KAHDESTOISTA LUKU.
»Oi!» itki Anna. »Miten kauan vanha rouva tarvitsee kuollakseen!… Kuulkaa… kello soi!… Tuo kiltti Hugo herra, tuo hyvä poika, hän on minulle suureksi avuksi, Ottilie rouva: kuulkaahan, taaskin hän avaa oven!…»
Hugh avasi todellakin oven; ja perätysten astuivat sisään Harold, Daan ja Floor, Stefanie ja Anton, Ina, d'Herbourg ja van Welyt. Lot oli telefonoinut heille naapurista ja kutsunut heitä tulemaan, sillä isoäiti oli kuolemaisillansa. Adèle tätikin saapui. Hän pistäytyi yläkerrokseen vain lyhyeksi hetkeksi, nähdäkseen viimeisen kerran vuodeverhojen takaa vanhan rouvan, ja palasi sitten taas alas. Viimeiset hengenvedot seurasivat häntä aina arkihuoneeseen saakka. Tänä lyhyenä hetkenä hän ei ollut nähnyt muuta kuin rauhallisen äidin, joka teki kuolemaa, ja vuoteen vieressä rukoilemassa Thérèsen, jota hän ei ollut tavannut vuosikausiin. Alhaalla Harold Dercksz oli vajonnut tuolille: hänellä oli sietämättömiä tuskia, hänen kasvonsa vääntyivät kivusta; ja silmiensä edessä hän näki oman kuolinvuoteensa: ei kestäisi enää kauan, hän oli kärsinyt siksi paljon viime aikoina; hänen tahtonsa lujuus yksin piti häntä pystyssä. Daan Dercksz seisoi hänen edessään ja kuiskasi Haroldin korvaan:
»Harold… Harold… mikä onni, että äiti kuolee.. ja hän kuolee rauhallisesti… kaikesta päättäen…»
Niin, hän kuoli rauhallisesti… Hänen vuoteensa ääressä Thérèse oli polvillaan ja rukoili, Thérèse, joka ei tiennyt mitään, niinkuin Harold oletti: ei kukaan… ei kukaan muu tiennyt kuin hän itse ja Daan… Tuo kauhea asia… Se katosi nyt. Ylhäällä äiti veti viimeisiä hengenvetojaan; ja joka hengenvedolta Se väistyi yhä kauemmaksi ja kauemmaksi, laahaten perässään usvahuntujaan; lehdet kahisivat, vesi valui kuin kyynelvirrat, haamut häämöttivät puiden takaa, mutta Se, Se häipyi yhä kauemmaksi!…
Oi, vuosia sitten, kuusikymmentä vuotta sitten, hän oli nähnyt Sen kulkevan ohitseen, niin hitaasti, niin mutkitellen, ikäänkuin Se ei koskaan katoaisi, ikäänkuin Se seisoisi alati paikoillaan eikä koskaan ennättäisi matkan määrään kokonaisen ihmiselämän kuluessa! Kuusikymmentä vuotta hän oli nähnyt Sen; kuusikymmentä vuotta Se oli tuijottanut häntä silmiin… Nyt äiti valitti äänekkäämmin, kiihkeämmin hetken aikaa; he kuulivat Ottilien nyyhkyttävän kovempaa…
Seuranainen tuli alas. Siellä kaikki lapset, jo ikäihmiset, seisoivat tai istuivat.
»Kaikki on lopussa», hän sanoi lempeästi.
He itkivät, nuo vanhat ihmiset; he syleilivät toisiaan; Floor täti huusi:
»Voi!… Rakas äiti raukka!»
Koko talon täytti kuolema, joka oli saapunut heidän luokseen kulkeakseen taas edelleen…
Harold Dercksz tuijotti eteensä… Hänen tuskaiset silmänsä seisoivat hänen päässään, vaan hän ei liikahtanut paikaltaan.
Hän näki Sen edessään! Se käännähti viimeisen kerran pitkän, loppumattoman tiensä varrella… Ja syöksyi pää edellä kuiluun. Se oli kadonnut.
Vain sumu, ikäänkuin usvahuntu, liiteli edestakaisin Haroldin silmien edessä.
»Oi Jumalani!» huusi Ina. »Isä pyörtyy!» Hän otti hänet vastaan syliinsä.
Ilta pimeni.
»Lapset», toinen toisensa jälkeen läksivät yläkertaan katsomaan vanhaa äitiä. Hän lepäsi kuoleman rauha kasvoillaan; porsliinikasvot häämöttivät epäselvinä valkeaa tyynyä vasten, ne olivat nyt sileät, rauhalliset, tyynet. Ja kädet olivat ristissä: siten hän oli vaipunut kuolonuneen.
Thérèse oli polvillaan vuoteen ääressä…