaan ja vavisutti hänen vääriä sääriään.
Oi, miten kauan nuo tapahtumat vielä vainoisivat häntä… Ne kulkivat, kulkivat hänen ohitseen, hitaasti laahustaen… miksikä ne eivät kulkeneet nopeammin?… Siitä saakka kun hän oli ollut pieni, kolmentoista-vuotias poika, iloinen, vallaton vekara, joka leikitteli avojaloin jokirannassa varakuvernöörin talon edustalla, nauttien hedelmistä, linnuista, eläimistä, koko siitä elämästä, minkä Java tarjoaa kasvavalle pojalle, joka voi juosta niityillä ja kiivetä korkeihin, punakukkaisiin puihin; siitä hetkestä saakka — ilma oli sinä yönä tukehduttavan kuuma, taivas uhkaavien pilvien peitossa, ja rankkasade virtasi maahan — siitä hetkestä saakka, jolloin hän näki sen, näki Sen koko kaameudessaan: siitä hetkestä saakka hänen aivoissaan oli vallinnut sekasorto, ikäänkuin villipeto olisi hyökännyt lapsen kimppuun ja pitänyt sitä kynsissään… Koko elämänsä ajan hän oli nähnyt Sen silmiensä edessä kuin haamun, joka oli syntynyt tuona yönä, hänen maatessaan kuumeisena ja unettomana vuoteellaan, tuona kuumana, lyijynraskaana yönä, jolloin sateen kyllästämät pilvipurjeet eivät ottaneet ratketakseen, vaan salpasivat hänen hengityksensä. Oliko se haamu? Ei. Se oli jotakin todellista… täyttä totta…
* * * * *
Yksinäinen pasangrahan [malaijinkielellä kesähuvila] vuoristossa: hän, isän lemmikki, on yksin siellä vanhempiensa kera, sillä isä on saanut virkalomaa sairautensa vuoksi. Muut veljet ja sisaret ovat jääneet kaupunkiin, varakuvernöörin taloon.
Hän ei voi nukkua, vaan huutaa:
»Baboe, tule tänne!…»
Hoitaja ei vastaa. Missä hän on? Tavallisesti hän nukkuu pojan oven ulkopuolella, pienellä matollaan, ja herää heti paikalla.
»Baboe, baboe, tule tänne!»
Poika tulee kärsimättömäksi; hän on jo suuri poika, mutta häntä pelottaa, sillä hänkin sairastaa lievää kuumetta, samoinkuin isä, ja yö on kovin tukehuttava, ikäänkuin maanjäristys olisi tulossa.
»Baboe!…»
Hän ei ole siellä.
Poika kömpii ylös ja sotkeutuu sääskiharsoon, jota hän kuumeisessa kauhussaan ei saa avatuksi. Vähitellen hän vapautuu harsolaskoksista ja aikoo jälleen huutaa baboe'a… mutta hän kuuleekin ääniä, kuiskailua takaverannalta… Veri jähmettyy hänen ruumiissaan: hän ajattelee varkaita, rosvoja ja häntä pelottaa hirveästi… Ei, he eivät puhu javankieltä: he eivät ole rosvoja. He puhuvat hollanninkieltä ja pistävät malaijilaisia sanoja väliin; ja sitten hän tuntee baboe'n äänen. Ja hän yrittää huutaa pelosta, mutta pelko estää häntä sitä tekemästä… Mitä he tekevät, mitä on tapahtunut? Poika on hiessä, häntä paleltaa… Hän kuulee äitinsä äänen: nyt hän tuntee myös herra Emilen, herra Takman, sihteerin äänen, joka käy usein heidän luonaan kaupungissa… Oi, mitä he tekevät ulkona, pimeässä?… Aluksi häntä pelotti, mutta nyt hän on jääkylmä ruumiiltaan ja vapisee, ei hän tiedä itsekään miksi… Mitähän on tapahtunut? Mitä äiti ja herra Takma ja Ma-Boeten tekevät keskellä yötä?… Uteliaisuus voittaa hänen pelkonsa. Hän on aivan hiljaa, vain hampaat kalisevat suussa; hän avaa huoneensa oven, hyvin varovasti, jotta se ei narisisi. Keskiveranda on pimeä, takaveranda on pimeä…
»Sh, baboe, voi hyvä Jumala, sh!… Hiljaa, hiljaa… Jos nuori herra kuulee!…»
»Hän nukkuu, rouva…»
»Jos palvelija kuulee!…»
»Hän nukkuu, rouva…»
»Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala, jos hän herää!… Voi, baboe, baboe, mitä me teemme?…»
»Ole rauhallinen, Ottilie, ole rauhallinen!…»
»Muuta neuvoa ei ole, rouva: viedään jokeen, jokeen!…»
»Voi hyvä Jumala, voi hyvä Jumala, ei, ei, ei jokeen!»
»Ole rauhallinen, Ottilie!»
»Voi hyvä Jumala, ei jokeen!»
»Ei ole muuta neuvoa, Ottilie! Ole rauhallinen, ole rauhallinen! Ole ääneti, sanon minä! Tahdotko, että joudumme molemmat kiinni… murhasta?»
»Minäkö? Murhasinko minä hänet?»
»Minä en voinut olla sitä tekemättä! Se tapahtui itsepuolustuksesta! Sinä vihasit häntä, enkä minä, Ottilie. Mutta sinä teit sen yhdessä minun kanssani.»
»Voi, hyvä Jumala, ei, ei!»
»Älä koeta vapautua syyllisyydestä!»
»Ei, ei, ei!»
»Sinä riipuit hänen päällään…»
»Niin, ei…»
»Kun minä riistin tikarin häneltä!»
»Niin… niin…»
»Sh, rouva, sh!»
»Voi hyvä Jumala, voi hyvä Jumala, salamoi!… Voi, kuinka kova jyrähdys, hirveä jyrähdys!»
Vuorista vastaa kaiku yhä uudestaan ja uudestaan. Rankkasade virtaa maahan, ikäänkuin pilvet olisivat revenneet…
Poika kuulee äitinsä huutavan.
»Hiljaa, Ottilie, hiljaa!»
»En kestä tätä kauemmin, minä pyörryn!»
»Ole rauhallinen! Pidä kiinni hänen jalastaan. Baboe, tarttukaa toiseen jalkaan!»
»Lattialla on verta…»
»Pyyhkikää pois.»
»Heti, rouva, voi, heti!… Ensin jokirantaan…»
»Voi, hyvä Jumala, voi hyvä Jumala!»
Pojan hampaat kalisevat ja silmät pullistuvat ja sydän tykyttää kuumeesta. Hän on kuolemaan saakka kauhistunut, mutta hän tahtoo sittenkin nähdä. Lapsellisessa uteliaisuudessaan hän haluaa nähdä sen kauheuden, jota hän ei ymmärrä. Hiljaa, paljain jaloin, hän hiipii pimeän verannan läpi. Ja yön himmeässä valossa hän näkee! Hän näkee Sen! Kaamea salamanisku; ukkosen jyrinä, ikäänkuin vuoret sortuisivat… ja hän on nähnyt Sen! Nyt hän näkee enää vain epäselvästi, saattueen, joka kantaa jotakin… jotain, jota äiti, herra Emile ja Ma-Boeten kantavat. Viattomuudessaan hän ei käsitä, mitä he kantavat. Viattomuudessaan hän ajattelee vain kauheita asioita ja kamalia ihmisiä, rosvoja ja aarteita, satukirjojensa salaisia tapahtumia… Ketä he kantavat puutarhan läpi? Eikö isä voi kuulla heitä? Eikö hän herää? Nukkuuko hän niin sikeästi?
Nyt poika ei kuule enää ääniä… Nyt he ovat kadonneet puutarhaan… Kuuleeko palvelija?… Ei, kaikki on hiljaista; kaikki on kadonnut pimeyteen ja sateeseen; hän ei näe muuta kuin sadetta, joka virtana vuotaa maahan, hirveästi piiskaten. Tuo kova sade estää isää ja palvelijaa kuulemasta mitään… Taivas on haljennut ja sade virtaa kuin saavista kaataen… Hän värisee kylmästä ja kuumeesta. Ja äkkiä hän tuntee pienen jalkansa alla jotain lämpimää ja pehmeää… Se on verta, tahmeaa verta…
Hän ei uskalla liikahtaa eteenpäin eikä taaksepäin. Hän seisoo hampaitten kalistessa suussa ja sateen rapistessa hänen ympärillään… Mutta hänen täytyy herättää isä, paeta hänen turviinsa, piiloutua hänen syliinsä, itkeä ja itkeä pelosta!… Hän hiipii takaisin keskiverannalle. Hän näkee äidin huoneen oven avoinna: pieni lamppu siellä lekottaa hämärästi. Taaskin hän tuntee jotakin pehmeää ja lämmintä jalkansa alla ja häntä kauhistaa tuo inhottava sotku, hyytynyt veri, jota on kaikkialla matolla. Mutta hän tahtoo ottaa tuon pienen lampun ja mennä isän huoneeseen, aina verannan toiseen päähän. Niinpä hän menee, ottaa lampun käteensä ja näkee, että äidin vuode on aivan sekaisin, tyynyt heitettyinä lattialle… Nyt hän näkee lattiallakin punaista, joka on jo muuttunut melkein mustaksi, ja hän joutuu kauhun valtaan, häntä viluttaa ja hän väistyy lamppu kädessä syrjään, jotta hän ei tallaisi tikaria, kaunista lahja-asetta, jonka isä vasta edellisenä päivänä oli saanut prinssiltä! Siinä se makaa… ja sen terä on punainen! Nyt kaikki muuttuu punaiseksi hänen lapsensilmissään, oi, veranda liikkuvine varjoineen on hirveän punainen, ja sen poikki hän, niin pieni kuin hän onkin, kulkee pelokkaana, kuumeisena, lamppu kädessä: ehkäpä hän vain uneksii!… Isän huoneeseen:
»Isä, oi, isä, oi isä!»
Hän änkyttää peloissaan, sillä hän on aivan poissa suunniltaan, kun isä ei ole hänen luonaan.
Hän avaa isän huoneen oven:
»Isä, oi, isä, oi, isä!»
Hän astuu lamppuineen vuoteen luo. Isä on maannut vuoteessa, vaan ei ole siinä enää. Missä hän on?… Ja äkkiä kaikki selviää hänen lapsen aivoissaan. Hän näkee tuon kauhean, näkee sen hirveänä, inhottavana, verenpunaisena, aavemaisena näkynä. Isän he kantoivat puutarhan läpi rankkasateessa jokirantaan! Äiti ja herra Emile ja Ma-Boeten kantoivat isää… isää! Hän on yksin koko talossa… isä on kuollut, ja he kantavat häntä jokirantaan… Hän näki Sen… Hän tulee aina näkemään Sen… Hän ei tiedä miksi — hän on äkkiä tullut monta vuotta vanhemmaksi — mutta hän sulkee isän oven, palaa takaisin, asettaa äidin lampun paikoilleen ja menee huoneeseensa. Hän vapisee pimeässä, hänen hampaansa kalisevat ja hänen silmänsä tuijottavat hänen päästään. Mutta hän pesee jalkansa pimeässä ja heittää käsiliinan likavaatekoriin. Hän hiipii vuoteeseen, vetää sääskiverkon eteen ja peitteen korviinsa. Ja hän makaa väristen kuumeesta. Rautavuode hänen allaan tärisee samassa tahdissa. Hän on yksin huvilassa ja hän on nähnyt tuon kauhean: ensin kun se todellakin läksi liikkeelle, sitten uudelleen salaman valossa ja ukkosen jyristessä. Hän makaa ja vapisee… Miten kauan sitä kestää? Miten kauan sitä kestää?… Puolen tuntia, kolmeneljännestä… Hän kuulee baboe'n palaavan ja äidin valittavan, nyyhkyttävän, huokaavan ja Ma-Boetenin mutisevan:
»Sh, rouva, sh!…»
»Varmaankin meidät on nähty!…»
»Ei, täällä ei ollut ketään… Ajatelkaa Harold herraa, rouva!…»
Kaikki hiljenee…
On kuoleman hiljaista…
Poika makaa kuumeessa; ja kaiken yötä hänen silmänsä tuijottavat pimeyteen ja hän näkee Sen…
Siitä saakka Se on kummitellut; ja hänestä on tullut vanha mies…
Seuraavana päivänä isän ruumis löydetään suurten kivien välistä joesta. Arvaillaan, että joku mustasukkaisuudesta olisi murhan tehnyt. Mutta tohtori Roelofsz väittää, että haavan on aiheuttanut vain terävä kivi, jolle Dercksz yritti kiivetä hukkuessansa… Turha uskoa alkuasukkaiden huhuja. Murhasta ei voi olla puhettakaan… Ja lainvalvoja antaa seuraavan ilmoituksen: »Varakuvernööri Dercksz — oleskellessaan satunnaisesti huvilassaan, oli lähtenyt yöllä hengittämään raitista ilmaa hän kuumeensa ja tukehduttavan ilman vuoksi ei saanut nukutuksi… Palvelija kuuli hänen liikkuvan… ja ihmetteli suuresti, sillä satoi kaatamalla… Mutta herra ei ollut siten ensi kertaa lähtenyt yöllä unettomuutensa vuoksi… Hän eksyi metsään tieltä; ja joki oli tulvillaan… Hän ei voinut suurten kivien keskellä… Hän hukkui myrskyisenä yönä… Alkuasukkaat löysivät hänen ruumiinsa jonkun matkan päästä huvilasta. Rouva Dercksz, herätessään aamulla, oli kovin levoton, kun hän ei löytänyt miestään hänen huoneestaan…»
* * * * *
Harold Dercksz istui ja tuijotti eteensä. Hiljaisessa, hämärässä työhuoneessaan hän näki Sen kulkevan silmiensä ohitse, mutta laahaten ja hitaasti… Eikä hän huomannut, että ovi avautui ja hänen tyttärensä, Ina, astui sisään.
»Isä…»
Vanhus ei vastannut.
»Isä! Isä…»
Hän hätkähti.
»Tulin sanomaan hyvää yötä… Mitä sinä ajattelit niin kiihkeästi, isä?»
Harold Dercksz siveli kädellään otsaansa:
»En mitään, rakkaani, asioita… vanhoja asioita…»
Hän näki ne edessään: siinä ne kulkivat laahaten pitkiä aavemaisia huntuja perässään kahisevia lehtiä pitkin… uhkasiko mikään puiden takaa tuolla loputtomalla tiellä?…
»Vanhoja asioita?… Oi, isä, ne ovat olleita ja menneitä!… Minä en koskaan ajattele vanhoja asioita: kuluva hetkikin on kylliksi vaikea ihmisille, joilla ei ole rahaa…»
Ina suuteli häntä toivottaen hyvää yötä… Ei, vanhat asiat… ne eivät vielä kuulu menneisyyteen… Ne häipyvät ja katoavat… mutta kovin hitaasti!