NELJÄS LUKU.
Tulija oli Anton Dercksz, vanhan rouvan vanhin poika toisesta avioliitosta; ensimäisestä avioliitostaan hänellä oli vain naimaton tytär, Stefanie de Laders. Anton ei myöskään ollut naimisissa; hän oli ollut virkamies Javassa; entinen kuvernööri. Hän oli seitsemänkymmenenviiden vuoden vanha, harvasanainen, unelias ja itsekäs mies, joka pitkän yksinäisen elämänsä aikana ei ollut koskaan ajatellut ketään muuta kuin itseään ja jonka aistillisuus vanhoilla päivillä oli muuttunut mielikuvitteluksi… Ominaista hänen luonteelleen oli ollut se, että hän aluksi vaistomaisesti, myöhemmin täysin tietoisesti oli salannut oman itsensä muilta ihmisiltä, ettei hän koskaan ollut antautunut täydesti mihinkään; ei edes silloinkaan, kun hän olisi voinut saavuttaa kanssaihmistensä kiitosta ja kunnioitusta. Vaikka luonto oli suonut hänelle tavallista suuremman älyn niin oli hän ylioppilaana, lukumiehenä, kehittänyt tätä älyään vain itseänsä varten eikä hänestä koskaan ollut tullut muuta kuin keskinkertainen virkamies. Hänen itsekäs, unelias sielunsa oli tavoitellut vain yksinäisiä iloja, samoinkuin hänen voimakas ruumiinsa oli himoinnut vain salaisia nautintoja.
Hän astui huoneeseen päällystakki yllä, jonka hän oli tiukasti napittanut, sillä häntä vilutti, vaikka olikin vielä aurinkoinen syyskuun päivä ja syksyn koleutta tuskin lainkaan vielä tuntui. Hän tuli kerran viikossa tervehtimään äitiään, vanha tapa, joka johtui kunnioituksesta ja arvonannosta. Vanhan rouvan lapset — vanhemmanpuolisia miehiä ja naisia kaikki — kävivät säännöllisesti hänen luonaan, mutta tiedustelivat aina ensin Annalta, palvelijattarelta, jonka hameenhelmoissa kissa juoksenteli, kuka kulloinkin oli ylhäällä äidin luona. Jos joku perheen jäsen oli jo siellä, eivät he menneet heti äidin luo, peläten väsyttävänsä häntä, jos liian monta keräytyisi samalla kertaa ja liian monta ääntä puhuisi yhtä aikaa. Anna otti heidät silloin vastaan alakerran arkihuoneessa, missä talvisin paloi tuli takassa, ja usein vanha palvelijatar tarjosi vieraalle ryypyn. Jos herra Takma oli äsken tullut, niin Anna ei koskaan ollut sitä ilmoittamatta; silloin lapset tai lastenlapset odottivat alhaalla aina neljännestunnin tai kauemminkin, sillä he tiesivät, että äiti ja isoäiti halusi hetken aikaa olla yksin Takman, vanhan ystävänsä kanssa. Jos Takma oli ollut jo jonkun aikaa, koetti Anna arvailla, voisiko hän heti päästää heidät sisään… Seuranainen ei ollut iltapäivin talossa, paitsi silloin kun vanha rouva lähetti häntä erikoisesti hakemaan, mikä tapahtui joskus, kun ilma oli huono eikä kukaan tullut käymään.
Anton Dercksz astui sisään, epäröiden Takman vuoksi ja peläten olevansa tunkeileva. Vanhan rouvan lapset, niin iäkkäitä kuin he olivatkin, käyttäytyivät kuin lapset aikoinaan niin kovan ja ankaran äidin läsnäollessa, joka yhä vieläkin merkitsi heille äitiyden auktoriteettia. Ja varsinkin Anton näki hänet aina tässä valossa, äidin, joka istui niin jäykkänä valtaistuimen tapaisella tuolillaan, ja jonka hauras henki riippui niin heikon ja näkymättömän langan varassa, että sen katketessa hänen elämänsä viimeinen säie myös murtuisi. Hän istui ikkunan ääressä uudinten punertavassa hämärässä, varjossa auringonsäteiltä, istui ikäänkuin hän ei koskaan enää liikahtaisi ennenkuin hetki koittaisi, jolloin mustat portit avautuisivat. Sillä »lapset» eivät nähneet hänen liikkuvan paitsi silloin, kun hän liikutti muinoin niin toimeliaita, nykyisin jäykistyneitä, laihoja, läpikuultavia sormiaan. Anton Dercksz tiesi — jolleivät nuo mustat portit avautuisi tänään — että hänen äitinsä lähtisi liikkeelle huoneesta kello kahdeksan aikana illalla, mennäkseen Annan ja seuranaisen avustamana vuoteeseensa. Mutta hän ei koskaan ollut sitä näkemässä: hän näki vain täysin liikkumattoman, hauraan olennon korkeaselkäisessä tuolissa, hiukan punertavassa, hämärässä valossa. Niin vanha mies kuin hän olikin, niin teki se häneen syvän vaikutuksen. Hänen äitinsä istui siinä niin vieraana, niin epätodellisena: hän istui ja odotti, odotti. Hänen silmänsä, jotka olivat jo lasimaiset, tuijottivat eteensä, joskus niiden ilme oli pelonsekainen… Yksinäinen mies oli kehittänyt huomiokykyään, hän oli nopsa vetämään johtopäätöksiä, vaikkei hän sallinut kenenkään huomata sitä. Jo vuosia sitten hän oli keksinyt, että hänen äitinsä aina ajatteli yhtä ja samaa asiaa, aina vain ajatteli tätä samaa asiaa. Mitä se saattoi olla?… Ehkäpä hän erehtyi, ehkä hän näki enemmän kuin mitä siinä oli, ehkä hänen äitinsä ilme on ominainen sokeille silmille. Vai ajattelikohan hän elämänsä salaisuuksia, asioita, jotka olivat vajonneet hänen elämäänsä kuin syvään, syvään kuiluun? Oliko äidillä salaisuuksia samoinkuin pojallakin synkkiä aistillisia salaisuuksia? Hän ei ollut utelias: jokaisella on salaisuutensa; ehkäpä äidilläkin. Hän ei tahtonut koskaan urkkia niitä. Ihmiset olivat aina väittäneet, että Takma ja äiti olivat rakastaneet toisiaan: kaikesta päättäen äiti ajatteli näitä vanhoja asioita… tai jollei hän ajatellut, niin tuijottiko hän vain ulos ikkunasta?… Olkoon tämän asian laita miten hyvänsä, Antonin kunnioitus äitiä kohtaan pysyi muuttumattomana.
»On ihana ilma ollakseen syyskuu», hän sanoi tervehdittyään.
Hän oli kookas mies, suuri päällystakissaan, kasvot olivat lihavat ja punakat, nenän molemmin puolin oli syviä uurteita ja riippuvia pusseja leuan alla; harmaankellertävät viikset törröttivät aistillisen suun ympärillä, huulet olivat paksut ja punaiset, hampaat keltaiset, käyrät, mutta silti vielä lujasti ikenissään; tuuhea parta, joskin sitä vastikään oli leikattu, ulottui mustana sänkenä poskille; ja syvä arpi halkaisi ryppyisen otsan, jota ympäröi keltaisenharmaa tukka, jättäen pään takaosan kaljuksi. Niska matalan, ylöspäisen kauluksen yläpuolella oli karhea ja syvissä rypyissä kuin vanhan työmiehen. Hänen suuret kätensä lepäsivät kuin kaksi möhkälettä hänen paksuilla polvillaan; ja kellonperät suurine helyineen riippuivat höllästi hänen suurella vatsallaan, joka oli pingoittanut auki kuluneitten ja kiiltävien liivien alimman napin. Hänen jalkansa nojautuivat vankasti mattoon Wellington-jalkineissaan, joiden varret olivat kääntyneet kaksinkerroin housunlahkeitten alla. Tämä ulkoasu ilmaisi karkeaa, aistillista, vanhemmanpuolista miestä: se ei kuvastanut hänen älyllisyyttään ja vielä vähemmän hänen mielikuvituksensa voimaa. Suuri uneksija-näyttelijä, mikä hän sittenkin oli, pysyi salassa jokaiselta, joka näki hänet tällaisena. Vaikka Takma oli monta vuotta vanhempi, niin oli hänessä, joka käytökseltään oli niin iloinen ja sydämellinen, että hänen vanha äänensä sointui kuin linnun viserrys ja hänen tekohampaansa kiilsivät keinotekoisesti, niin oli hänessä, lyhyessä ja väljässä takissaan, jotakin hienoa Anton Dercksz'in rinnalla, jotakin nuorta ja levotonta, ja samalla ystävällistä, hyväntahtoista, herkkää ymmärtämystä, ikäänkuin hän, vanha mies, olisi perinpohjaisesti voinut ymmärtää nuoremman koko elämän. Mutta juuri tämä puoli Takmassa harmitti Antonia, sillä hän, Anton Dercksz, oli siitä selvillä. Siinä piili jotakin: Takmalla oli salaisuus, vaikka hän salasi sitä toisella tavalla kuin hän itse. Hänellä oli salaisuus: kun hän nousi lähteäksensä, nytkäyttäen päätään, pelkäsi hän, että toinen oli nähnyt hänen lävitseen… No niin Anton ei ollut utelias. Mutta tämä vanha mies, joka ennen oli rakastanut hänen äitiänsä, äitiä, joka yhä herätti Antonin kunnioitusta istuessaan suorana ja odottavana tuolissaan ikkunan ääressä: tämä vanha mies ikävystytti häntä, ärsytti häntä, oli aina herättänyt hänen vastenmielisyyttään. Hän ei ollut koskaan uskaltanut sitä osoittaa, eikä Takmakaan ollut koskaan huomannut sitä.
Nuo kolme vanhaa ihmistä istuivat pienessä vierashuoneessa vaihtamatta montakaan sanaa. Vanha rouva hillitsi nyt itseään, koska hänen poikansa, hänen »lapsensa», oli hänen luonaan, sillä hän oli aina pysynyt tyynenä pojan hiukan ulkonevien silmien hermostuneen katseen edessä. Hän istui suorassa aivan kuin valtaistuimella, ikäänkuin hän olisi ollut kuningatar ikänsä ja arvonsa nojalla, niin arvokkaana ja moitteettomana, mutta niin hentona ja hauraana, ikäänkuin kuoleman henkäys voisi milloin tahansa puhaltaa pois hänen sielunsa. Muutamin sanoin hän lausui ilonsa sen johdosta, että poika oli tullut häntä tervehtimään ja tiedustelemaan hänen terveydentilaansa, minkä pojallisen velvollisuuden tämä täytti kerran viikossa. Vanha rouva oli tästä hyvillään; eikä hänen ollut vaikea rauhoittua ja nopeasti tulla taas hyvälle mielelle, vaikka hänen, ikäänkuin ulkoa tulleen vaikutuksen pakotuksesta, oli täytynyt puhua entisistä asioista, jotka olivat nousseet hänen silmiensä eteen. Ja kun kello soi taaskin, sanoi hän:
»Nyt kai lapset tulevat…»
Kaikki kolme kuuntelivat ääneti. Tarkkakuuloinen Takma kuuli jonkun puhuvan Annan kanssa eteisessä:
»He kysyvät, eivätkö he vain rasita sinua liiaksi», sanoi Takma.
»Anton, huuda heille portailta, että saavat tulla tänne», sanoi vanha rouva, ja hänen äänensä kuullosti äidillisen käskevältä.
Anton Dercksz nousi, astui ovelle ja huusi:
»Tulkaa tänne, isoäiti odottaa.»
Lot ja Elly astuivat sisään ikäänkuin peläten karkottavansa vanhaa rouvaa ympäröivän ilmakehän liian voimakkaalla nuoruudella. Mutta tämä kohotti kulmikkaasti käsivartensa leveitten hihojen mustista laskoksista ja liikuttaen aavemaisen jäykästi ja tuskin huomattavasti kättään uudinten punertavassa valossa, hän sanoi:
»Te aiotte siis mennä naimisiin; se on oikein.»
Tuo liike sai puolisormikkaitten verhoamat kädet kohoamaan Lot'n pään tasalle, johon ne tarttuivat kiinni vanhan rouvan suudellessa häntä vapisevin huulin; hän suuteli myös Ellyä; ja tyttö sanoi herttaisesti:
»Isoäiti…»
»Olen iloinen nähdessäni teidät molemmat. Äiti kertoi jo minulle tämän suuren uutisen. Olkaa onnelliset lapset, onnelliset…»
Nuo sanat kajahtivat kuin lyhyt puhe valtaistuimen tapaisen tuolin hämärästä. Ja ne värähtelivät liikutuksesta. »Olkaa onnelliset, lapset», oli äiti sanonut, ja Anton Dercksz näytti käsittävän nuo sanat siten, ettei hänen äitinsä mielestä perheessä ollut paljonkaan avio-onnea ollut. Hän ymmärsi tuon ajatuksen piilevän äidin sanojen alla ja oli hyvillään, ettei hän koskaan ollut mennyt naimisiin; hän tunsi hiljaista tyydytystä katsellessaan Lot'ta ja Ellyä. He istuivat siinä niin nuorina ja viattomina hänen mielestään; mutta hän tiesi, että se oli vain ulkokuorta, että Lot kaikesta huolimatta oli kolmenkymmenenkahdeksan vuoden vanha, ja ettei Elly ollut ensi kertaa kihloissa. Ja miten nuoria nuo molemmat sittenkin olivat ja kuinka monta elinvoimaista vuotta heillä oli vielä edessään. Anton Dercksz tunsi kateutta ajatellessaan sitä; ja hänen katseensa muuttui synkäksi muistaessaan, ettei hänellä ollut enää elinvoimaisia vuosia edessään. Ja ovela ilme kasvoillaan, joka kuvasti salaisia aistillisia nautintoja, hän ihmetteli, tokko Lot todellakin oli sovelias avioliittoon. Hän oli heikkorakenteinen, tuskin lihaa ja verta, hän oli äitinsä näköinen, punaposkinen, vaaleatukkainen, kyynillistä ylähuulta koristivat lyhyeksileikatut viikset ja koko hänen olentonsa oli keikarimainen ruumiinmukaisessa takissaan, korkeassa kaksinkertaisessa kauluksessaan ja sievässä kukallisessa kaulahuivissaan. Mikään tyhmeliini hän ei silti ollut, tuumi Anton Dercksz: hänen renessanssi-aiheita koskettelevat kirjoitelmansa Italiasta olivat erittäin hyvät, ja Anton oli lukenut niitä suurella mielihyvällä, vaikkei hän koskaan ollut kehunutkaan niitä Lot'lle itselleen; ja hänen molemmat romaaninsa olivat aivan erinomaiset: toinen kuvaili Haagin oloja, toinen hollantilais-intialaista seuraelämää Javassa. Pojassa oli enemmän kuin mitä saattoi olettaa, sillä hän ei näyttänyt miehiseltä mieheltä, vaan vaaleatukkaiselta, peruukkipäiseltä nukelta, muotilehtikuvalta. Elly ei ollut kaunis, hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta ilmekkäät: Anton ei uskonut, että hän oli lämminverinen nainen, tai, jos hän sitä olikin, niin se puoli ilmenisi hänessä vasta myöhemmin. Hän ei uskonut, että he suutelivat toisiaan kiihkeästi; ja se oli sittenkin luonnollisin lohdutus tässä meidän kirotussa elämässämme, oli aina ollut sitä hänelle. Kaikki muuttui sekavaksi hänen keltatautisissa silmissään, suruksi, kun kaikki tuo oli häneltä jo kadonnut; mutta siitä huolimatta hän kuunteli keskustelua, joka kävi rauhallisesti ja tyynesti, jotta isoäiti ei väsyisi: milloin Lot ja Elly aikoivat mennä naimisiin ja missä he aikoivat viettää kuherruskuukautensa.
»Me menemme naimisiin kolmen kuukauden kuluttua», sanoi Lot. »Ei meillä ole mitään syytä odottaa. Me lähdemme Parisiin ja sitten Italiaan. Minä tunnen hyvin Italian ja voin opastaa Ellyä siellä…»
Anton Dercksz nousi ja sanoi hyvästi; ja tultuaan alakertaan hän tapasi arkihuoneessa sisarensa Ottilie Steyn de Weertin ja vanhan tohtori Roelofszin.
»Lapset ovat ylhäällä», sanoi Anton.
»Tiedän sen», sanoi Ottilie. »Siksi minä odotankin; muuten meitä olisi liian monta äidin luona…»
»Niin-niin-niin», mutisi vanha tohtori.
Hän puoleksi loikoi tuolillaan, tuo muodoton, vesitautinen möhkäle; toisen jäykän jalkansa hän oli ojentanut suoraan eteensä ja hänen vatsansa riippui kaarevana sen yläpuolella; hänen kasvonsa, sileäksi ajetut, mutta ryppyiset, muistuttivat suuresti vanhan apinan kasvoja; hänen ohuet harmaat hiuksensa olivat ikäänkuin koinsyömät ja riippuivat kuluneina töyhtöinä päästä, joka oli pyöreä kuin pallo, ja ohimoilla kiemurteli paisunut suoni; hän mutisi ja sopersi toisen huudahduksen toisensa jälkeen; hänen vesiset silmänsä liikkuivat kultasankaisten silmälasien takana.
»Niin-niin-niin, Ottilie, Lot menee siis vihdoinkin naimisiin!…»
Tohtori oli kahdeksankymmenenkahdeksan vuoden vanha, isoäidin ja herra Takman viimeinen elossa oleva aikalainen; hän oli ollut apuna, kun Ottilie Steyn syntyi Javassa, hän oli siihen aikaan ollut nuori lääkäri, vasta Hollannista saapunut; ja hän nimitti häntä joko ristimänimeltä tai »lapseksi».
»Sanotteko vihdoinkin?» huudahti Ottilie harmistuneella äänellä. »Minulle se on kylliksi varhain!»
»Niin-niin-niin, niin-niin, lapseni; te tulette kaipaamaan häntä, te tulette kaipaamaan poikaanne, sen uskon… Mutta sievä pari se on, Lot ja Elly, niin-niin, niin-niin-niin, yhdessä he tekevät työtä, kirjoittavat, niin-niin… Tuo hyvä vanha Anna ei ole vielä ruvennut lämmittämään! Tämä huone on kylläkin lämmin, mutta ylhäällä, niin-niin, siellä on hyvin kylmä… Takmalla on aina sisäistä kuumuutta, vai mitä? Niin-niin! Äiti pitää myös viileästä huoneesta; niin-niin, viileästä: minä sanon sitä kylmäksi. Minä vakuutan, täällä on lämpimämpi: ai-ai, täällä on lämpimämpi. Niin-niin… Äiti ei ollut eilen hyvissä voimissa, lapsi…»
»Kuuleppas, tohtori», sanoi Anton Dercksz, »sinä pidät huolta siitä, että äiti elää sadan vuoden vanhaksi!»
Ja hän napitti kiinni takkinsa ja läksi tyytyväisenä, kun oli täyttänyt pojan velvollisuudet tältä viikolta.
»Oi-oi-oi!» huudahti tohtori; mutta Anton oli jo mennyt. »Sadan vuoden! Sadan vuoden vanhaksi! Oi-ei, oi-ei, kultaseni, oh-oh! Minä en voi tehdä mitään, minä en voi tehdä mitään! Olen itsekin jo vanha, niin-niin, olen vanha: kahdeksankymmenenkahdeksan, kahdeksankymmenenkahdeksan, Lietje! … Niin-niin, se merkitsee paljon, niin-niin… Ei, minä en voi tehdä enää mitään, mitä te sanotte? Hyvä, että tohtori Thielens hoitaa äitiä: hän on nuori, ai-ai, hän on nuori… Tuolta lapset tulevat! Hyvä-hyvä!» tohtori jatkoi tervehtien. »Paljon onnea, ai-ai, hyvin hauska! Taide taiteen vuoksi?… Voiko mummi tänään paremmin? Sitten pistäydyn hetkeksi ylös, niin-niin, hyvä-hyvä!…»
»Minne te nyt menette, lapsi kullat?» kysyi Ottilie äiti.
»Stefanie tädin luo», sanoi Elly. »Ja ehkä eno Haroldin luo myöhemmin.»
Anna päästi heidät ulos; ja Ottilie, astuen ylös portaita tohtori Roelofsz'in jäljessä, joka laahautui askeleen kerrassaan ylöspäin, koetti ymmärtää, mitä tämä itsekseen mutisi, mutta ei käsittänyt mitään. Tohtori puheli itsekseen:
»Niin-niin, tuo Anton, erinomaista, vai minäkö pitäisin huolta siitä, että hän elää sadan vuoden vanhaksi! Sadan vuoden vanhaksi! Itse hän tulee sadan vuoden vanhaksi, ai-ai, niin-niin, vaikka hän on ollut tuollainen sika!… Niin-niin, niin-niin, sika: enkö minä tuntisi häntä? Hoh-hoh! Sika hän aina on ollut!… Niin-niin, ehkäpä hän on sitä vieläkin!»
»Mitä te sanotte, tohtori?»
»En mitään, lapseni, en mitään… Minäkö pitäisin huolta siitä, että hän elää sadan vuoden vanhaksi! Minä, minä, joka olen itsekin niin vanha; kahdeksankymmenenkahdeksan… kahdeksankymmenenkahdeksan!…»
Läähättäen ponnistuksesta hän astui huoneeseen ja tervehti molempia vanhuksia, ikätovereitansa, jotka nyökkäsivät hänelle, kumpikin oman ikkunansa äärestä:
»Hyvä-hyvä, niin-niin, mitä kuuluu, Ottilie? Mitä kuuluu, Takma?…
Hyvä-hyvä, niin-niin… No, eipä täällä ole kovin lämmin!…»
»Onhan vasta syyskuu», sanoi Takma.
»Niin, sinulla on aina sisäistä lämpöä!…»
Ottilie astui sisään tohtorin jäljessä kuin pieni lapsi ja suuteli äitiään herttaisesti ja hellästi; ja kun hän senjälkeen lähestyi Takmaa, veti tämä hänen kätensä puoleensa, jotta hänen piti suudella häntäkin.