KOLMASTOISTA LUKU.
Huone oli mieluisan lämmin; uutimet puoleksi alaslasketut; ja Lot oli nukkunut rauhallisesti ensi kertaa sen jälkeen kun kuume oli hellittänyt. Hän makasi omassa huoneessaan, äidin talossa; ja kun hän heräsi, tunnustelivat hänen sormensa ihanan toimettomuuden jälkeen kirjettä, jonka Elly oli kirjoittanut hänelle Pietarista. Hän veti kirjeen kuoresta ja luki ja luki sen yhä uudestaan, iloiten siitä, että Elly oli kirjoittanut niin pitkältä ja että hän näytti olevan rohkea ja innostunut. Sitten hänen kätensä vaipui alas, hänestä tuntui kylmältä ja hän kätkeytyi peitteen alle. Hän lepäsi aivan tyytyväisenä ensimäisen levollisen unensa jälkeen, ja katseli ympärilleen huoneessa, jonka Steyn vuosia sitten oli luovuttanut hänelle, jotta hän voisi rauhassa työskennellä kirjoineen ja pikkuesineineen. Tämä oli ainoa mukava huone koko talossa… Kauan hän ei täällä olisi. Steyn oli lähtenyt pois; ja äiti aikoi maksaa viimeisen neljännesvuokran, myödä huonekalunsa ja palata Hughin luo Englantiin…
Lot'n pää tuntui hiukan tyhjältä, mutta hänellä ei ollut kuumetta, hän oli todellakin paljoa paremmissa voimissa kuin mitä hän muisti olleensa pitkiin aikoihin. Hän nautti vuoteen lämmöstä, sillä ulkona satoi rankasti — sen hän oli juuri äsken huomannut; mutta maatessaan kaikessa rauhassa vuoteessaan hän ei välittänyt sateesta. Pöydällä, hänen vieressään oli vettä, kiniinikapseleita, viinirypäleitä ja kello. Hän otti muutamia rypäleitä, imi niistä mehun ja soitti.
Ottilie astui sisään tuskallisena:
»Oletko hereillä, Lot?»
»Olen, äiti.»
»Oletko nukkunut?»
»Olen, olen oikein hyvissä voimissa.»
»Oi, Lot, eilen olit kovin huono ja toissapäivän… Hourailit ja huusit… isääsi… ja Ellyä… En tiennyt mitä tehdä, poikaseni, ja vihdoin…»
»Mitäs sitten?»
»Ei mitään. Sinä yskit vielä pahoin, Lot…»
»Niin, vilustuin; senhän me tiedämme; kyllä se paranee.. niin pian kuin pääsen pois tästä kirotusta maasta, niin pian kuin olen Italiassa.»
»Ei pitäisi ajatella Italiaa aivan vielä.»
»Niin pian kuin olen parempi lähden ensin lämmittelemään Nizzan auringossa, Ottilien ja Aldon luo, ja sitten Roomaan.»
»Mitä sinä tekisit siellä, aivan yksin?»
»Minulla on siellä vanhoja ystäviä, tovereita. Ja aion kirjoittaa…
Onko Hugh kotona?
»On, pienessä huoneessaan.»
»Onko hän saanut Steynin huoneen?»
»Tietysti. Minkä muun huoneen olisin voinut antaa hänelle? Nyt kun
Steyn on poissa… ulkomailla, voin kai pitää poikani luonani!»
»Tahtoisin kernaasti puhua Hughin kanssa. Tahtoisitko pyytää häntä tänne?»
»Eikö se väsytä sinua, Lot?»
»Ei, äiti. Olen nukkunut hyvin.»
»Tahdotko puhua Hughin kanssa kahden?»
»Kernaasti, jos sallit.»
»Mistä?»
»Sinusta.»
»Enkö minä saa olla läsnä?»
»Et. Et saa kuunnella ovenkaan takana. Lupaatko sen?»
»Mitä sinä aiot puhua Hughille?»
»Johan sanoin: sinusta. Pyydä häntä tänne. Ja sitten jätät meidät hetkeksi kahden kesken.»
»Oletko varma, ettei sinulla ole kuumetta?»
Ottilie tunnusteli hänen otsaansa.
»Voithan mitata kuumetta, jos haluat…»
»Täsmälleen kolmekymmentäseitsemän», sanoi Ottilie hetken kuluttua.
»Sanoinhan sen. Voin oikein hyvin.»
»Maistuvatko viinirypäleet?»
»Kyllä…»
Ottilie läksi vihdoin, yhä epäröiden… Hän oli aikonut kertoa Lot'lle, että hän oli ollut pari päivää sitten kovin sairas ja oli niin kiihkeästi kutsunut isäänsä ja Ellyä luokseen, että Ottilie oli lähettänyt Hughin sähköttämään Pauws'ille; että Pauws oli saapunut Brüsselistä; että Pauws oli nähnyt hänet toissa iltana. Lot ei ollut tuntenut isäänsä… Mutta Ottilien mielestä oli kovin vaikea ilmoittaa hänelle kaikkea tätä, ja niinpä hän läksi pois…
Hetkistä myöhemmin Hugh tuli sisään, reippaana niinkuin tavallisesti, ruudullisessa polkupyöräpuvussaan, ja kysyi:
»Voitko paremmin, Lot?»
»Voin kyllä, paljoa paremmin. Tahtoisin jutella kanssasi, Hugh.
Ikävystyttääkö se sinua?»
»Ei lainkaan, Lot.»
»Mehän olemme aina tulleet hyvin toimeen, sinä ja minä, eikö totta?»
»Tietysti.»
»Ehkäpä se on johtunut siitä, etten koskaan ole ollut sinun tielläsi; mutta sittenkin…»
»Sinä olet aina ollut niin hyvä.»
»Kiitos.»
»Eikö puhuminen väsytä sinua?»
»Ei, poikaseni; minun tekee mieleni puhua sinulle hiukan.. Hugh, tahtoisin kysyä sinulta jotakin.»
»Mitä sitten, Lot?»
»Äiti lähtee sinun kanssasi Lontooseen.»
»Niin, hänen tekee mielensä tällä kertaa tulla minun kanssani. Näetkös,
John ja minä emme näe häntä koskaan; ja Mary tulee pian kotiin
Intiasta.»
»Niin, ymmärrän kyllä… että hän haluaa joskus tavata toisiakin lapsiaan. Hugh, en tahdo sanoa sinulle muuta: ole hyvä hänelle.»
»Enkö minä sitten ole sitä?»
»No niin ole sitten edelleenkin hyvä hänelle. Hän on suuri lapsi, Hugh. Hän tarvitsee rakkautta, kaipaa sitä omalla tavallaan. Katsos, minä olen elänyt hänen kanssaan kauemmin kuin te muut: kolmekymmentäkahdeksan vuotta lukuunottamatta lyhyempiä väliaikoja. Sinä olet ollut hänestä erossa yli kymmenen vuotta. Niinpä et tunne äitiä erikoisen hyvin.»
»Oi, kyllä minä tunnen hänet aivan kylliksi hyvin!»
»Ehkä», sanoi Lot väsyneesti. »Ehkäpä tunnet hänet kyllin hyvin…
Mutta koeta olla kiltti hänelle, Hugh.»
»Tietysti minä tahdon, Lot.»
»Sinä olet hyvä poika.»
Hänen äänensä kuulosti masentuneelta; mutta hän tarttui velipuolensa käteen. Oi, mitä hyötyä oli pyytämisestä? Mistäpä muusta tuo voimakas, viileä poika, terhakkoine silmineen ja nauravine, sileäksi ajettuine huulineen valitti kuin äidin rahoista — sadastatuhannesta guldenista — siksi hän tahtoi hänet mukanaan omaan maahansa! Hughin vahvassa kädessä Lot'n sormet tuntuivat kovin heikoilta. Miten laihat ne olivat: oliko hän laihtunut niin paljon yhdessä viikossa?
»Hugh, annahan minulle tuo käsipeili.»
Hugh ojensi sen hänelle.
»Vedä uudin hiukan korkeammalle.»
Hugh totteli; ja Lot tarkasteli itseään. Niin, laihtunut hän oli, mutta hän näytti myös kovin huonolta siksi, että hän ei ollut ajettu.
»Hugh, jos menet ulos, niin pistäydy Figaron luo ja käske hänet tänne ajamaan partaani.»
»Hyvä on.»
Lot pani pois peilin.
»Oletko saanut kirjettä Ellyltä, Lot?»
»Olen, Hugh.»
»Hän on suurenmoinen.»
»On kyllä.»
»Voisipa luulla häntä englantilaiseksi naiseksi!» sanoi Hugh ihaillen.
»Niin», sanoi Lot hiljaa, »mutta englantilainen hän ei ole…»
Alakerroksesta kuului vieras ääni; ja Lot kuunteli hämmästyneenä, sillä hän oli tuntevinaan isänsä, Pauws'in äänen, tämän keskustellessa palvelijan kanssa.
Hän kohosi istualleen:
»Hugh», hän huudahti. »Hugh! Onko mahdollista … onko minun isäni täällä?»
»Luullakseni», Hugh sanoi hitaasti ja yksikantaisesti.
»Onko se isä? Miten hän on täällä, tässä talossa? Tänään sinä näytät jo oikein reippaalta!» sanoi Hugh. »Mutta kaksi päivää sitten hourailit, huutaen isääsi. Niinpä äiti sanoi: 'Sähkötä.' Ja minä sähkötin. Hän seisoi hetken aikaa vuoteesi ääressä, mutta sinä et tuntenut häntä…»
»Olenko todellakin ollut niin sairas?» huudahti Lot.
Kaikki alkoi musteta hänen silmissään, mutta hän näki kuitenkin
Pauws'in astuvan varovaisesti huoneeseen:
»Rakas poikani!…»
»Isä!…»
Pauws astui nopeasti vuoteen ääreen ja tarttui Lot'n käteen; sitten hän istui siinä ääneti ainakin tunnin verran. Hugh oli poistunut. Ainakin tunnin aikaa Pauws istui sanaakaan sanomatta. Näytti siltä kuin Lot olisi vaipunut uneen. Pitkän ajan kuluttua hän heräsi ja sanoi:
»Äiti sähkötti sinulle…»
»Kaksi päivää sitten. Tulin heti paikalla. Sinä et tuntenut minua…»
»Oletko… puhunut äidin kanssa?»
»En.»
»Oletko nähnyt häntä?»
»En. Palvelija sanoi minulle toissapäivänä, lähtiessäni täältä, että he lähettävät minulle sanan hotelliin, jos tilassasi tapahtuu muutos. Eilen, kun kävin täällä, sinä nukuit… Mutta missä on Elly?»
»Etkö sinä tiedä?…»
»Mitenkö minä tietäisin?»
Lot oli sulkenut silmänsä taaskin, ja vanha Pauws istui ääneti, kysymättä mitään, Lot'n käsi omassaan. Taaskin vallitsi pitkä äänettömyys. Vanha Pauws katseli ympärilleen huoneessa, vilkaisten nopeasti puolelle ja toiselle ja hengittäen helpotuksesta, kun Lot ei kuolisikaan… Hän ei ollut koskaan ennen ollut tämän talon seinien sisäpuolella. Hän ei ollut nähnyt Ottiliea vuosikausiin. Eikä Ottilie nytkään ollut näyttäytynyt. Siitä huolimatta Pauws oli kuullut hänen äänensä oven takaa; ja tämän äänen sointu, tämä menneitten aikojen ääni, oli syvästi liikuttanut häntä… Ottilie oli varmaankin tullut vanhaksi; mutta ääni oven takana oli yhä samainen ääni, Ottilien, hänen vaimonsa ääni! Oi, miten suloinen, kaunis olento hän oli ollutkaan heidän mennessään naimisiin, tuskin kahdenkymmenen-vuotias tyttö, ja miten onnelliset he olivat olleet Javassa, tilapäisistä kiistoista huolimatta, kahden lapsensa kera: ensin pikku Ottilien ja sitten Lot'n kera!… Vain harvoja vuosia; ja sitten… ja sitten Ottilie oli kohdannut tuon kirotun Trevelleyn, samaisen pojan isän, jonka hän äsken oli nähnyt ja jolla oli aivan samanlainen kirottu englantilainen suu kuin hänen isälläänkin. Sen jälkeen… hän ei ollut koskaan nähnyt enää Ottiliea! Miten pitkä aika oli siitä? Hän laski: siitä oli kolmekymmentäneljä vuotta! Hänen pieni Ottiliensa oli silloin kuuden-vuotias tyttö, Lot neljän vuoden vanha: kaksi niin suloista lasta, niin herttaista, kaunista lasta!… Heidän erotessaan hänet oli määrätty lasten huoltajaksi, eikä Ottilie; mutta Lot oli kovin kiintynyt äitiinsä, ja niinpä hän muutaman vuoden kuluttua oli antanut lasten oleskella pitemmän aikaa äidin luona: hän oli sittenkin heidän äitinsä huolimatta siitä, mitä hän oli tehnyt… Pikku Ottilie oli ajoittain ollut pitkät ajat isänsä luona; Lot sitä vastoin oli kauemmin äitinsä luona, se oli alituista edestakaisin kulkua lapsi paroille, joilla ei ollut varsinaista kotia, missä he olisivat eläneet yhdessä vanhempiensa kanssa. Hän oli kuitenkin koko ajan ollut kosketuksissa heidän kanssaan, ja hän ihaili pikku Ottiliea, kun tämä kasvoi suureksi Ottilieksi, ja tuli hyvin kauniiksi; mutta hän oli aina ollut erityisen kiintynyt Lot'hon, vaikka hän oli tuollainen heikko, vaaleaverinen poika — ehkäpä se olikin riippunut juuri siitä — ja koska hän muistutti niin merkillisesti äitiään… Tuossa poika-rukka nyt makasi. Missä oli hänen vaimonsa? Missä oli Elly?
Pauws ei ollut nähnyt häntä eilen eikä edellisenäkään päivänä. Mitä oli tapahtunut? Hän oli nyt istunut toista tuntia Lot'n vuoteen ääressä, Lot'n käsi omassaan: poika oli taas sulkenut silmänsä, pienen, laihan, heikon käden puristuksesta isä tiesi kuitenkin, ettei hän nukkunut, vaan lepäsi vain… Pauws antoi poikansa maata aivan hiljaa, pyyhki vain nenäliinallaan hikeä hänen otsaltaan… Hän hikoili paljon… Kärsivällisyyttä vain, kunnes Lot oli halukas taas puhumaan; kärsivällisyyttä vain kunnes Ellyn asia selviytyy! Jumalan kiitos, kuolemasta ei ollut enää pelkoa, niinkuin Pauws oli aluksi luullut; mutta laihtunut hän oli! Vaikka eihän hänellä koskaan ollut liiaksi lihaa ollut. Miten laihat hänen kasvonsa olivat! Kuinka nuorelta hän näytti ikäänsä verraten, vaikka hänen vaalea tukkansa oli alkanut jo hiukan harmaantuakin!… Pauws oli aina pitänyt hänestä kovin paljon hänen rauhallisen ja herttaisen luonnonlaatunsa vuoksi, mikä erosi niin kerrassaan hänen äidistään. Varmaankin hän oli tullut niin herttaiseksi ja rauhalliseksi siksi, ettei hän ollut vahva: kun kodissa oli sattunut kiivaita kohtauksia, oli Lot lapsena aina paennut nurkkaansa ja — istunut aivan hiljaa, kunnes kohtaus oli mennyt ohitse… Mutta mitähän Ellylle oli tapahtunut?
Lot avasi vihdoin silmänsä, mutta vanha herra ei uskaltanut kysyä häneltä Ellyä. Jos se oli jotain surullista, jotakin, jota hän ei voinut kuvitella mielessään, oli parasta olla kysymättä Lot'lta: sehän voisi saada poika paran taas aivan pyörälle päästään. Niinpä hän vain pyyhki hänen otsaansa hajuvedellä, jota oli pöydällä, ja kysyi:
»Voitko paremmin, veikkoseni?…»
»Kyllä, isä… paljoa paremmin… Minusta tuntuu niin ihmeelliseltä, että sinä istut täällä. Mutta olen siitä kovin hyvilläni… Olinko niin sairas, että äidin oli pakko sähköttää? En tiennyt sitä itse… Heräsin tänä aamuna ja tunsin olevani hyvin heikko… Minulla on ollut kuumetta. Katsohan, vilustuin pahoin kaiken lisäksi kylmässä talvi-ilmassa… Keuhkokatarri, aivan vähäpätöinen… Vähäinen influentsa: ei mitään vaarallista… Kyllä minä pian paranen, hyvällä hoidolla… Niin pian kuin olen terve, lähden etelään, Ottilien luo: hän elää yhä Aldonsa kanssa; niin, ei sille voi mitään, he eivät mene koskaan naimisiin… Ehkäpä he ovatkin oikeassa… Ja siinä sinä nyt istut vuoteeni ääressä… No, kun nyt kerta olet täällä, isä, niin jäät tänne, kunnes olen aivan terve. Jollei sinulla ole tavaroita mukanasi, niin voit ostaa muutaman paidan ja hammasharjan… Ei, en minä päästä sinua enää pois. Ei äidin tarvitse tavata sinua, jollet halua. Mutta kun hän nyt kerta oli siksi hullu, että sähkötti sinulle ja pelästytti sinut pahanpäiväisesti, niin saa hän myös sietää tämän pahan, jos se nyt on mikään paha… Sitäpaitsi, ei hän itse jää tänne pitkäksi aikaa…»
»Älä puhu niin paljon, poikaseni…»
»Ei se väsytä minua… tällainen jutteleminen. Äiti ei viivy täällä enää kauan. Sinä et tiedä mistään: minäpä kerron, millä kannalla asiat ovat. Steyn on lähtenyt pois… ulkomaille, ehkäpä ikiajoiksi. Äiti on perinyt rahoja herra Takmalta; niin, hän peri satatuhatta guldenia… Ja hän lähtee nyt Englantiin Hughin kanssa… Ja hän jää sinne Hughin luo, luullakseni niin pitkäksi aikaa kuin nuo satatuhatta riittävät…»
»Todellako? Voi äiti raukkaasi!»
»Ei sinun tarvitse sääliä häntä, isä; ei vielä ainakaan. Hän on hyvin, hyvin onnellinen tällä hetkellä. Hän jumaloi Hughiään. Minun täytyi sairastua, jotta hän muistaisi, että minäkin olin olemassa. Ja hän oli hyvin herttainen minulle! luullakseni hän hoiti minua… Todellakin, hän on hyvin onnellinen… Ehkäpä vuoden tai kaksi… ja kun hänen satatuhattansa on lopussa… tulee hän takaisin minun luokseni…»
»Entäs sinä itse, veikkoseni, entäs sinä?» huudahti vanha herra voimatta enää hillitä itseään.
»Minäkö?… Lähden ensin Nizzaan nauttiakseni hiukan auringosta… ja sitten Italiaan, kirjoittamaan…»
»Niin mutta…»
»Sehän on totta, nyt vasta muistan: en ole vielä kertonut sinulle mitään!»
Hän sulki silmänsä, mutta puristi isänsä kättä.
Ovelle kolkutettiin; palvelija pisti sisään päänsä ja sanoi:
»Jos sallitte, herra, jos sallitte, herra Lot, parturi on täällä. Rouva käski kysyä, eikö se väsytä liiaksi teitä…»
»Ei», sanoi Lot, »antaa hänen tulla.»
»Etkö todellakaan ole liian väsynyt, Lot?» kysyi Pauws.
»En. Minä tunnen ruumiillista pahoinvointia ollessani tämän näköinen.»
Parturi astui sisään epäröivin, varovaisin askelin: hänen kasvonsa olivat pyöreät, joviaaliset.
»Tulkaa vaan, Figaro!» sanoi Lot.
»Ovatko asiat huonosti, herra?… Siitä on enemmän kuin viikko kun viimeksi näin teidät… mutta kuulin teidän sairastavan.»
Pauws astui kärsimättömänä edestakaisin huoneessa ja kävi sitten ärtyisenä ikkunan luo istumaan.
»Ajakaa minut oikein hienoksi, Figaro!» sanoi Lot. »Minä näytän kamalalta näin parrakkaana… Pesukaapista löydätte kaikki mitä tarvitsette.»
»Toin teidän oman partaveitsenne, herra.»
»Sepä hyvä, Figaro… Olen hyvilläni nähdessäni teidät jälleen. Kuuluuko mitään? Kuinka suloiselta tuntuukaan, kun teidän pehmeä teränne soljuu pitkin poskeani… Hipiälle on kylläkin hyväksi, jollei viikkoon tai pariin ajauta partaansa… Mutta ihanalta tuntuu, kun kasvot taas ovat siistit… Tuo herra tuolla, Figaro, on minun isäni… Mutta hän ajaa itse partansa, ette te hänestä saa asiakasta… Kuulkaapas, Figaro, antakaa minulle puhdas pyjamas: tuolla, toinen laatikko ylhäältä laskien.. Niin, silkkinen, siniraitainen… Sairastaessa silkkipyjamas on erinomainen… Niin, auttakaa minua, kun nyt satutte olemaan täällä, Figaro… Auttakaa päälleni… sepä hyvä… ja pankaa likaiset vaatteet likapussiin… Antakaa minulle puhdas nenäliina… Ja nyt harjatkaa tukkani: hiusvettä on tuolla… Ja märkä käsiliina käsiä varten, olkaa niin hyvä… Oi, nyt olen kuin kuningas tämän ensimäisen, pienen pesun jälkeen!… Kutos, Figaro.»
»Tulenko huomenna uudestaan, herra.»
»Tulkaa.. tai ei, sanokaamme, ylihuomenna… säästäkäämme ihoani.
Ylihuomenna. Hyvästi, Figaro..»
Parturi läksi. Pauws sanoi:
»Mitenkä sinä voit olla tuollainen lapsi, Lot?»
»Isä, tule ja istu nyt tähän. Katsohan, nyt minä olen aivan toinen ihminen. Minä elän aivan uudestaan, kun poskeni ovat ajetut ja minulla on silkkinen pyjamas ylläni. Peitäpä hiukan selkääni… Ota viinirypäleitä!…»
»Lot…»
»Ah niin, sinähän tahdoit tietää!… Sehän on totta, sinä et tiedä vielä mitään. Minäpä kerron, isä. Elly on Pietarissa.»
»Pietarissako?»
»Niin, isä.»
»Mitä hän siellä tekee?»
»Minä kerron sinulle…»
»Oletteko riidelleet, onko hän lähtenyt pois, onko Elly lähtenyt pois?»
»Ole kärsivällinen. Kuinka kärsimätön vanha mies sinä olet! Ei, emme me ole riidelleet… Elly lähtee sotaan.»
»Sotaanko?»
»Mukdeniin. Hän liittyy Punaiseen Ristiin Pietarissa.»
»Ellykö?»
»Niin.»
»Hyvä Jumala!»
»Miksikä, isä? Se on hänen kutsumuksensa. Hän tuntee, että hänen täytyy seurata kutsumustaan; ja se on kaunista, että hän tekee niin… Me keskustelimme siitä kauan. En luullut velvollisuudekseni vastustaa häntä. Kävin hänen kanssaan Venäjän lähettilään luona. Autoin häntä kaikissa valmistuksissa. Hän on hyvin voimakas ja reipas; hän on tullut vielä reippaammaksi kuin mitä hän oli ennen… Hän hoiti ennen köyhiä sairaita, tiedätkös… Isä, näin sen Firenzessä: auto oli ajanut erään pienen kuusivuotiaan pojan yli. Elly nosti hänet syliinsä, otti ajurin ja läksi hänen kanssaan lääkärin luo… jota vastoin minä olin vähällä pyörtyä!… Jääkö hän Punaisen Ristin palvelukseen, sitä en tiedä; mutta olen varma siitä, että niin kauan kuin hän on siellä, hän antautuu kokonaan tehtäväänsä… Katsos, hän on nyt kerran sellainen, isä; se on hänen luonteensa, hänen elämänsuuntansa… Kullakin meistä on erilaiset suuntaviivat. Mennä naimisiin ja yrittää vetää yhteen nuo kaksi suuntaviivaa laillisen mittapuun avulla, on hulluutta. Aldo ja Ottilie ovat oikeassa… Mutta vaikka Elly ja minä olemmekin laillisesti vihityt, on hän vapaa… Minä vain…»
Hän vaikeni ja jatkoi sitten.
»Minä surin, kun hän läksi pois… sillä kuka tietää miten pitkäksi aikaa… Ja olen niin suuresti kiintynyt häneen… ja kaipaan häntä, nyt kun hän on ollut minun omani.»
»Kirotut naiset!», huudahti Pauws.
Lot tarttui isänsä käteen:
»Älä sano niin, isä…»
»Nuo kirotut naiset!» huusi Pauws. »He ovat kaikki… he ovat kaikki…»
Hän ei löytänyt sanoja.
»Ei, isä, he eivät ole 'kaikki'… Kukin heistä on erilainen… samoinkuin mekin… Älä puhu siten, älä puhu 'miehistä' ja 'naisista'. Me olemme kaikki etsiviä, harhailevia ihmisparkoja. Anna hänen etsiä: se on hänen elämänsä. Etsiessään hän löytää jotakin hyvää ja kaunista… kauniimpaa ja parempaa kuin minä… Katsohan, lue hänen kirjeensä: hän kirjoitti minulle Pietarista.»
»Ei, Lot, en tahdo lukea hänen kirjettään. Hänen paikkansa on hänen miehensä luona, varsinkin kun mies on sairas…»
»Hän ei tiedä, että olen sairas. Ethän vain sähkötä hänelle, jotta hän tulisi Pietarista tänne, niinkuin sinä tulit Brüsselistä vain siksi, että minulla oli hiukan kuumetta. Isä, älä tuomitse häntä…»
»Minä tuomitsen häntä ja tuomitsen sinuakin, kun sallit hänen mennä, kun sinussa ei ollut miestä pidättää häntä luonasi.»
Lot löi kätensä yhteen:
»Isä», hän sanoi ystävällisesti, »älä puhu tuolla tavalla. Älä puhu tuolla tavalla. Sinä kiusaat minua … Olen jo kestänyt aivan kylliksi tuskaa: ei tuskaa, vaan surua, surua!»
Raskas huokaus vapisutti hänen ruumistaan ja hän purskahti itkuun.
»Poikani, rakas poika raukkani!»
»Isä, en ole voimakas, mutta koetan tulla siksi. Ja tyyneksi. Ja rauhalliseksi… Älä lähde vielä aivan. Äiti menee Hughin kanssa Englantiin. Kuulehan; hän ei tapaa koskaan enää Steyniä. Steyn on lähtenyt ikipäiviksi… Nyt kun äidillä on rahaa, nyt kun hänellä on Hugh, niin ei mikään muu merkitse hänelle mitään… Älä jätä minua. Tule kanssani Nizzaan, tule mukanani Italiaan… Älä heitä minua suruni valtaan; mutta älkäämme puhuko siitä myöskään; äläkä tuomitse Ellyä enää… jos tahdot, että pysymme ystävinä. Hän tekee sen mitä hänen täytyy tehdä eikä voi muuta.»
Hänen äänensä kuulosti miehekkäämmältä ja vanha Pauws ihmetteli sitä tarmoa, jolla Lot lausui nuo viimeiset sanat… niin, hän ihmetteli sitä. Siinä puhui toinen sukupolvi kuin hänen omansa; ja hänen oli aivan mahdoton ymmärtää noita ajatuksia, mielipiteitä ja olosuhteita! Vastustaa kirkollista vihkimistä; parin kuukauden avioliiton jälkeen sallia vaimonsa liittyä Punaiseen Ristiin; ja surra hänen lähtöään, mutta siitä huolimatta olla sitä mieltä, ettei asia voi olla toisin, ja että vaimo tekee vain velvollisuutensa: nuo olosuhteet, aatteet ja mielipiteet erosivat niin kokonaan hänen omistaan, että hän, paheksuen suuresti Ellyn tekoa, näki niiden pyörivän silmissään; ja hän tunsi kuuluvansa toiseen sukupolveen, toiseen aikakauteen. Hän kohautti hiukan olkapäitään, vaan ei halunnut tuoda ilmi enää täysin eroavia ja epäilemättä vanhentuneita mielipiteitään; ja niinpä hän, Lot'n toistaessa kysymyksensä, eikö hän halunnut jäädä hänen luokseen, vastasi vain:
»Kyllä, poikaseni, minä jään sinun luoksesi!…»
Ja paino, jonka hän pani näille sanoille, oli ainoa moite, jonka hän soi itselleen. Lot huokasi syvään ja antoi kätensä levätä isän kädessä. Paria minuuttia myöhemmin vanha herra huomasi, että Lot oli vaipunut uneen. Hän irroitti kätensä poikansa laihoista sormista ja hiipi varpaillaan, Lot'n huomaamatta, pois huoneesta.
Pauws pysähtyi portaitten yläpäähän… Kaikki pyöri hänen silmissään. Tuolla tavalla hän ei ollut rakastanut, ei niin suurella itsehillitsemiskyvyllä, ei niin filosoofisesti ja täydellisellä toisen sielun ymmärtämyksellä: hän oli rakastanut toisella tavalla, kiihkeämmin, intohimoisemmin, yksinkertaisella miehisellä voimalla… Nyt, monien vuosien kuluttua, kun hän oli jälleen vaimonsa kodissa, hän tunsi yhä rakastavansa vaimoaan; vaikka hän olikin varma… tunsi, että hän aina oli rakastanut häntä ja että hänen rakkautensa, vaikkei se enää ollutkaan kiihkeää eikä intohimoista — sillä ihminen kylmeni vuosien mukana — oli sittenkin vielä syvä.
Hän pysähtyi kahden vaiheilla… Mitä hän tekisi?… Hän epäröi: jäisikö hän tänne taloon vai lähtisikö ulos sateeseen! Hänen olisi ollut aivan mahdoton viipyä enää hetkeäkään kauemmin Lot'n huoneessa: ilma painosti häntä siellä; ja niin toimelias vanha mies kuin hän oli, täytyi hänen, sen jälkeen mitä hän oli kuullut, saada liikkua, pudistella itseään, ravistaa yltään nuo mielipiteet ja aatteet, jotka olivat hänelle niin vieraita… Ja sittenkin!…
Hitaasti hän astui portaita alas; ja hänen sydämensä sykki kuin nuoren miehen… Missähän Ottilie oli? Tuolla!… Hän kuuli hänen äänensä vierashuoneesta, äänen, jota hän ei ollut kuullut vuosikausiin, hän keskusteli englanninkielellä poikansa Hughin kanssa! He nauroivat, he nauroivat yhdessä: Hughin ääni kuulosti mielistelevältä, karkean hyväilevältä; Ottilien ääni… Oi, sen sävy oli samanlainen kuin se aina oli ollut: niin ihmeellisen suloinen… ja viehättävä!… oliko hän todellakin tullut vanhaksi?.. Kiihkeä, kapinoiva mustasukkaisuus kuohahti hänessä äkkiä tuon pojan tähden, joka ei ollut hänen, Pauws'in, tuon pojan, jonka hän oli nähnyt silmänräpäyksen ajan Lot'n huoneessa, tuon pojan, joka oli niin kerrassaan isänsä kaltainen… Trevelley! Pauws puristi nyrkkiään. Hänen olisi tehnyt mielensä näillä nyrkeillään riistää ovi auta, hyökätä huoneeseen ja lausua hirveitä sanoja, tehdä kamalia tekoja…
Vaan ei… ei… kaikki oli mennyttä. Omituista ajatella: vuodet olivat vierineet… Ottilie oli kuudenkymmenen; Pauws'in oli mahdoton sitä käsittää… Ottilie oli onnellinen, niin Lot ali sanonut, hän oli onnellinen niin kauan kuin rahoja riitti… Hän oli kuudenkymmenen vuoden vanha, mutta hän oli sittenkin lapsi; ja vasta sitten kun hän oli oikein vanha — kukapa sen tiesi: ehkäpä sairas ja murtunut ja kurja? — kun hänen poikansa oli hävittänyt hänen rahansa, vasta sitten…
Pauws väänsi ulko-oven avainta, astui ulos kadulle, sateeseen. Hyvin hiljaa hän sulki oven jälkeensä. Oi, hän ei voinut palata takaisin, hän ei voinut tulla tänne enää, ei kuulla Ottilien ääntä vielä kerran vierashuoneen oven takaa!… Hän voisi kirjoittaa Lot'lle hotellista… ettei hän tietenkään tahtonut jättää häntä, vaan lähtisi hänen kanssaan ulkomaille, mutta että hänen oli mahdoton palata enää Ottilien taloon, nyt kun Lot alkoi parantua, ja että hän odotti häntä Brüsselissä… ja sieltä he voisivat lähteä yhdessä etelään…