NELJÄSTOISTA LUKU.
Päivät olivat aurinkoisia, huhtikuun lopulla, Napolissa; ja Lot näki huoneestaan, Villa Nationalen kiiltävänvihreitten palmujen ylitse, meren siintävän sinisenä, tyynen, taivaansinisen ulapan, joka ulottui aina taivaanrantaan saakka, missä hienon usvan helmasta kohosi unelmoivana Castellamare loistavine, neliskulmaisine, valkoisine läikkineen…
Hän katsoi ulos korkeasta ikkunastaan, hiukkasen väsyneenä kävelyretkensä jälkeen Steynin kanssa, joka juuri äsken oli poistunut, istuttuaan hänen kanssaan pitkän aikaa. Lot oli ollut hyvillään tavattuaan Steynin, sillä hänestä oli tuntunut yksinäiseltä vanhan herra Pauws'in lähdettyä takaisin Brüsseliin, heidän vietettyään kaksi kuukautta yhdessä. Niin, vanha herra ei mitenkään voinut kauemmin kestää: polttava huhtikuun kuumuus Napolissa oli hänelle liikaa, jota vastoin Lot tunsi olevansa kuin seitsemännessä taivaassa. Lot oli aivan terve jälleen. Tämä aika isän seurassa oli ollut erittäin hupaisa: he olivat retkeilleet Rooman campagnalla sekä viime aikoina Napolin ympäristössä; ja tämä alituinen oleskelu ulkoilmassa oli tehnyt Lot'lle erinomaisen hyvää: hän tunsi vahvistuvansa päivä päivältä. Sitten vanha Pauws oli lähtenyt pois: Lot itse oli kehottanut häntä lähtemään peläten, että aurinkoinen, etelän kevät etenkin Napolissa, voisi olla epäedullinen vanhuksen terveydelle, niin terve ja reipas kuin hän olikin. Ja niinpä vanha Pauws matkusti pois pahoitellen, että hänen täytyi jättää Lot yksin, mutta iloiten siitä ajasta, jonka he olivat viettäneet yhdessä sekä siitä sopusoinnusta, joka vallitsi hänen ja hänen poikansa välillä, niin erilaisia luonteiltaan kuin he olivatkin.
Tämä riippui kuitenkin kokonaan Lot'sta; Pauws antoi täyden tunnustuksen Lot'lle, sillä hän itse oli kiivas, karkeatekoinen, itsevaltias mies, mutta Lot, myöntyväisyydellään ja herttaisuudellaan ja hiukan kyynillisellä naurullaan tasoitti helposti kaiken sen, mikä olisi voinut saada aikaan ristiriitoja tai epäsopua vanhan isän ja pojan välillä, joka yhä vielä oli nuori.
Niin, Lot oli hyvillään, että Steyn oli keskeyttänyt matkansa ja pistäytynyt päiväksi tai pariksi Napoliin. Vaikka Lot'lla oli tuttavia Napolissa ja hän tapasi heitä säännöllisesti, niin Steyn sittenkin palautti hänen ajatuksensa kotiin, omaan maahan ja perheeseen. Sattui erinomaisesti, että Steyn saapui sen jälkeen kuin Lot'n isä oli lähtenyt, jotta ei mikään kiusallinen kohtaus voinut tulla kysymykseen näiden kahden miehen välillä, jotka olivat olleet naimisissa hänen äitinsä kanssa. Eikä heillä kuitenkaan ollut syytä moittia toisiaan mistään: »herra» Trevelley seisoi heidän välissään!…
Mutta Lot oli kovin väsynyt keskustelunsa jälkeen Steynin kanssa. Kaikki pyöri hänen mielessään ja hänen silmiensä edessä, jotka tähystelivät valkeaa keijukaiskaupunkia, Castellamarea usvaisessa kaukaisuudessa… Steyn oli puhunut niin paljon hänelle, ilmaissut hänelle sellaista, mitä hän ei tiennyt eikä luultavasti koskaan olisi saanut tietääkään ilman Steyniä. Asioita, jotka olivat hänelle aivan vieraita, eivätkä liikuttaneet häntä, mutta sittenkin hämmästyttivät häntä ja selittivät hänelle paljon, mitä hän ei aikaisemmin ollut ymmärtänyt: tunnelmia ja vaikutelmia hänen lapsuutensa ajalta, Nassaulaanin varrelta, isoäidin talosta… Niin, Steyn oli, heidän syötyään ensin yhdessä aamiaista ja istuessaan sen jälkeen kuin hyvät ystävät ainakin yhdessä, kertonut hänelle kirjeestä, jonka hän oli lukenut, aikoessaan repiä sen rikki ja ollessaan yhdessä Adèle Takman kanssa vanhan herran työhuoneessa; ja Lot oli suuresti hämmästyneenä kuunnellut kaikkea: nyt Lot tiesi… ja luuli, että hän yksin tiesi, lukuunottamatta Steyniä ja Adèle tätiä… Miten kauheita nuo entisajan intohimot, rakkauden, vihan ja murhan himot! Hän näki nyt tuossa pienessä vierashuoneessa, kummankin ikkunan ääressä, noiden molempien kovin vanhojen ihmisten istuvan ja odottavan… odottavan… odottavan… Nyt se, mitä he niin kauan olivat odottaneet, oli tapahtunut… Nyt he kumpikin olivat kuolleet… Miten hirveää tulla niin vanhaksi ja kantaa tuollaista raskasta elämänsalaisuutta: hän ei koskaan voisi sitä tehdä, se olisi hänestä liian kaameaa!… Ja tuijottaen väsyneesti usvaiseen kaukaisuuteen, mikä alkoi punoittaa laskevan auringon valossa, hän tunsi — hän, noiden kahden murhaajan lapsenlapsi — hän tunsi kauhun laskeutuvan ylitseen jättiläismäisenä, yhäti näkymättömänä, mutta jo käsintuntuvana, siivellisenä varjona: vanhenemisen kauhun. Oi hyvä Jumala, hyvä Jumala, miten kauheaa tulla vanhaksi, odottaa noin kärsivällisesti, nähdä muistojen katoavan niin hitaasti!… Tuo ajatus salpasi hänen hengityksensä; ja häntä puistatti, hän sulki ikkunan, katseli ulos ikkunaruutujen läpi… Oi, hänessä ei ollut sitä intohimoa, joka paloi noiden vanhusten sielussa; hänen väritön sielunsa ei koskaan joutuisi sellaisen intohimon orjaksi; hänen harhaluuloista vapaa, tyyni, arkipäiväinen luonteensa hymyili hiukan katkerasti elämän kiihkoisille purkauksille, piti niitä turhina, tarpeettomina. Niin raskaita elämänsalaisuuksia hänen ei koskaan tarvitsisi kantaa; mutta olihan niin paljon muutakin — niin paljon haikeutta, niin paljon salaista kärsimystä ja yksinäisyyttä — että tuntiessaan synkän pelon varjon lankeavan, hän kysyi:
»Oi, Jumalani, Jumalani, voinko minä koskaan tulla niin vanhaksi? Niin vanhaksi kuin nuo kaksi vanhusta olivat?… Onhan se mahdollista, että kuihdun ja lakastun hitaasti, asteettaisesti kuolen laahaten itseäni eteenpäin, tuntien aina samaa kalvavaa tuskaa sydämessäni, samaa surua, surua, jota en voi ilmaista kellekään, en kellekään… en edes Steynille… sillä en tahdo tuomita, en voi tuomita… sillä Elly on oikeassa omalta kannaltaan hän elää nykyisessä työssään ja kuihtuisi, jos hän aina olisi minun luonani, tuntisi itsensä turhaksi… olevansa vailla päämäärää… vailla päämäärää…»
Oi, Jumala, älä anna ihmisen tulla vanhaksi, anna hänen kuolla nuorena, niin ettei hänen tarvitse vuosikausia tuntea pelon painavan yhä raskaammin pientä, turhamaista sieluaan, sielua, joka niin lapsellisesti pelkää tulevaisuutta!… Älä anna hänen vuosikausia tuntea pelkoa, joka kalvaa yhä enemmän hänen sydäntään, ikäänkuin joku eläin olisi kalunnut sitä, äläkä anna hänen vuosikausia loppumattomasti tuntea tuota hiljaista surua, joka vain salaa itkee hänen sielussaan, hänen kykenemättä puhua siitä tai ilmaisematta sitä kellekään, ei edes Ellylle, jos hän joskus palaisi, sillä hän tahtoisi vakuuttaa hänelle hymyillen, että hän ymmärsi hänen toiveensa ja kunnioitti ja hyväksyi ja ihaili niitä!
Yksinäisyys ympäröi nyt häntä: hänen isänsä oli lähtenyt pois. Steyn oli poissa; Elly oli niin kaukana hänestä, ilmakehässä, jonne hänen, Ellyn kirjeistä huolimatta, oli vaikea seurata häntä ajatuksineen, niin suuressa kauhun ja tuskan ilmakehässä, että hänen oli pakko kysyä itseltään:
»Voiko Elly suorittaa tuon tehtävän?… Onko hänellä voimaa siihen?… Sairaalat… taistelutantereiden melu, joka jyrisee hänen korvissaan… haavoittuneiden kärsimykset… huudot… heidän verensä: saattoiko hän kuulla ja nähdä tätä kaikkea — ja uhrata itsensä… ja toimia?…»
Kun hän luki kaikesta tuosta Ellyn kiireellisistä kirjeistä, niin hänen eteensä kohosi niin kaamea kuva, ettei hän voinut siinä nähdä lainkaan Ellyä itseään: hän muuttui joksikin muuksi, Lot ei tuntenut häntä, tuskinpa tunsi valokuvaakaan, jonka Elly oli lähettänyt hänelle, ja josta Lot sai etsimällä etsiä vaimoaan muiden sairaanhoitajattarien joukosta… Ei, tuossa valokuvassa Elly ei ollut hänen eikä äidinkään näköinen: hän oli vain oma itsensä, aivan toinen kuin ennen… Hänen silmiensä kova ja tarmokas ilme hämmästytti Lot'ta: tässä kuvassa kuvastui kiihkeä halu astua niiden rajojen yli, jotka Elly näki jo edessään!… Oi, voisiko olla mahdollista, että Elly palaisi pian väsyneenä takaisin ja heittäytyisi hänen syliinsä? Oliko hänellä oikeus toivoa sellaista… itselleen ja Ellylle? Eikö hänen pikemmin pitänyt toivoa, että Elly jaksaisi täyttää sen tehtävän, jonka hän oli itselleen valinnut? Ehkäpä kylläkin… mutta hänelle se merkitsi niin suurta, sanoin selittämätöntä surua, kun Elly ei ollut hänen luonaan, hän, jota hän oli oppinut rakastamaan enemmän kuin mitä hän koskaan oli aavistanut voivansa rakastaa!…
Ja siksi kaikki tuntui hänestä niin yksinäiseltä. Mitä merkitsivät jotkut hauskat, älykkäät taiteilijaystävät Napolissa, joiden kanssa hän jutteli ja söi päivällistä silloin tällöin ravintolassa? Sillä mitään muuta hänellä ei ollut; ja siten… ja siten hänen ehkä täytyi vanheta: tulla yhdeksänkymmenenkolmen, yhdeksänkymmenenseitsemän vuoden vanhaksi! Oi, miten tuo pelko värisytti häntä, tuo kaamoittava pelko, joka yhä kylmenemistään kylmenisi mitä vanhemmaksi hän tuli! Oi, hyvä Jumala, ei, ei, anna hänen kuolla nuorena, nuoruutensa kukoistuksessa, koska hänen elämänsä oli sairas; anna hänen kuolla nuorena!…
Ei äitikään ohut nyt hänen luonaan! Hän oli Lontoossa. Tuossa oli hänen viimeinen kirjeensä; harmistunein sanoin hän moitti Hughia, joka oli niin suuresti naisiin menevä, että hän aina oli ulkona tyttöjen kanssa, ja jätti äidin yksin!… Silloin tällöin hän tapasi Johnin, samoin Maryn, mutta hänen suuri surunsa oli se, että Hugh laiminlöi häntä ja tuli hänen luoksensa vaan silloin, kun hän tarvitsi rahaa! Ensi kertaa äiti päästi kirjeessä harminsa valloilleen, ei kyennyt hillitsemään itseään, sillä hän tunsi mustasukkaisuuden piston sydämessään: hän oli mustasukkainen, koska Hugh huvitteli muiden naisten kanssa, tyttöjen kanssa enemmän kuin äitinsä! Ja Lot kuvaili mielessään, miten äiti istui yksin pitkät, ikävät illat hotellihuoneessaan, Hughin ollessa ulkona, tyttöjen kera… Äiti raukka!… Näin pianko se jo alkoi? Mutta nyt, kun hänellä oli Hugh, jota hän jumaloi, yhdessäoloa kestäisi niin kauan kuin rahat riittivät… ja vasta sitten, kun kaikki oli lopussa, hän palaisi Lot'n luo… ja jos Elly silloin oli tullut takaisin, silloin hän olisi mustasukkainen Ellylle!…
Niin, sellaiseksi tulevaisuus epäilemättä muodostuisi… Varmasti hän ei ollut nähnyt Ellyä viimeistä kertaa; varmasti Elly palaisi väsyneenä takaisin, ja nukkuisi väsymyksensä pois hänen sylissään… Ja hän näkisi jälleen äitinsäkin: vanhempana, vanhana naisena, väsyneenä, köyhänä; ja hän valittaisi suruaan hänen sylissään… Ja hän, Lot, naurahtaen hiukan skeptillisesti, keksisi jonkun ivallisen sanan lohdutukseksi… ja päivät kuluisivat, tapahtumat häipyisivät… ne häipyisivät hyvin, hyvin hitaasti… tosin ei yhtä punaisina katumuksesta ja vihasta, intohimosta ja murhasta, kuin ne tapahtumat, jotka olivat kulkeneet noiden kahden hirveän vanhan ihmisen silmien ohi… mutta sittenkin täynnä sisäistä kipua, surua ja tuskallista kärsimystä, josta hän ei koskaan voisi puhua kellekään ja joka jäisi hänen salaisuudekseen, hänen, hänen omaksi salaisuudekseen: se olisi tosin viaton salaisuus, vapaa kaikesta rikoksesta ja verestä, mutta sittenkin kalvava kuin salainen, tuskallinen tauti…
Nyt oli ilta. Hänen ei tehnyt mielensä mennä tapaamaan tuttaviaan. Hän jäisi kotiin, söisi pari munaa. Oli jo myöhäistä; ja paras tapa unohtaa oli sytyttää lamppu… ja tehdä työtä tehdä kaikessa hiljaisuudessa työtä yksinään… Kas! Miten kodikkaalta hänen huoneensa näytti; siinä oli vihreitä kasveja ja valkoisia kipsikuvia ja lämpimänvärisiä verhoja; siellä oli hienoja ruskeita valokuvia seinillä; ja hänellä oli suuri kirjoituspöytä ja lamppu paloi nyt hauskasti, vaikka se ensin oli hiukan syljeskellytkin… Niin, tehdä työtä, diletanttityötä, sitä, johon hän kykeni parhaiten… Hän tahtoi tänä iltana korjata ja kirjoittaa uudestaan artikkelinsa Mediciläisistä… Oi, Firenzen suloisia muistoja!… Jokaisen tuli itse määrätä oman kohtalonsa: Ellyn omansa, hänen omansa; ja että elämä oli sellaista sitä ei todellakaan maksanut vaivaa sureksia koko ikänsä. Oli niin paljon muutakin kaunista ja mielenkiintoista, varsinkin Italiassa; ja etelän kevät oli ilo, josta ei mitään puuttunut… Parasta nauttia siitä kaikessa rauhassa ja yksinänsä… ja tehdä työtä, tehdä kiivaasti työtä ja unohtaa… Ei mikään vedä vertoja työlle: se saattaa unohduksiin kaikki muut ajatukset ja kauheat asiat; ja vaikkapa ihminen kuihtuisikin ja näivettyisi työssä, niin ei ainakaan ole aikaa sureskella… Ja sittenkin oli kaameaa, että saattoi tulla niin vanhaksi kuin isoäiti… ja herra Takma! — Mitäpä jos hän kirjoittaisi romaanin: romaanin noista kahdesta vanhasta ihmisestä… ja Javassa tapahtuneesta murhasta?
Hän hymyili ja pudisti päätään:
»Ei», tuumi hän puhuen miltei ääneen, »se olisi liian romanttista minulle… Ja nykyään kirjoitetaan niin paljon romaaneja: minä tyydyn vain niihin kahteen, jotka olen kirjoittanut… Se riittää, se on enemmän kuin tarpeeksi. Paljoa parempi kirjoittaa kirjoitelma-sarja Mediciläisistä…»
Ja kun auringonlaskun hohde oli sammunut ja tähtikirkas yö ulkona tuntui tukehduttavalta, avasi hän taas ikkunat, veti syvältä henkeä ja kävi istumaan suuren pöytänsä ääreen, jolla paloi kirkas lamppu… Hänen kauniit ja hienot kasvonsa kumartuivat paperien yli; ja lampun valossa näkyi selvästi, että hiukset ohimoilla alkoivat käydä hyvin harmaiksi.