YHDESTOISTA LUKU.
»Kuulehan», sanoi Lot ystävällisesti eräänä aamuna istuessaan Ellyn kanssa arkihuoneessa, missä hän niin usein ennen heidän naimisiin menoaan oli istunut hänen kanssaan juttelemassa ja juomassa teetä, »kuulehan, puhutaan järkevästi. Meitä harmitti kumpaakin, kun meidät kutsuttiin pois Italiasta, työmme äärestä, sillä — typerää kylläkin — emme olleet koskaan ajatelleet, että sellaista voisi tapahtua. Isoisä kulta oli niin kovin vanha. Me oletimme, että hän eläisi ikuisesti… Mutta nyt kun olemme täällä, Elly, ja Steyn on sanonut, että kaikki asiat ovat selvitetyt, me voimme tehdä järkevän päätöksen. Sinä et halua jäädä tähän taloon asumaan; ja se onkin epäilemättä liian suuri ja synkkä ja vanha… Ja mitä äidin kanssa asumiseen tulee… niin, puhuin siitä hänelle vastikään, mutta äiti tuntui niin epämääräiseltä, ikäänkuin hän ei olisi siitä suuresti välittänyt… Nyt kun Hugh on hänen luonaan, ei hän muusta paljon välitä: aina vain Hugh ja Hugh. Sellaista se on aina ollut: sellaista se oli 'herra' Trevelleyn aikana, kun minä olin nuori poika, ja Hugh lapsi. John ja Mary eivät merkinneet myöskään mitään; samoin on asian laita nytkin… Ei puhuta siis yhteisestä kodista mitään… Mutta mitä me teemme, Elly? Etsimmekö itsellemme pienemmän talon ja asetumme siihen? Vai lähdemmekö taas ulkomaille, takaisin Italiaan?… Sinä viihdyit siellä, ja meillä oli niin hauska tehdä yhdessä työtä… Me olimme siellä onnelliset, eikö totta, Elly?»
Hänen äänensä kuulosti ystävälliseltä, niinkuin ainakin, mutta siinä oli nyt miltei rukoileva sointu. Hänen luonteensa, vaaleaverinen olentonsa — eikö hän alkanut hiukan harmaantua ohimoiltaan? — oli vailla ruumiillista elinvoimaa, hän ei ollut mikään intohimoinen sielu; mutta hän oli hyväsydäminen: huolimatta katkeruudestaan, turhamaisuudestaan ja kyynillisyydestään hän oli ystävällinen ja kärsivällinen toisia kohtaan eikä vaatinut suuria itselleen. Naisellisen sielunsa ohella hän oli filosofoiva taiteilija, joka ottaa huomioon kaiken sekä ympärillään että itsessään kiivastumatta koskaan tai suuttumatta mistään. Hän oli kosinut Ellyä ehkä siksi, että Elly, lausumatta itse ilmi toivettaan, oli tarvinnut häntä työtänsä ja elämäänsä varten; ja usein leikillä ja kerran aivan vakavissaan Lot oli kysynyt itseltään, miksikä hän aikoi mennä naimisiin, miksikä hän oli mennyt naimisiin ja eikö vapaus ja riippumattomuus sopinut hänelle paremmin. Mutta sen jälkeen hän oli nähnyt sisarensa ja Aldon onnen Nizzassa ja tuntenut myös itse onnea, tosin vähemmän kiihkeää, mutta sittenkin lämmintä ja todellista onnea epäilevän-hymyilevässä, epämääräisenvärisessä sielussaan, joka vetäytyi kokoon vanhenemisen kauhusta; sen jälkeen hän oli oppinut pitämään hellävaroen kiinni hetkestä, ikäänkuin hän olisi tavottanut harvinaisen perhosen: sen jälkeen kaikki oli pysynyt sillänsä; sen jälkeen hänen hiljainen onnensa oli vallannut hänet kokonaan täysin vakavasti ja totisesti; sen jälkeen hän oli oppinut rakastamaan Ellyä enemmän kuin hän koskaan oli aavistanut voivansa ketään rakastaa. Mikä ilo hänelle olikaan matkustaa Italiassa paikasta toiseen Ellyn kanssa, nähdä miten ihastunut tämä oli tähän kauniiseen menneisyyteen, joka lepäsi niin keinotekoisen kuolleena heidän silmiensä edessä, ja palatessa Firenzeen syventyä Ellyn avustamana Mediciläis-aikakauden tutkimuksiin. Miten he olivat etsineet ja tutkineet yhdessä, tehden muistiinpanoja työskennellessänsä; miten hän oli kirjoittanut iltasin, tuntien itsensä täysin onnelliseksi heidän arkihuoneessaan matkailijakodissa, jonne he olivat asettuneet! Kaksi lamppua, toinen Ellyn vieressä, toinen hänen pöydällään, valaisi heidän papereitaan ja kirjojaan; heidän ympärillään kauniita kukkasia maljakoissa; seinille kiinnitetyt valokuvat loihtivat hämärtävässä valossa heidän eteensä museoiden aarteet. Mutta tämän maan ja tämän taiteen kauneuksien parissa, keskellä onnea ja aurinkoa, hän tunsi haluttomuuden hiipivän ylitseen; hän ehdoitti usein, että he tekisivät retkiä maaseudulle, ajaisivat tai kävelisivät Fiesoleen tai Emaan; hänestä oli hauska katsella katuelämää ja hymyillä ihmisten ilolle: holvikäytävät olivat vilpoisia ja tomuisia; hänen oli suorastaan mahdoton tehdä säännöllisesti työtä. Ja iltasin hän tahtoi ihailla Arnoa ja savuketta polttaen istua onnellisena ikkunassaan, kunnes Ellykin sulki kirjansa, ja varhaisen illan vaihtelevat valot karkottivat Mediciläiset pakosalle…
Aluksi Lot ei ollut huomannut Ellyn pahaa mieltä. Kun hän sen älysi, palasi hän työhönsä, sillä hän ei tahtonut tuottaa hänelle mielipahaa. Mutta hän teki sen vastahakoisesti. Säännöllinen työ ei soveltunut hänelle. Se väsytti hänen aivojaan; ne nousivat vastarintaan, hän tunsi otsansa takana ikäänkuin sulun, jonka läpi ei mikään voinut päästä… samoinkuin hänestä oli tuntunut koulussa, kun hänen piti suorittaa laskuesimerkki ja laski väärin kahteen, jopa kolmeen kertaan… Sitä paitsi, hänen mielensä paloi sepittää kirjoitelmia aikakausjulkaisuja varten: hänellä oli ääretön määrä aineksia muun muassa Mediceistä, Benozzo Gozzolin freskoista Palazzo Riccardissa… Kunpa olisi saanut kirjoittaa sellaisia kirjoitelmia matkan päästä, säihkyvien jalokivien ja kullan hohteessa! Mutta hän ei uskaltanut kirjoittaa artikkeleita, sillä Elly oli kerta sanonut:
»Älä hukkaa löytöjämme pieniin kirjoitelmiin.»
Mitä Ellyyn tuli, niin hän antautui vakavasti ja tarmokkaasti kuin mies tutkimuksiinsa ja tunsi sisäistä halua kirjoittaa heidän kirjaansa, hienoa, vakavaa historiallista tutkielmaa; mutta hän käsitti, ettei hänen kykynsä yksin riittänyt siihen. Sitä vastoin hän uskoi, ettei Lot olisi tarvinnut muuta kuin tahtoa, jotta he yhdessä saisivat jotakin oikein hyvää aikaan… Mutta Lot tunsi, että haluttomuus, vastenmielisyys heikonsi yhä suuremmassa määrässä hänen voimaansa, ikäänkuin vastustava sulku olisi asettunut hänen otsansa yli; ja eräänä aamuna hän sanoi hiukan hermostuneesti, että hänen oli mahdotonta suorittaa tuota työtä, että se oli liian vaikea hänelle. Elly ei ollut sanonut vastaan; mutta se oli suuresti surettanut häntä, joskin hän edelleen oli ystävällinen ja hyvä ja puhui iloisella äänellä antamatta ilmi surunsa syvyyttä… Kirjat pysyivät nyt suljettuina, muistiinpanot paperipainimien alla ei ollut enää puhettakaan Mediciläisistä. Siten muodostui tyhjyys heidän välilleen, mutta Lot oli siitä huolimatta onnellinen ja tunsi edelleen sitä autuutta, mikä hymyillen oli yllättänyt hänet ja kirkkaudellaan saanut hänen kyynillisyytensä ja vanhenemisen pelkonsa vaimenemaan. Mutta Ellyn mielipaha kasvoi suureksi suruksi, vieläpä suuremmaksi hänen mielestään kuin se suru, jota hän oli tuntenut nuorena tyttönä hänen kihlauksena purkautuessa, kadottaessaan sen miehen, jota hän kaikkein ensiksi oli rakastanut. Hänellä oli kykyä surra enemmän toisen tähden kuin itsensä, ja hän suri, kun hän ei voinut kohottaa Lot'ta suuriin tekoihin. Hänen rakkautensa Lot'ta kohtaan, sen jälkeen kun intohimoisesti oli rakastanut toista, oli laadultaan hyvin henkistä, pikemmin sivistyneen naisen rakkautta kuin ihmisen, joka oli vain sydäntä ja aisteja. Hän ei käsittänyt sitä täysin selvästi, mutta hänen mielipahansa oli hyvin suuri, kun hän ei kyennyt kannustamaan Lot'ta suureen työhön; ja tyhjyys hänen ympärillään suureni, jota vastoin Lot, tässä kauneuden maassa, joka oli hänelle niin rakas, ja hiljaisessa onnessaan, tunsi tyhjyyden ympärillään kutistuvan kokoon ja antautui unelmiensa valtaan. Ei ainoatakaan katkeraa sanaa vaihdettu heidän kesken; mutta kun he istuivat yhdessä, tunsi Elly, ettei hänen elämällään ollut mitään päämäärää… Hän ei ollut mikään mietiskelyyn taipuva luonne. Tämä edestakaisin matkustaminen Italian kaupungeissa, kulkeminen museoitten aarteiden keskellä, ei tyydyttänyt häntä, sillä hän tarvitsi todellista toimintaa. Hänen sormensa liikkuivat hermostuneen toimettomina Baedekerin lehtien välissä. Hän ei voinut aina vain ihailla ja uneksia ja elää tällä tavalla. Hänen täytyi toimia. Hänen täytyi uhrautua. Ja hän ikävöi lasta… Ja kuitenkaan lapsi, tai ehkäpä useampikaan lapsi, ei tuottaisi onnea, joskaan se ei toisi onnettomuuttakaan; sillä hän tiesi, että vaikka hänellä olisi lapsia, niin niiden kasvattaminen ja huolenpito niistä ei tyydyttäisi kylliksi hänen toimintahaluaan: hän suorittaisi tuon tehtävän kuin rakkaan velvollisuuden, mutta se ei täyttäisi hänen elämäänsä. Hän tunsi sielussaan miltei miehekkään kutsumuksen pyrkiä niin pitkälle kuin mahdollista. Kun hän saavuttaisi oman rajansa, niin hän ei pyrkisi enää sen pitemmälle. Mutta hänen täytyi pyrkiä niin pitkälle kuin mahdollista, täyttää se tehtävä, jota hänen luontonsa vaati!… Ja hän puhui tästä Lot'lle. Lot ei tiennyt mitä vastata hänelle, ei ymmärtänyt häntä ja tunsi vain, että häneltä meni jotain hukkaan. He eivät koskaan vaihtaneet katkeria sanoja keskenään, mutta molemmin puolin oli pientä väreilyä ja vastaväreilyä ensimäisten sopusointuisten aaltojen jälkeen…
Äkillinen kotimatka oli hetkeksi kääntänyt ajatukset toiseen suuntaan, mutta koska se tavallaan oli ollut aivan turha, niin se vahvisti vain Ellyn tunnetta, ettei hän ollut oikealla paikallaan. Hän oli rakastanut vanhaa herraa, pikemmin isänään kuin isoisänään, mutta hän tuli liian myöhään tavatakseen hänet kuolinvuoteella, ja raha-asiat olisi voitu järjestää sijaisen välityksellä.
»Niin, mutta me olemme nyt kerta täällä», sanoi Lot, »ja meidän täytyy keskustella kuin järkevät ihmiset… Palaammeko Italiaan, Elly?»
»Ei, Lot, olen hyvilläni, että olen nähnyt sen sinun kanssasi; miksikä menisimme sinne uudestaan toistaaksemme kaikkea…?»
»Asetummeko siis tänne Haagiin? Vietämme kesää maalla, kun talvi on ohitse?»
Elly katsoi Lot'hon, sillä hän kuuli rukoilevan sävyn hänen äänessään: Lot rukoili häntä, sillä hän tunsi kadottavansa jotain… Ja Ellyn oli äkkiä sääli häntä. Hän heittäytyi hänen rintaansa vasten ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa:
»Rakas, oma poikani!» hän sanoi. »Minä pidän niin paljon sinusta.»
»Ja minä sinusta, Elly rakkahin… Rakastan sinua enemmän kuin mitä koskaan luulin voivani rakastaa ketään. Oi, Elly, pitäkäämme kiinni tästä tunteesta! Älkäämme ärtykö… Katsos, me emme koskaan ole sanoneet ainoatakaan epäystävällistä sanaa toisillemme, mutta sittenkin minä tunnen sinussa jotakin, jonkunmoista tyytymättömyyttä… Ja se johtuu siitä…»
»Mistä, Lot?»
»Siitä etten voi tehdä… niin paljon kuin sinä toivoisit?… Me työskentelimme niin hauskasti yhdessä; eikä tuo työ ole hukkaan heitettyä… sellainen työ ei koskaan ole hukkaan heitettyä… Mutta tiedäthän, kultaseni, en kykene suorittamaan sitä sillä tavalla kuin sinä toivoisit: en ole kylliksi kokonainen luonteeltani. Olen sanomalehtimies, diletantti, vaan en historioitsija. Osaan kirjoittaa vain päivää varten, kaikki mitä luon, on hetkellistä; sellainen minun kykyni aina on ollut… Ota se sellaisena kuin se on…»
»Kyllä, Lot, minä otan sen sellaisena. En ole enää pahoillani…
Mediciläis-raukkojemme vuoksi.»
»Saat nähdä, minä kirjoitan vielä sarjan kirjoitelmia tutkimustemme perusteella: todellakin jotain oikein hyvää. Kokonaisen sarjan: ne tulevat seuraamaan toinen toistansa…»
»Niin, tee se.»
»Mutta sitten sinun pitää olla huvitettu siitäkin.»
»Tietenkin minä olen.»
»Ja keskustelkaamme nyt siitä, mitä teemme, minnekä asetumme asumaan.»
»Meidän ei pitäisi asettua minnekään… Olkaamme täällä kunnes talo on myöty, ja sitten…»
»No hyvä, voimmehan sitten päättää.»
»Aivan niin.»
»Me emme ole vielä nähneet isoäitiä. Menemmekö hänen luokseen tänään?»
»En luule, että hän on ollut pystyssä viime kohtauksensa jälkeen, mutta voimmehan käydä kysymässä.»
Elly suuteli Lot'ta hellästi. Se oli sovinto sen jälkeen mikä oli sorahtanut ja värähdellyt heissä, vaikkei katkeria sanoja oltukaan lausuttu. Elly koetti tyyntyä, hillitä itseään, vaikka hänen sielunsa näkikin nälkää. Hän rakasti Lot'ta koko sydämestään; hän tahtoi uhrautua hänelle… ja ehkäpä myöhemmin hänen lapsilleen… Se olisi kylliksi täyttämään naisen elämän… Ja hänellä olisi yhä keppihevosensa jäljellä: hän rupeaisi taas muovailemaan; loppujen lopuksi Kerjäläispoika oli oikein hyvä… Se antaisi epäilemättä tyydytystä hänen elämälleen niin kauan kuin hän oli onnellinen miehensä kanssa; ja että hän oli sitä, siitä hän oli varma. Hän alkoi puhua vilkkaammin kuin äsken: hänen masentunut mielentilansa alkoi elpyä. Hän tahtoi viettää tavallista elämää, onnellisena vaimona, onnellisena äitinä, eikä toivoa enää mitään suurta ja kaukaista… Hän ei tahtonut enää tavotella päämääriä, jotka olivat vaikeasti saavutettavissa, päämääriä, joilla myöskin oli rajansa, niin että hänen loppujen lopuksi kuitenkin olisi pakko palata takaisin.
Hän oli iloinen aamiaispöydässä, ja Adèle tädin kasvot kirkastuivat: täti rukka oli ollut masennuksissa viime aikoina ja hän kulki kumaraisena, ikäänkuin kantaen raskasta taakkaa; hän oli myös suruissaan, koska hän luuli, etteivät Lot ja Elly olleet oikein onnellisia. Nyt Adèle täti virkistyi, iloiten siitä, että Elly oli ystävällisempi ja näytti iloisemmalta ja jutteli taaskin tavalliseen vilkkaaseen tapaansa.
Sinä päivänä Lot ja Elly läksivät isoäidin luo.
Siitä saakka, kun Ottilie äiti oli kertonut hänelle tohtori Roelofsz'in kuolemasta, ei vanha rouva ollut jaksanut nousta vuoteestaan. Tohtori Thielens kävi joka päivä häntä katsomassa, väittäen, että hän oli ihmeteltävän hyvissä voimissa: hänellä ei ollut minkäänlaista vaivaa; ehkäpä hän poti vain vanhuutta; hänen ajatuksensa olivat aivan selvät; ja tohtori oli kovin ihmeissään, miten erinomainen ruumiinrakenne hänellä oli, miten vahva veri ja suuri elinvoima.
Kun Anna avasi oven Lot'lle ja Ellylle, tapasivat he hänet keskustelemasta käytävässä Steynin kanssa.
»Tulin katsomaan, miten äiti voi», sanoi Steyn.
»Tulkaa sisään, olkaa hyvät!» sanoi Anna. »Tuli palaa iloisesti arkihuoneessa.»
Vanha palvelijatar ajoi kissan keittiöön. Hän ei jäänyt kernaasti juttelemaan eteiseen, sillä hänestä oli hauskempaa, kun sukulaiset istuivat arkihuoneessa odottamassa tai kysyivät uutisia; ja hän toi heti sisään likööriään:
»Tämä maistuu hyvältä kylmällä ilmalla, Lot herra ja Elly rouva… Niin, vanha rouva on siitä saakka ollut makuulla… Voi, kukapa tietää, vaikka tämä olisi lopun alkua!… Tohtori Thielens on kuitenkin hyvin tyytyväinen… Ja tiedättekö, Thérèse rouva on myöskin täällä!» hän lisäsi kuiskaten.
»Todellako?» sanoi Lot. »Milloin hän tuli?»
»Eilen… Ja hän pääsi heti vanhan rouvan luo… ja hän oli hyvin ystävällinen, se minun täytyy sanoa… mutta, nähkääs… hän on polvillaan maassa kaiken päivää vanhan rouvan vuoteen ääressä ja rukoilee. Mutta onko siitä mitään hyötyä vanhalle rouvalle, joka ei koskaan ole ollut uskonnollinen… Ja sitten nuo katoliset rukoukset, ne ovat niin pitkiä, niin pitkiä… kummallista, ettei Thérèse rouvan polvet tule aivan jäykiksi: minä en kestäisi sellaista, se on varma… Niin, niin, Thérèse rouva on täällä: hän on yötä hotellissa, mutta kaiken päivää rukoilemassa täällä… ja luulenpa, että hän olisi kernaasti jäänyt tänne viime yöksi… mutta seuranainen lupasi, siinä tapauksessa että vanha rouva tulisi huonommaksi, pyytää naapureitamme heti telefonoimaan hänelle: heillä on puhelin; vanha rouva ei tahtonut koskaan sellaista taloon… Niinpä Thérèse rouva läksi pois, mutta jo seitsemältä aamulla hän palasi, ennenkuin minä olin noussutkaan!… Daan herra kävi täällä eilen, samoin Ina rouvakin; he tapasivat Thérèse rouvan; en luule, että hän menee tervehtimään ketään sukulaisista: hän väittää, ettei hänellä ole aikaa — mahdollista kyllä, kun hänen pitää niin paljon rukoilla — ja hän arveli tapaavansa sukulaiset täällä alakerrassa, missä minulla aina on tuli takassa… Niin, minä kysyin tohtori Thielensiltä: 'Tohtori', minä sanoin, 'onko hyvä, että Thérèse rouva rukoilee kaiken päivää vanhan rouvan vuoteen ääressä?' Mutta tohtori, joka oli nähnyt vanhan rouvan, sanoi, 'No, ei se näytä häiritsevän häntä: päinvastoin hän on hyvin rauhallinen ja hyvillään nähdessään Thérèse rouvan jälleen… ehkäpä viimeistä kertaa!'… Voi, Elly rouva ja Lot herra, olipa tämä teille surullinen paluu kotimaahan!… Ja kenenkä luulette minun vielä nähneen? Veljenne, Lot herra…»
»Hughinko?»
»Niin, minä nimitän häntä vain Hugo herraksi: En osaa käyttää tuota englantilaista nimeä. Hän tuli Ottilie rouvan keralla; on oikea ilo nähdä heitä… Ei silti, etten pitäisi yhtä paljon teistä, Lot herra, kaukana siitä; mutta Hugo herra on komea poika, hartiakas ja kaunis kasvoiltaan, sileäksi ajettuine ylähuulineen, ja sellaiset kauniit silmät kuin hänellä on! Voin hyvin ymmärtää Ottilie rouvaa, joka hemmottelee häntä: hän näytti myös niin kauniilta poikansa rinnalla… Niin, kummallista, miten nuorelta hän näyttää, vaikka hän onkin jo kuudenkymmenen: sitä ei koskaan voisi uskoa nähdessä hänet… Älkää panko pahaksenne, vaikka puhun näin vapaasti vaimostanne, Frans herra… älkää olko myöskään suutuksissanne sen johdosta, mitä sanon Hugo herrasta. Tiedän kyllä, että te ette pidä hänestä; hän on ovela mies, sen minäkin uskon; mutta voittaa kaikkien sydämen, siitä ei ole epäilystä… No, te olette aina tullut niin hyvin toimeen Lot herran kanssa, eikö totta, Frans herra? Ja nyt minä menen sanomaan Thérèse rouvalle, että olette täällä…»
Vanha Anna tepsutteli pois, portaita ylös, ja Steyn kysyi:
»Oletteko jo päättäneet, mitä teette?»
»Emme», sanoi Lot.
»Me jäämme Mauritskadun varrelle kunnes talo on myöty», sanoi Elly.
»Hauska että tapasin teidät tänään», sanoi Steyn. »Muussa tapauksessa olisin tullut teille: halusin puhua kanssasi, Lot… Ehkäpä voin tehdä sen ennenkuin muut tulevat…»
»Mistä on kysymys, Steyn?»
»Tahdoin vaan kertoa sinulle siitä askeleesta, jonka olen päättänyt ottaa. Se ei ole sinulle mieleen, mutta sitä ei voi välttää. Olen puhunut äidin kanssa, sen verran kuin hänen kanssaan on mahdollista puhua… En aio edelleen asua yhdessä hänen kanssaan, Lot.»
»Aiotko ottaa avioeron?» huudahti Lot.
»En pidä sillä väliä: mutta jos äiti haluaa, niin suostun… Lot, sinä sanoit eräänä päivänä, että uhrauduin aivan turhanpäiväisesti jäädessäni yhteen äitisi kanssa…»
»Minä tarkoitin…»
»Niin, tiedän sinun tarkoittaneen, että voisin lähteä pois vaatimatta avioeroa… Tietysti teen siten. En voi uhrata itseäni, sillä… no niin, se ei ole enää tarpeellista. Sen jälkeen kun sinä menit naimisiin, on talo muuttunut helvetiksi. Sinun välitykselläsi oli talossa jonkunmoinen rauha; sinä sait aikaan sen, että ainakin aterioidessa vallitsi sopusointu. Mutta se kaikki on nyt kadonnut… En toivoisi sitäkään, että te tulisitte meille asumaan. Se olisi hirveää Ellylle. Sitä paitsi, äidillä on nyt kylliksi rahaa mennäkseen minne häntä haluttaa… ja nyt, kun hänellä on rahaa, Hugh pysyttelee hänen luonaan… Pyysin, että äiti puhuisi perinnöstä mahdollisimman vähän, enkä luulekaan, että hän on puhunut siitä pitkin maailmaa; mutta Hughille hän on kertonut kaikki…»
»Tiedän, että hän on sen tehnyt», sanoi Lot. »Olen tavannut Hughin, ja hän sanoi, 'Äiti on saanut aika makupalan'.»
»Aivan niin… ja Hugh jää hänen luokseen ja äiti Hughin. Aikaisemmin minä ajattelin, että jos eroaisin hänestä, niin hän jäisi yksin sinun kanssasi; eikä rahaa ollut liiaksi kummankaan puolen: en voinut koskaan sitä kuitenkaan tehdä; mutta nyt, Lot, minä menen omia teitäni.»
»Mutta, Steyn, et sinä voi heittää äitiä Hughin armoille!»
»Enkö voi?» huusi Steyn kiivastuen. »Ja mitä sinun mielestäsi minun pitäisi tehdä? Katsellako vain syrjästä? Katsella miten hän tuhlaa rahansa tuolle pojalle? Miten minä voin sitä estää? En mitenkään! En halua kuulla, että kitsastelen hänen rahoillaan! Antaa hänen tuhlata ne pojalleen! Hän on saanut satatuhatta guldenia: vuoden kuluttua ne ovat lopussa. Mitä hän sitten tekee, sitä en tiedä. Mutta sen minä sanon, että olen kärsinyt kylliksi oman erehdykseni vuoksi. Nyt, nyt kun hän omistaa rahaa ja Hughin, on minun uhraukseni hyödytön… Minä lähden pois: se on varma. Jos äiti tahtoo avioeroa, on se minulle samantekevää; mutta pois minä lähden. Lähden pois Haagista. Menen ulkomaille. Ehkä en tapaa sinua pitkään aikaan. En voi sitä varmaan sanoa… Lot, rakas poikani, olen kestänyt tätä elämää kaksikymmentä vuotta; ja ainoa lohdutukseni kodissani olet ollut sinä. Olen oppinut pitämään sinusta. Olemme kaksi aivan vastakkaista luonnetta, mutta minä kiitän sinua siitä, mitä olet ollut minulle: ystävä, rakas ystävä. Jos sinä hyvyydessäsi et olisi tasoittanut kaikkea sitä mikä oli tasoitettavissa kotona, niin en koskaan olisi kestänyt näitä kahtakymmentä vuotta. Nyt minä lähden pois, mutta vien mukanani mieluisia muistoja. Sinä olit kahdeksantoista vuoden vanha minun mennessäni naimisiin äitisi kanssa. Meidän välillämme ei koskaan ole vaihdettu ainoatakaan kovaa sanaa; ja se on kokonaan sinun ansiosi. Minä olen karkea mies ja mieleni on muuttunut kovin katkeraksi. Kaikki hyvä minun elämässäni on tullut sinulta. Kun sinä menit naimisiin… niin minä ehkä kaipasin sinua vielä enemmän kuin äiti: älä ole minulle pahoillasi, Elly, vaikka sanonkin niin… Ehkäpä tapaamme vielä toisemme… jossakin… Älä itke, Lot, rakkaani!»
Hän syleili Lot'ta ja suuteli häntä kuin isä poikaansa. Hän piteli häntä syleilyssään jonkun hetken, sitten hän puristi lujasti hänen kättään:
»Kuulehan, Lot, rakas poikani… ole mies!…»
»Äiti parka!» sanoi Lot.
Hänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä; hän oli kovin liikutettu.
»Milloinka sinä lähdet?» hän kysyi Steyniltä.
»Huomenna.»
»Mihin aikaan?»
»Kello yhdeksältä… Parisiin.»
»Minä tulen saattamaan sinua…»
»Minä myöskin, Steyn», sanoi Elly.
Hän suuteli Steyniä.
Steyn kääntyi lähteäksensä: mutta kello soi, ja Anna tuli portaita alas:
»En uskalla häiritä Thérèse rouvaa», sanoi hän. »Hän on niin vaipunut rukoukseensa että… Kas, Lot herra: tuolta tulee äiti ja… englantilainen veljenne!…»
»Lempo soikoon!» sanoi Steyn hampaittensa välistä. »En voi nähdä häntä jälleen…»
»Steyn!» sanoi Elly rukoilevalla äänellä.
Hän oli suruissaan Lot'n vuoksi, joka istui tuolilla voimatta hillitä mieltään: hän itki, vaikka hän tiesi, ettei se ollut miehekästä.
Anna oli avannut oven, ja Ottilie ja Hugh astuivat sisään. He kohtasivat Steynin käytävässä. Steyn ja Ottilie katsoivat toisiaan silmiin. Hugnm käsi kohosi hatunlieriin, ikäänkuin hän olisi aikonut tervehtiä vierasta. He kulkivat toistensa ohi sanomatta sanaakaan; ja Steyn astui ulos ovesta. Siten hän lausui jäähyväiset vaimolleen: hän ei nähnyt häntä koskaan enää; ja Steynin mukana katosi viimeinenkin Ottilien rakkauden jäännös elämästä.
»Tulin katsomaan, miten äiti voi», Ottilie sanoi Ellylle ja Annalle.
»Ja Hugh tahtoi niin kernaasti myös nähdä isoäitiään. Mutta äiti on kai
yhä vielä vuoteenomana, vai kuinka, Anna?…» Hän astui arkihuoneeseen:
»Oi, Lot!… Mikä sinua vaivaa, poikaseni?»
»Ei mikään, äiti, ei mikään…»
»Miksikä sinä näytät niin surulliselta? Oletko itkenyt?»
»En, äiti, en… Olen vain hiukan hermostunut, ei muuta… Halloo,
Hugh. Sitä vikaa ei sinussa ainakaan ole, huonoja hermoja, poikaseni!
Ei, en luule sinun koskaan itkevän kuin vanha akka, niinkuin minä
teen…»
Lot hillitsi itseään, mutta hänen silmänsä olivat surulliset; ne katsoivat äitiin ja veljeen… Äiti ei kiinnittänyt huomiota pukuunsa; ja Lot oli ihmeissään nähdessään, että hän oli teettänyt itselleen lyhyen kävelypukuhameen Lontoossa ja yksinkertaisen, mustan verkatakin, joka sopi kuin valettu hänen yhä vielä nuorekkaaseen ja solakkaan vartaloonsa, jota vastoin hänen hattunsa oli nuorekkaampi kuin mitä Lot oli tottunut näkemään hänen kauniissa, harmaan-vaaleassa kiharapäässään. Äiti oli kuudenkymmenen vuoden vanha! Mutta hän oli yhtenä ainoana hymynä; hänen sileät, pyöreät kasvonsa, joissa tuskin oli ainoatakaan ryppyä, olivat iloiset ja hymyilevät; Lot — hän tunsi äitinsä niin hyvin! — saattoi nähdä, että hän oli onnellinen. Tällaiselta hän näytti ollessaan onnellinen, viaton ilme sinisissä silmissään… Hän oli vanha nainen, hän oli kuudenkymmenen, mutta astuessaan nyt sisään englantilaisen poikansa rinnalla, hänellä ei ollut mitään ikää, sillä tuo onni ei johtunut mistään todellisesta äidillisestä tunteesta, vaan siitä vähäisestä hellyydestä, jota hänen englantilainen poikansa osoitti hänelle mielistävin sanoin ja hyväilyin. Hugh imarteli häntä karkeaan tapaansa; hän hemmotteli häntä karkeaan tapaansa; ja Ottilie oli onnellinen, hän loisti uudessa onnessaan. Hän ei kaivannut Lot'ta: Lot ei ollut enää hänelle olemassakaan… tänä hetkenä. Hän suorastaan säteili kulkiessaan Hughin vieressä. Ja Lot, nähdessään nuo molemmat, tunsi kipua sydämessään… Äiti raukka! Lot oli aina rakastanut äitiään, hän oli hänen mielestään niin kaunis ja huvittava; ja he olivat aina tulleet hyvin toimeen, kiitos Lot'n luontaisen hyvyyden ja hienotunteisuuden. Lot tiesi, että äiti oli kiintynyt häneen myöskin, vaikkapa hän tällä hetkellä ei muistanutkaan häntä. Äiti oli aina rakastanut Hughiä eniten kaikista viidestä lapsestaan. Hän oli aina rakastanut eniten Trevelleyä kaikista kolmesta miehestään… Äiti raukka, tuumi Lot. Nyt hänellä oli hiukan rahaa: mitä merkitsi satatuhatta guldenia, jollei sitä hoidettu hyvin? Mitä merkitsi satatuhatta guldenia… Hughille? Ja kun nuo satatuhatta olivat lopussa — muutamien vuosien kuluttua ehkä — mitä äiti rukka sitten tekisi? Sillä silloin tuo kaunis englantilainen veli, jolla oli terhakat silmät ja sileäksi ajettu ylähuuli ei välittäisi enää äiti rukasta… Ja millaiseksi äidin vanhuus sitten muuttuisi? Äiti rukka!…
»Sinä muistutat aivan ihmeesti äitiä, Lot», sanoi Hugh.
Niin, äitinsä näköinen hän oli: hänkin oli lyhyt, hänellä oli äidin silmät, hänen kaunis tukkansa ja hänen nuorekkaiden kasvojensa muoto… Lot oli joskus nuoruudessansa ollut ylpeä ulkomuodostaan, sillä hän tiesi, että hän oli kaunis, vaaleatukkainen pieni poika. Mutta hän ei ollut enää ylpeä; ja Hughin rinnalla hän oli mielestään kuin vanha nainen, hermostunut vanha nainen… Kunpa olisi pitkä, hartias, terhakkasilmäinen, kunpa omistaisi itsekkään hymyilevän suun, kylmän sydämen, teräksiset lihakset ja hermot; kunpa voisi olla välittämättä mistään muusta kuin omasta mukavuudestaan ja edustaan; elää huoleti äidin varoilla ja sitten kun ne loppuivat, aivan rauhallisesti ja tyynesti heittää äiti pellolle ja kulkea omia teitään: sillä tavalla sitä sai varman aseman elämässä! Saattoi hallita maailmaa ja omia tunteitansa! Ei tarvinnut pelätä tulevaisuutta eikä vanhuutta! Sellainen mies ei tuntenut hermostunutta pelkoa eikä koskaan itkenyt kuin vanha, hermostunut akka!
»Niin, Hugh, olen äidin näköinen.»
»Ja Elly… on sinun näköisesi», sanoi Hugh.
»Ja äidin näköinen joskin hyvin rumennettu painos: ainakin ihmiset niin väittävät, äiti», sanoi Elly pehmeästi.
Ja hän suuteli anoppiansa: Ellykin oli surullinen ajatellessaan vanhaa herraa… ja Steyniä… ja Lot raukkaa…
Kello yläkerrassa soi äkkiä, kahdestikin: se kutsui seuranaista.
»Onko Thérèse täti ylhäällä?» kysyi Elly.
»En ole nähnyt häntä vielä», sanoi Ottilie. »Mutta mitä tuo voi olla?…»
»Voi hyvät ihmiset, hyvät ihmiset!» huusi Anna tullen keittiöstä ja ajaen kissan pois. »Varmaankin vanha rouva taaskin on kummallinen: hän näkee aaveista, tiedättehän…?»
Mutta seuranainen hyökkäsi portaita alas, kasvot aivan kalpeina.
»Pelkään, että hän kuolee!» hän huusi, »minä menen naapuriin… telefonoimaan lääkärille…»
»Jääkää!» sanoi Lot, »minä menen.»
Hän otti lakkinsa ja läksi. Koko talo oli kauhun vallassa. Äiti,
Ottilie täti, Elly, seuranainen ja Anna läksivät ylös.
»Odota täällä, Hugh», sanoi Ottilie.
Hän nyökkäsi.
Hugh jäi yksin arkihoneeseen, kävi istumaan ja heitteli huvikseen hattuaan kattoon ja tavoitti sen taas käteensä… Hän tuumi, että hänen äitinsä saisi paljon periä isoäidiltä… Kovin vähän hän jättäisi jälkeensä, ja sekin tulisi jaetuksi niin monen kesken.
Hugh sytytti sauhukkeen, ja kun Lot palasi takaisin, hän avasi hänelle oven, mikä Annan mielestä oli kovin ystävällistä.
Lot läksi myös yläkertaan. Makuukamarissa — kaksipuoliset ovet olivat auki, jotta sisälle pääsisi enemmän ilmaa, ja makuuhuone sulautui ikäänkuin yhteen vierashuoneen kera, missä vanha rouva tavallisesti istui — vallitsi kauhu, joskin se oli hillitty. Vain äiti ei voinut mitenkään pidättää nyyhkytyksiään. Tämä tuli niin odottamatta, sanoi hän. Hän ei olisi koskaan voinut aavistaa…
Vuoteen vieressä seisoi Thérèse täti. Ja Lot'n mielestä tuntui, hänen astuessaan sisään, ikäänkuin hän olisi nähnyt siinä itse isoäidin, joskin nuorempana…
Thérèse täti tervehti Lot'ta kreolilaissilmissään surullinen ilme. Hän viittasi kädellään vuoteeseen, missä vanha rouva makasi täydessä tajunnassaan. Kuolema lähestyi askel askeleelta, ilman taistelua, ikäänkuin kynttilä vain olisi sammunut. Hengitys kulki vain hiukan nopeammin ja raskaammin… Vanha rouva tiesi, että hänen lapsensa olivat hänen ympärillään, vaikkei hän tiennyt ketkä heistä olivat läsnä. He olivat lapsia: sen verran hän tiesi. Ja tuo tuossa, hän tiesi, oli Thérèse, joka oli tullut hänen luokseen; hän oli siitä kiitollinen. Hänen kätensä liikkui peitteellä; hän sanoi valittaen:
»Thérèse… Thérèse…»
»Niin, äiti…»
»Thérèse… Thérèse… rukoile…»
Hän risti itse kätensä.
Thérèse van der Staff polvistui vuoteen ääreen. Hän rukoili. Hän rukoili kauan. Vanha rouva, kädet ristissä, teki kuolemaa, hyvin hitaasti, mutta tyynesti… Ottilie äiti nyyhkytti Lot'n sylissä… Kello soi alhaalla.
»Voi tuota rakasta Hugo herraa!» kuiskasi vanha Anna. »Hän avaa oven!»
Tohtori Thielens tuli, mutta hän ei voinut mitään tehdä. Vanha rouva ei oikeastaan ollut sairas: kynttilä paloi vain loppuun. Siitä saakka kun hänelle oli kerrottu Roelofsz'in kuolemasta, siitä saakka kun hän itse oli nähnyt Takman kuolleena, hän ei ollut voinut olla jalkeilla, ja kiitollisena hän oli vain iloinnut siitä suuresta onnesta, että hänen tyttärensä Thérèse niin odottamatta oli saapunut hänen luokseen. Ei kukaan ollut puhunut hänelle Takman kuolemasta, mutta se ei ollutkaan tarpeen: hän oli nähnyt ja hän tiesi… Hän muisti vallan hyvin, että Thérèse oli kääntynyt katoliseksi ja että hän itse oli joskus toivonut synninpäästön rauhaa ja lohtua rukouksista, joita pyhimykset kantoivat Jumalan ja Neitsyt Maarian istuimen juurelle. Ja hän oli pyytänyt Thérèseä rukoilemaan, rukoilemaan vanhan äitinsä puolesta… Hän, äiti ei tiennyt että Thérèse tiesi: hän oli unohtanut, täydellisesti unohtanut kuumetautinsa useita vuosia sitten, kun hän oli maannut houraillen tyttärensä sylissä… Ja nyt kun hän oli kuolemaisillaan, hän tuumi kiitollisena, miten hyvä Jumala oli ollut hänelle, vaikka hänen sielunsa olikin niin syntinen, sillä ei kukaan, ei kukaan sitä tiennyt. Ei kukaan, ei kukaan ollut koskaan sitä tiennyt. Hänen lapsensa eivät sitä tienneet… Hän oli kärsinyt rangaistuksen omassa sielussansa, katumuksen rangaistuksen, jota oli kestänyt vuosikausia. Häntä oli rangaistu sillä kauhulla, jota »hänen» haamunsa oli tuottanut hänelle, ilmestyen verisenä silloin tällöin näiden vuosien kuluessa huoneen nurkkaan lasikaapin viereen. Niin, rangaistuksensa hän oli kärsinyt… Mutta sittenkin Jumala oli ollut armollinen: ei kukaan, ei kukaan ollut tiennyt sitä; ei kukaan, ei kukaan tiennyt eikä saisi sitä tietää. Nyt hän teki kuolemaa, kädet ristissä; ja Thérèse, joka tiesi miten oli rukoiltava, rukoili…
Hiljalleen vanhan rouvan hengitys heikkeni; kauan, kauan hän makasi huokuen viimeisiä hengenvetokaan… Ottilien nyyhkytykset ja vanhan rouvan huohotus yksin häiritsi huoneen hiljaisuutta… Ulkona vesi tippui pitkin ikkunapieliä kuin kyynelvirta.