KYMMENES LUKU.
Taaskin kello soi; ja Anna, joka oli kovin liikutettu tohtori Roelofsz'in kuoleman johdosta ja mutisi itsekseen, »Hyvänen aika, hyvänen aika!» avasi oven Ottilie Steyn de Weertille ja Adèle Takmalle. Ina tuli käytävään heitä vastaan. He eivät olleet kuulleet tohtorin kuolemasta; ja kun he kuulivat ja näkivät Daanin ja Haroldin arkihuoneessa, seurasi huudahduksia — tosin hillittyjä äidin vuoksi yläkerrassa — ja ristikysymyksiä, hämmästystä ja sekasortoa sekä neuvottelua, mitä olisi nyt parasta tehdä: kertoa äidille vai pitää asia salassa.
»Mahdotonta on pitää sitä ikuisesti salassa», sanoi Ottilie Steyn. »Äidillä ei ole aavistusta herra Takmastakaan… ja nyt vielä tämä lisäksi! Oi, se on kauheaa, kauheaa! Adèle, menetkö ylös?»
»En», sanoi Adèle Takma peläten tätä taloa sen jälkeen kun hän oli selvillä asiasta. »Ei, Ottilie, minun täytyy mennä kotiin, äidillä on yllin kyllin vieraita ilman minuakin.»
Hän pelkäsi nähdä vanhaa rouvaa, nyt kun hän oli selvillä asiasta; ja vaikka hän oli tullut sinne Ottilie Steyin kanssa, hän ei tahtonut mennä yläkertaan.
»Ottilie», sanoi Daan Dercksz sisarelleen, »kerro sinä hänelle… tohtori Roelofsz'ista.»
»Minäkö?» sanoi Ottilie hätkähtäen.
Mutta samassa joku ilmestyi kadulle ja kurkisti sisään ikkunasta.
»Tuossa on Steyn», sanoi Harold alakuloisesti.
Steyn soitti ja hänet päästettiin sisään. Ei kukaan ollut koskaan nähnyt häntä niin vihoissaan. Hän ei tervehtinyt, vaan astui suoraan vaimonsa luo:
»Arvasinhan, että löytäisin sinut täältä», hän ärjyi syvällä äänellään.
»Minä tapasin sinun poikasi, joka tuli sinun mukanasi Lontoosta.»
Ottilie suoristi vartaloaan:
»Entäs sitten?»
»Miksikä tuon nuoren miehen tulo pidetään, minulta salassa, jotta yllätän hänet kadulla?»
»Miksikä olisin kertonut sinulle, että Hugh tuli mukanani tänne?»
»Ja mitä varten hän tuli tänne?»
»Mitä se sinuun koskee? Kysy häneltä, jos tahdot tietää.»
»Aina kun hän ilmestyy, haluaa hän rahaa.»
»Hyvä, halutkoon rahaa. Vaan ei sinun rahojasi missään tapauksessa!…»
He katsoivat toisiaan silmiin, mutta Steyn ei halunnut keskustella raha-asioista, koska Ottilie oli perinyt osan herra Takman rahoista. Hugh Trevelley vainusi rahaa, milloin ikänä sitä oli saatavissa; Steyn ei pitänyt vaimonsa rahoja ominaan; mutta vanhan Takman testamentin toimeenpanijana oli hänestä häpeällistä, että hänen vaimonsa poika niin pian tuli niitä hakemaan… Hän vaikeni ja vain hänen silmänsä ilmaisivat vihaa; mutta Harold tarttui häntä käteen kiinni ja sanoi:
»Frans, tohtori Roelofsz on kuollut!»
»Kuollutko?» toisti Steyn hämmästyneenä.
Ina katsoi ylös ja heristi taas korviaan. Päivä oli tosiaankin ollut täynnä uutisia. Vaikkei hän saanutkaan selkoa Siitä, kuuli hän muita asioita: hän oli kuullut tohtorin äkillisestä kuolemasta, Thérèse tädin tulosta, Hugh Trevelleyn olosta Haagissa. Ja nyt hän oli saanut kuulla jotain vanhan herran perinnöstäkin. Varmaankin hän oli määrännyt jotain Ottilie tädillekin, mutta miten paljon? Olikohan perintö suurikin?… Niin, tämä päivä oli tosiaankin ollut täynnä uutisia; eikä hän muistanut näyttää väsyneeltä, vaan hänen silmänsä loistivat kuin sisiliskon silmät…
Mutta veljet neuvottelivat Steynin kanssa: mitä hän ajatteli? Oliko kerrottava äidille tohtori Roelofsz'in kuolemasta vai eikö?… He tuumivat ääneti. Ulkona alkoi äkkiä sataa; tuuli puhalsi, pilvet synkkenivät. Sisällä tuli kamiinissa paloi paukkuen kiille-ikkunoittensa takana ja levittäen punertavaa valoaan hämärään huoneeseen. Sillä välin tuo kaamea tapahtuma kulki Haroldin ohi… tuijottaen hänen silmiinsä, jotka olivat tuskasta miltei ummessa. Tuo kaamea Asia! Harold oli tiennyt sen varhaisimmilta poikavuosiltaan saakka; Daan oli tiennyt sen muutamien kuukausien ajan ja oli palannut kotiin Intiasta veljensä luo tämän asian vuoksi; ylhäällä vanha nainen tiesi sen, Stefanie ja Anton arvasivat sen, vaikkei kumpainenkaan ollut siitä tietävinään, jotta heidän elämänsä ei häiriytyisi; mutta alhaalla sen tiesivät myös Adèle ja Steyn, jotka olivat lukeneet kahteen, neljään ja kahdeksaan kappaleeseen revityn kirjeen, tuon kirjeen, jota vanha herra ei ollut jaksanut hävittää. Parisissa Thérèse, joka oli tulossa Hollantiin, tiesi sen; Intiassa mantri sen tiesi… Vaan ei kukaan puhunut Siitä… tuosta tapahtumasta, joka kummitteli heidän mielessään; ja Harold ja Daan eivät tienneet, että Adèle ja Steyn tiesivät; eikä kukaan heistä tiennyt, että Thérèse Parisissa sen tiesi; eikä Steyn ja Adèle tienneet, että mantri Intiassa sen tiesi, että Daan tiesi ja että Harold oli tiennyt sen jo kauan, kauan aikaa… Mutta Ina tiesi mantrista ja että siinä piili jotain, vaikkei hän tiennyt Adèlesta ja Steynistä eikä hetkeäkään epäillyt, että he olisivat voineet tietää mitään… Ei kukaan puhunut tästä asiasta, ja kuitenkin Sen varjo ympäröi heitä, laahaten sumuhuntujaan jäljessään… Mutta Ottilie Steyn yksin ei tiennyt mitään eikä arvannut mitään, niin kokonaan hän oli syventynyt oman menneen elämänsä suruun: elämänsä, joka oli ollut niin täynnä imartelua ja ihailua ja intohimoa ja miesten palvontaa. Hän oli ollut kaunis Lietje; nyt hän oli vanha nainen ja vihasi kolmea miestään, mutta vihasi Steyniä eninten kaikista! Ja ehkäpä siksi, että hän oli kokonaan tuon kaamean tapahtuman ilmapiirin ulkopuolella, Harold tarttui ystävällisesti hänen käteensä ja seuraten vaistomaista päähänpistoa hän sanoi:
»Niin, Ottilie, sinun… sinun täytyy sanoa äidille että tohtori Roelofsz on kuollut. Se tulee olemaan kova isku hänelle, mutta mahdotonta on salata sitä häneltä… Ja mitä Takman kuolemaan tulee, niin äiti kyllä pian arvaa senkin, vaikkei hänelle sanottaisi mitään!…»
Haroldin pehmeä ääni hälvensi kauhun ja sekasorron; ja Ottilie sanoi:
»Jos arvelet, Harold, että minä voin kertoa sen hänelle, niin menen ylös ja koetan… Tahdon koettaa kertoa sen hänelle… Mutta jollen voi sitä tehdä keskustelun aikana, niin en tee sitä… siinä tapauksessa en kerro sitä…»
Hän läksi yläkertaan, viattomana kuin lapsi: hän ei tiennyt mitään. Hän ei tiennyt, että hänen äitinsä, enemmän kuin kuusikymmentä vuotta sitten, oli ollut osallisena murhassa, jota tuo vanha kuuro tohtori oli auttanut salaamaan. Hän tiesi, että Takma oli hänen isänsä, vaan ei tiennyt, että hän, yhdessä äidin kanssa, oli murhannut hänen veljiensä isän, hänen sisarensa Thérèsen isän. Hän läksi yläkertaan ja kun hän astui vierashuoneeseen, Stefanie ja Anton nousivat ylös, jotta ei äidillä olisi liian monta vierasta yhtä aikaa.
Vanha rouva jaksoi jutella — tai istua puhumatta mitään vieraan kanssa hetken aikaa — kunhan »lapset» eivät vain tulleet kaikki yhtä aikaa sisään. Hänen ajatuksensa olivat yhä kiintyneinä niihin pienokaisiin, Lily van Welyn lapsiin, jotka hän oli nähnyt. Hän oli puhunut heistä Stefanielle ja Antonille tietämättä, että lapset olivat heidän kummilapsiaan: ei kukaan ollut kertonut sitä hänelle; ja hän todellakin luuli, että pikku Netta oli nimeltään Ottilietje ja hän puhui pikku Lietjestä; he ymmärsivät, ketä hän tarkoitti.
Ottilie Steyn jäi yksin äitinsä kanssa. Hän ei puhunut paljon, mutta istui hänen vieressään, pidellen häntä kädestä… Oi, hän oli kovin liikutettu! Tuolla, tuossa tyhjässä tuolissa, jota vanha rouva katseli, ei herra Takma enää koskaan istuisi Hänen isänsä! Hän oli rakastanut häntä kuin tytär isäänsä! Hän saisi periä häneltä satatuhatta guldenia; vaan ei koskaan enää vanha herra pistäisi hänen käteensä sadan guldenin seteliä hänelle ominaisella ystävällisellä tavalla.
Tuntui siltä, kuin vanha rouva olisi arvannut tyttärensä ajatukset, sillä hän sanoi viitaten kädellä tuoliin:
»Vanha Takma on sairas.»
»Niin on», sanoi Ottilie Steyn.
Vanha rouva pudisti päätään suruissaan:
»En suinkaan saa nähdä häntä enää tämän talven kuluessa.»
»Kyllä hän paranee jälleen…»
»Mutta vaikka hän paranisikin, niin ei häntä päästetä ulos…»
»Ei», sanoi Ottilie. »Ehkäpä ei, äiti…»
Hän piteli haurasta, laihaa, läpikuultavaa vanhaa kättä omassaan… Alhaalla, sen hän tiesi, veljet odottivat; luultavasti Stefanie myöskin; ja Inakin… Adèle Takma oli lähtenyt pois.
»Äiti», hän sanoi äkisti, »tiedätkö, että eräs toinenkin on sairas?»
»En, kuka?»
»Tohtori Roelofsz.»
»Roelofszko? Aivan niin, en ole nähnyt häntä… en ole nähnyt häntä kahteen viime päivään.»
»Äiti», sanoi Ottilie Steyn kääntäen äitiinsä surulliset pienet kasvonsa — ne olivat yhä kauniit sinisine, lapsekkaine silmineen, »se on kovin surullista mutta…»
Ei, hänen oli aivan mahdotonta sitä sanoa. Hän yritti peruuttaa sanansa, olla lopettamatta lausetta; mutta vanha rouva oli jo käsittänyt näiden muutamien sanojen tarkoituksen:
»Onko hän kuollut?» hän kysyi nopeasti. Hänen äänensä viilsi Ottilien korvia. Hänellä ei ollut voimaa kieltää: sydäntäsärkevä hymyily kasvoillaan hän nyökkäsi myöntyvästi.
»O-oh!» huokasi vanha rouva masentuneena. Ja hän tuijotti Takman tuoliin. Hänen vanhat, kuivuneet silmänsä eivät kyyneltyneet; ne vain tuijottivat eteensä. Hän istui edelleen suorana tuolissaan. Menneisyys kohosi hänen silmiensä eteen; hän kuuli suhinaa ympärillään. Mutta hän istui vain suorana tuijottaen eteensä.
»Milloin hän kuoli?» hän kysyi vihdoin.
Ottilie Steyn kertoi sen muutamin sanoin. Hän itki, vaan ei hänen äitinsä. Vanha, vanha nainen näki itsensä sellaisena kuin hän oli, kuusikymmentä vuotta sitten. Siihen aikaan hän oli antautunut Roelofsz'ille, jotta tämä ei puhuisi… Hän ei ollut puhunut… Hän oli pysynyt hänen ystävänään kaikkina näinä pitkinä, pitkinä vuosina, auttanut häntä ja Takmaa kantamaan tätä menneisyyden hirveää taakkaa… Ei, hän ei ollut koskaan puhunut… ja he olivat tulleet niin kovin vanhoiksi… kenenkään tietämättä mitään… Ei kukaan tiennyt siitä, ei yksikään hänen lapsistaan… Ihmiset olivat joskus juoruilleet, ennen aikaan, olivat kuiskailleet hirveitä asioita; se oli nyt kaikki lopussa… Kaikki katoaa, kaikki katoaa… Ei kukaan tiennyt siitä mitään, paitsi Takma itse, nyt kun Roelofsz raukkakin oli kuollut. Hän oli vaatinut suuren palkan… mutta hän oli aina pysynyt vilpittömänä…
Ottilie Steyn itki, ei sanonut enää mitään, piteli vain äitiänsä kädestä… Oli jo varsin pimeä: seuralainen astui sisään sytyttääkseen lampun… Tuuli vonkui synkästi; sade pieksi ikkunaruutuja vasten; Ottilien valtasi epämieluisa tunne, ikäänkuin jotain kaameaa olisi kulkenut hänen ohitseen tässä viileähkössä huoneessa, sillä vanha rouva ei voinut sietää enää suurempaa lämpöä. Kattolamppu pöydän yläpuolella huoneen keskellä, heitti pyöreän valokehän ympärilleen, muu osa oli varjossa: seinät, tuoli, tyhjä tuoli vastapäätä. Seuranainen oli poistunut, kun vanha rouva kysyi äkisti:
»Entäs… entäs herra Takma, Ottilie?»
»Mitä, äiti?…»
»Onko… onko hänkin sairas?»
Tytär hämmästyi äitinsä kasvojen ilmettä; tummat silmät olivat selkosen selällään…
»Äiti, äiti, mikä sinun on?»
»Onko hän sairas… vai onko hänkin…?»
»Sairasko? Niin, sairas hän on, äiti…»
Ottilie ei lopettanut lausettaan.
Hänen äitinsä tuijotti eteensä, tuijotti tyhjään tuoliin, joka seisoi seinän vieressä, varjossa. Ottilie pelästyi; sillä hänen äitinsä nosti nyt jäykästi ja vaivalloisesti vapisevan käsivartensa sylistään ja viittasi laihalla, läpikuultavalla sormellaan…
»Äiti, äiti, mikä sinun on?»
Vanha rouva tuijotti ja viittasi, tuijotti ja viittasi tyhjään tuoliin.
»Tuossa… tuo-tuossa!» hän änkytti. »Tuossa!»
Ja hän tuijotti ja viittasi edelleen. Hän ei sanonut mitään, mutta hän näki. Hitaasti hän nousi pystyyn, yhä tuijottaen, yhä viitaten, ja vaipui kokoon, hitaasti, hyvin hitaasti… Ottilie soitti kelloa kahdesti; seuranainen hyökkäsi heti huoneeseen; alhaalta kuului hämmästyneitä ääniä, heikkoja huudahduksia, Annan »Hyvänen aika, hyvänen aika!» ja kuiskaavia ääniä. Ina, Daan ja Stefanie tulivat ylös. Mutta he eivät astuneet huoneeseen; seuranainen antoi heille merkin, ettei se ollut tarpeen…
Vanhan rouvan jäykkä käsivarsi laskeutui hitaasti alas hänen seisoessaan siinä… Mutta hän tuijotti yhä ja vaipui kokoon, hyvin hitaasti…
Kauhuissaan sen johdosta mitä hän oli nähnyt, hän ei näyttänyt enää huomaavan tytärtään. Ja silmät sokaistuneina, mutta sittenkin täydessä tajunnassaan, hän sanoi:
»Makuulle!… Makuulle!…»
Hän sanoi sen, ikäänkuin hän olisi ollut kovin väsynyt. He kantoivat hänet vuoteeseen, Anna ja seuranainen. Hän oli ääneti, huulet pusertuneina toisiinsa ja silmät yhä tuijottaen eteensä. Hänen sydämensä oli nähnyt ja… hän tiesi nyt. Hän tiesi, että Takma, Emile — mies, jota hän oli rakastanut ylitse kaiken, enemmän kuin ketään muuta, vielä vanhanakin — että hän oli kuollut, että hän oli kuollut…