KUUDES LUKU.
»Huh!» sanoi Lot ulkona, painaen kädet korviaan vasten, jotka lintujen visertäessä olivat menneet lukkoon. »Ei sen useampia setiä eikä serkkuja tällä kertaa, Elly; minä en lähde Harold enon enkä d'Herbourgien luo tämän jälkeen! Isoäiti, tuleva isoisä, eno, täti ja hyvin vanha perhelääkäri: siinä on kylliksi muinaisuutta yhden päivän varalta! En jaksa sulattaa useampia vanhoja ihmisiä enää tänään, en edes Harold enoa, joka kuitenkin on kaikkea muuta kuin pahin. Tuollainen liuta vanhoja ihmisiä yhtenä ainoana päivänä: se on liian rasittavaa, tukehduttavaa!… Kävellään vähän matkaa, jollet ole väsynyt. On kaunis ilma, tuuli virkistää meitä, ei nyt rupea satamaan… Tule hiekkasärkille minun kanssani. Tuolta tulee raitiovaunu: ajetaan sillä aina Witte Brugiin [Valkea silta] saakka ja sieltä sitten kävellään hiekkasärkille. Menkäämme siis!»
He ajoivat raitiovaunulla Witte Brugiin ja olivat hetken kuluttua hiekkasärkillä, missä he kävivät hiekkaan istumaan väkevän merituulen puhaltaessa heidän päittensä yläpuolella.
»Toivottavasti en koskaan tule vanhaksi», sanoi Lot. »Elly, eikö sinusta ole hirveää tulla vanhaksi, yhä vanhemmaksi päivä päivältä?…»
»Onko se sinun suurin kauhusi, Lot?» kysyi Elly.
Elly nauroi. Lot katsoi häneen vakavana, aivan kalpeana kasvoiltaan, mutta koska hän näki Ellyn nauravan, yritti hän puhua kevyesti:
»Vielä pahempikin. Se on minun painajaiseni. Joka päivä ilmestyy uusia ryppyjä kasvoihin, yhä useampia harmaita karvoja päähän; muisti heikkonee; ja tunteet tylsistyvät; vatsa alkaa pyöristyä, niin etteivät liivit istu enää hyvin; voimat heikkonevat ja selkä käy kumaraksi menneisyyden painon alla, jota täytyy laahata perässään… eikä voi estää tätä kaikkea millään tavalla!… Kun pukusi vanhentuu, ostat uuden: minä otan asian kapitalistin kannalta. Mutta ruumiisi ja sielusi saat vaan kerta kaikkiaan ja sinun on pakko viedä ne mukanasi hautaan. Jos käytät säästäväisesti kumpaistakin, niin et ole elänyt, ja jos tuhlaat niitä, niin saat maksaa kalliin hinnan… Ja sitten tuo menneisyys, jota laahustat perässäsi! Jokainen päivä tuo mukanaan jotain, jota emme voi estää. Me olemme muuleja, jotka kannamme kuormaa, kunnes emme jaksa enää pitemmälle ja kaadumme kuolleina maahan… Oi, Elly, se on kauheaa! Ajattelehan noita vanhoja ihmisiä tänään! Ajattelehan isoisä Takmaa ja isoäitiä! He saattavat minut vapisemaan kauhusta… Siinä he istuvat, melkein joka päivä, nuo yhdeksänkymmenenkolmen ja yhdeksänkymmenenseitsemän vuotiaat vanhukset katsellen ulos ikkunasta. Mitä he puhelevat keskenään? Ei suinkaan paljon: pienistä vammoistaan, ilmasta; heidän ikäisensä ihmiset eivät keskustele, he ovat kivettyneet. Heidän muistinsa on kadonnut. Heidän menneisyytensä on vuosien kyllästämä ja se painostaa heitä, jotta elämä tuntuu heistä vain vale-elämältä, elämän epäsikiöltä: he ovat jo eläneet elämänsä… oliko se mielenkiintoinen vai ei? Tiedätkö, minä luulen, että noiden vanhojen ihmisten elämä on ollut mielenkiintoinen, muuten he eivät viitsisi enää tavata toisiaan. Varmaankin heillä on ollut paljon yhteisiä kokemuksia.»
»Sanotaan, että isoisä…»
»Niin, että hän on ollut isoäidin rakastaja… Nuo vanhat ihmiset: kukapa sitä uskoisi, kun heidät nyt näkee!… Kuka voisi olettaa rakkautta… intohimoa… noissa vanhoissa ihmisissä!… Varmaankin he ovat yhdessä kokeneet koko paljon. En tiedä, mutta minusta on aina tuntunut siltä, kun näet heidät yhdessä, ikäänkuin heidän välillään toisinaan olisi jotakin omituista: murhenäytelmä, jota ei koskaan ole selvitetty ja jonka irralliset viimeiset säikeet nyt lepattelevat heidän välillään… Ja sittenkin heidän sielunsa ovat varmaankin jo kivettyneet: en usko, että he puhuvat paljon keskenään; mutta he katsovat toisiinsa tai ulos ikkunasta: irralliset säikeet lepattelevat, mutta sitovat sittenkin heidän elämänsä yhteen… Kukapa tietää, ehkä se on ollut mielenkiintoinen, ja siinä tapauksessa siinä voisi olla aihe romaania varten…»
»Eikö sinulla tällä haavaa ole mitään aihetta?»
»Ei, siitä on jo vuosia, kun minulla viimeksi oli romaanin aihe. Enkä luule kirjoittavani enää mitään romaania. Katsohan Elly, minä alan tulla… liian vanhaksi kirjoittaakseni hyvin nuorille; ja kukapa muu lukisi romaaneja?»
»Mutta sinä et kirjoita vain yleisöä varten; sinulla on oma taide-ihanteesi!»
»Tuo periaate on hedelmätön käsite. Kaikki on hyvin, kun on aivan nuori: silloin on niin hauska kerskailla tuollaisella taide-ihanteella; sitä palvoo samoin kuin toiset urheilua tai vatsaansa… Taide ei tosiaankaan voi olla kaikki kaikessa. Se on kylläkin hyvin kaunis asia, mutta, suoraan sanoen, se ei voi olla mikään elämän päämäärä. Taiteilijat yhdistävät siihen koko paljon vaatimuksia, jotka ovat hyvinkin pikkumaisia.»
»Mutta Lot, heidän vaikutuksensa muihin ihmisiin…»
»Kirjan, taulun vai oopperanko välityksellä? Niillekin ihmisille, jotka todellakin välittävät sellaisesta, merkitsee se varsin vähäistä huvia. Älä luule, ei taiteilijoilla ole suurta vaikutusvoimaa. Meidän taiteemme ovat vain pieniä norsunluulinnoja, joihin ainoastaan asiaanperehtyneillä on pääsy. Ne vaikuttavat tuskin mitään itse elämään. Kaikki nuo typerät taidemääritelmät, joita uudenaikaiset kirjailijamme esittävät meille — taide on sitä ja taide on tätä — muodostavat vain kokonaisen sarjan liioiteltuja mielipiteitä. Taide on huvitusta; maalari on huvimestari; samoin säveltäjä; ja romaaninkirjoittaja.»
»Oi ei, Lot!»
»Vakuutan, niin on asian laita. Sinulla on vielä erinomaiset ajatukset taiteesta, Elly, mutta ne haihtuvat kylläkin, rakkaani. Se on teeskentelyä. Taiteilijat ovat huvimestareita, he pitävät huolta sekä omasta että toisten huvista. Sellaisia he aina ovat olleet, ensimäisten trubaduurien ajoista saakka, sanan kaikkein hienoimmassa merkityksessä. Anna sille miten hieno merkitys hyvänsä, huvimestareita he sittenkin ovat. Taiteilija ei ole mikään puolijumala, joksi me häntä oletamme kolmenkolmattavuotiaina, niinkuin sinä olet, Elly. Hän on vain hauskuuttaja. Hän hankkii hauskuutta itselleen ja toisille; tavallisesti hän on turhamainen, pikkumainen, kade, itara tovereitaan kohtaan, ylpeä periaatteistaan ja taiteestaan, jalosta elämän päämäärästään; yhtä pikkumainen ja kateellinen kuin kuka muu tahansa omassa ammatissaan. Miksikä en puhuisi kirjailijoistakin hauskuuttajina? He huvittavat itseään omilla suruillaan ja tunteillaan; ja surunvoittoisella sonetilla ja tai enemmän tai vähemmän hämärällä romaanilla he huvittavat nuoria, jotka lukevat niitä. Sillä neljännelläkymmenennellä olevat ihmiset, jotka eivät ole ammattimiehiä, eivät lue enää romaaneja eikä runoja. Minä olen liian vanha kirjoittaakseni nuorisolle. Kun nykyään kirjoitan, on minulla se porvarillinen vaatimus, että ikätoverini, neljänkymmenen korvissa olevat miehet lukevat minua. He ovat huvitetut elävästä elämästä, joka on käsitelty psykologiselta kannalta ja kuvattu konkreetisina totuuksina, eikä keksittyjen henkilöiden välityksellä esitetty kangastuksina, runollisina ja draamallisina kuvina. Siksi olen sanomalehtimies ja huvitettu siitä työstä. Minä tahdon heti paikalla tarttua kiinni lukijaani ja päästää hänet heti taas menemään, sillä hänellä, yhtä vähän kuin minulla itsellänikään, ei ole aikaa hukattavana. Elämä kulkee eteenpäin. Mutta huomenna minä tavoitan hänet jälleen; enkä taaskaan halua viehättää häntä sen pitemmältä. Meidän aikanamme, jolloin eletään vain päivä kerrallaan, on sanomalehtikirjallisuus päiväkirjallisuutta ja aito taidetta, sillä tarvitsen sitä muotoa voidakseni kirjoittaa sirosti ja aistikkaasti… En väitä päässeeni itse niin pitkälle; mutta se on taiteellinen ihanteeni…»
»Et aio siis koskaan enää kirjoittaa romaaneja?»
»Kuka voi sanoa mitä aikoo tai ei aio enää tehdä? Jos sanookin sen… niin siitä huolimatta voi tehdä jotakin aivan muuta. Kuka tietää, mitä minä teen tai sanon vuoden kuluttua? Jos tuntisin isoäidin sisäisen elämän, niin kirjoittaisin ehkä romaanin. Sekin on melkein historiaa; ja koska olen huvitettu oman aikamme tapahtumista, tulevaisuudestamme, niin historia viehättää minua suuresti, joskin historia vaikuttaa masentavasti ihmiskuntaan ja ihmisiin ja vaikka meidän vanhuksemme vaikuttavat masentavasti minuun. Isoäidin elämä on miltei historiaa: toisen aikakauden tunteita ja tapahtumia…»
»Lot, toivoisin, että voisit ruveta vakavasti työskentelemään.»
»Minä alotan niin pian kuin olemme Italiassa. Parasta on, Elly, ettemme heti ajattele kodin perustamista. Ei yhdessä äidin kanssa eikä erikseenkään. Lähdetään matkoille. Kun olemme hyvin vanhat, ennätämme vielä asettua paikoillemmekin. Italian hirveä menneisyys vetää minua sinne. Koetan renessanssin kautta päästä vanhaan aikaan, joskaan en koskaan ole päässyt niin pitkälle, ja forumilla ajattelen yhä liiaksi Raphaelia ja Leonardoa.»
»Siis ensin Parisiin… ja sitten Nizzaan…»
»Ja sitten Italiaan, jos niin haluat. Parisissa käymme toisen tädin luona.»
»Thérèse tädinkö?»
»Niin. Hän on paaviakin katolisempi. Ja Nizzassa Ottilien luona… Elly, tiedäthän, että Ottilie elää yhdessä erään italialaisen kanssa, hän ei ole naimisissa: tahdotko siitä huolimatta käydä häntä tervehtimässä?»
»Enköhän», sanoi Elly ystävällisesti hymyillen. »Olen kovin utelias näkemään taas Ottilien… Viimeksi näin hänet kuullessani hänen laulavan Brüsselissä.»
»Hänellä on taivaallinen ääni…»
»Ja hän on hyvin kaunis nainen.»
»Niin, hän on isän näköinen, hän on pitkä, ei muistuta vähimmässäkään määrässä äitiä… Hän ei koskaan voisi tulla toimeen äidin kanssa. Ja tietysti hän on elänyt suurimman osan elämäänsä isän kanssa… Hän ei ole enää nuori, hän on minua kahta vuotta vanhempi… Siitä on nyt kaksi vuotta, kun näin hänet viimeksi… Minkähänlainen hän nyt on? Tokko hän vielä elää yhdessä italialaisensa kanssa… Tiedätkö, miten hän tutustui häneen? Aivan sattumalta, junassa. He matkustivat samassa junaosastossa Firenzestä Milanoon. Hän oli upseeri. He juttelivat yhdessä… ja ovat olleet yhdessä siitä saakka. Hän luopui virastaan ja seurasi Ottilieta kaikkialle missä hän lauloi… Luulempa melkein, että he yhä vieläkin ovat yhdessä… 'Syntinen ja hysteerinen', sanoisi Stefanie täti!… Kuka tietää? Ehkäpä Ottilie löysi hänessä suuren onnensa… eikä pelännyt tarttua siihen kiinni… Oi, useimmat ihmiset epäröivät… ja hapuilevat!…»
»Me olemme toisenlaiset kuin Ottilie, Lot, mutta emme silti hapuile… emmekä epäile…»
»Elly, oletko oikein varma siitä, että rakastat minua?»
Elly kumartui Lot'n yli, siinä kun hän loikoili hiekassa, kyynärpäihinsä nojautuneena. Hän tunsi voimakasta rakkautta rinnassaan, hehkuvaa tarvetta saada elää Lot'n hyväksi, antautua kokonaan hänelle, innostaa häntä työhön, suureen, suureen työhön… Sillä tavalla hänen rakkautensa oli alkanut kukoistaa hänen suuren surunsa jälkeen… Avaran taivaan alla, missä pilvet ajelehtivat kuin suuret laivat valkoisin, pullistunein purjein, epäilys kohosi hänen mieleensä silmänräpäykseksi, hyvin heikkona ja epämääräisenä, tokko Lot tarvitsi häntä sellaisena kuin hän aikoi antautua hänelle… Mutta tämä heikko, epämääräinen tunne haihtui tuuleen, joka siveli hänen ohimoitaan; ja hänen miltei äidillinen rakkautensa oli niin kiihkeä ja kuuma, että hän kumartui Lot'n puoleen ja suuteli häntä ja sanoi aivan varmana itsestään, joskaan ei yhtä varmana elämästä ja tulevaisuudesta:
»Kyllä, Lot, olen aivan varma siitä.»
Mitä epäilyksiä Lot'n mielessä liekin päilynyt, ne häipyivät hänen sielunsa hymyilyyn niin pian kuin hän kuuli tämän hellän ja yksinkertaisen vakuutuksen, että Elly rakasti häntä, ja hän tunsi sydämensä täyttyvän suloisella ja ihmeellisellä autuudella, mikä näytti jo ennustavan onnea…