Ketun seikkailusta harakan vankeuteen

by Louis Pergaud

HÖLPÄN VANKEUS.

Höpisten tyhjänpäiväisiä kuin lapsellinen vanhus, joka tietämättään kertaa saman sanan, nuotilleen yksitoikkoisen ja tyhjäsisältöisen, juovuksissa aamusta iltaan, tuntematta sitä metsäneläimen arvoa, jonka vankinakin oli voinut säilyttää vanginvartijainsa silmissä, oli Hölppä-harakka, alentuessaan ihmisten leluksi, jo kauvan sitten unohtanut katkerat mietteensä, jotka olivat synkentäneet hänen vankeutensa ensi päiviä.

Nyt olivat kaukana, hyvin kaukana nuo aaltoilevat lehdistöt, vehreät käytävät, vierasvaraiset tammipuut, joissa hän muinoin nuorena, vapaana ollessaan huvittelihe keskellä tuoksuvaa metsää. Miksikä olikaan hän antanut ottaa itsensä kiinni, kun kerta kumminkin oli päässyt pujahtamaan pakoon lammikon linnunliimaa, linnustajan sadinta, salametsästäjän lyijyä ja houkuttelulintua! Ja tässä tilassa hänen täytyi vihdoin kuolla!

* * * * *

Eräänä aamuna, lennettyään pesästään muutaman siivenkantaman päähän, oli hän yht'äkkiä tullut tietoiseksi elämästään, kun ei enää emon nokasta saanut tavallista hyönteis- ja hedelmä-ravintoansa. Ei yksikään lihassyy hänessä ollut värähtänyt hänen huomatessaan olevansa näin orpo; lapsenvaistoa, joka muutamilla korkeammilla eläimillä joskus kestää yli kasvuajan, ei hänellä ollut ensinkään, ja emon huolenpito oli lakannut samalla kun hänessä tietoisuus heräsi. Eipä hän tuntenut edes sitä huolta, joka johtuu tietämättömyydestä ja ahdistaa olentoja, jotka ensi kertaa ovat jätetyt oman onnensa nojaan, katsomaan olemassaolon kaikkia ongelmoita silmiin. Jokin hänen sisässään sanoi hänelle, että hänen ei tarvinnut pelätä elämää. Metsä aukeni hänelle alana, joka kuohui väriä, valoa, ääntä, joka hehkui lämpöä, joka oli ylen täynnä ruokaa. Hänen tarvitsi vain kulkea sen läpi, vain heittäytyä elämän aallon varaan, joka oli syntynyt hänen kerällään ja kuin häntä varten; ja keveänä, huoletonna, lörpötellen ja nauraen toverien joukossa, joilla heilläkin oli metsä asuntonaan, eli hän iloista elämää, ja hänen mielestään, kuten ainakin nuoren, onnellisen mielestä, oli elämä vain valoa ja juhlaa.

Toverit olivat hänelle vain kotoinen seura tultuine tapoineen ja yhteisine tottumuksineen, se kiinnekohta, johon hänen oma elämänsä, hänen eläinitsekkyytensä saattoi nojautua; heidän eleensä olivat hänelle vain tuiki tarpeellisena tunnusmerkkinä, jonka mukaan hän saattoi arvostella toisia siivekkäitä olentoja, jotka hänen laillaan oleksivat metsähonkien tuuheilla oksilla. Hän säilytti niiden ja koko heimonsa kesken sen rodun yhteistunteen, joka ei ole niin voimakas talvi- kuin muuttolinnuilla, sillä näillä jälkimäisillä on suurempi tarve liittyä yhteen, auttaa ja puolustaa toinen toisiansa.

Ei hän olisi kuten Räikkä, korppi, tuonut apua veljelleen, joka oli vaaralliselta petolinnulta riitelemässä ryöstettyä saalista. Hän kuului niihin metsän etuoikeutettuihin, joissa altruistiset vaistot ovat vähimmän kehittyneitä, siitä yksinkertaisesta syystä, että hänen tarpeensa, nämä tunteiden ja vaikuttimien mahtavat herrat, olivat vähemmän pakottavat ja vaaransa vähemmän uhkaavat.

Varpuis- ja hiirihaukoilla ei ollut aikomustakaan laittaa itselleen Hölpästä ateriaa, sillä parempana kuin epätietoista seikkailua ja taistelua niin vähän herkullisesta suupalasta, pitivät ne pienempien lintujen, varpusien, villien hyvänmakuisten kanalintujen pyydystämistä, jotka ainoastaan pakenemalla saattoivat varjeltua heidän tarmokkaalta ja hurjalta hyökkäykseltään.

Hänen ei tarvinnut ylenmäärin huolehtia ravinnostaan, sillä ollen vähemmän tarkka ruoanvalinnassa, ahmi hän väliä pitämättä hyönteisiä, hedelmiä, saattoipa tilaisuuden tarjoutuessa hävittää ja hotkia suuhunsa myöhästyneen pesällisen pikkulinnun poikasia, kovilla nokaniskuilla tapettuaan tai karkotettuaan emän, jota äidinvaisto pidätti pesässä.

Hänen monivivahduksinen ruumiinverhonsa, hänen pitkä- ja kaitaliepeinen höyhenpukunsa ei juuri pystynyt houkuttelemaan ihmisiä enempää kuin hänen kitkeränmakuinen ja sitkeä lihansakaan, eikä hänellä todellakaan ollut syytä peljätä muuta kuin joutilasta, murhamielistä metsästäjää, silloin kun tämä oli koettelemassa ampumataitoansa. Mutta hänestä ei Hölppä tiennyt.

Kadehtimatta muilta metsän yltäkylläistä ravintoa, kutsuikin hän usein näpistelyretkillä olevia tovereitaan vieraikseen käheällä, hiukan kyyhkysen ääntä muistuttavalla säkättävällä naurullaan, joka ei ollut vailla suloa ja kuulosti melkein hellältä. Sitten jakoi hän heidän kanssaan jossakin korkeassa tammipuussa metsäaukealla tai metsänrinnassa saaliinsa, milloin tammenterhoja, milloin jälkiruuaksi sopivia, punaisia ja makeita hedelmiä, joita he kaikki kilvan ahmivat, jaaritellen kuin hieman juopuneet miehet runsaan juomapöydän ääressä.

Joskus, aika useinkin, saivat he vieraakseen Närhi-Jaakon, iloisen, keikailevan serkkunsa, joka komeili punaisenruskeassa, sinireunaisessa puvussaan. Hän tuli heidän kutsumanaan ottamaan osaa ateriaan ja täytti kivipiiransa niin pullolleen että oli tukehtua.

Ja joka ilta joivat he yhdessä jostakin syrjäisestä lätäköstä tai metsälähteestä, jonka jälkeen he oikutellen lähtivät lentoon kohti taivaanrantaa. Hajaantuen sitten eri haaroille metsään vastasivat he vanhan Hölpän, metsän vanhimman harakan kutsuun, joka kehotti heitä kokoontumaan tammeen tai pyökkipuuhun; sen hän huolellisesti oli kuun, sään, tuulten tai muiden toisarvoisten seikkojen mukaan, eläinvaistonsa ja äidillisen huolenpitonsa opastamana yöksi valinnut.

He tunsivat toisensa vähäisistä, iloisista, hillityistä, melkein hellistä huudahduksista. He hyppivät oksalta oksalle, epäröivinä, oikullisina, hiljaa kiistellen paikasta, jota eivät halunneet, tuuppien toisiansa, elävöittäen puun, jonka oksat heiluivat ja lehdet lepattivat heidän alituisesta liikehtimisestään ja joka näytti iloitsevan siitä, että sai kätkeä sisäänsä tätä kuohuvaa ja onnellista elämää.

Mikäli sitten aurinko vähitellen vaipui alemma, valo heikkeni ja salaperäinen yö vaaroineen levisi heidän yllään, vaimeni melukin, ja lopulta häiritsi hiljaisuutta enää vain siellä täällä oksilta kuuluva kevyt huudahdus, myöhäinen hyvän yön toivotus tai kehotus nukkumaan.

Näin oli kulunut auringon alla onnellisia päiviä lörpötellen ja herkutellen tiheiden metsien monimutkaisissa ja vaihtelevissa palatseissa, halkometsän aurinkoisissa, kirkkaissa huvimajoissa moukkamaisten närhien, reippaiden ja vilkkaiden rastaiden, töykeiden ja ikävien korppien ja harmillisten tai pelkurien laulurastaiden parissa.

Hän tunsi vierasvaraiset puut, suojaiset solatiet, raikkaat lähteet, ystävät, kilpailijat ja viholliset lintujen joukossa.

Hän hämmästyi aikalailla nähdessään närhien aamukaudet matkaavan metsän ylitse, laskeutuvan kuin ennakollisesta sopimuksesta samaan, suureen, kuivaoksaiseen tammeen kuin tarkoin määrättyyn levähdyspaikkaan ainakin. Hän oli alussa kulkenut ensimäisten mukana, mutta nähdessään niiden etääntyvän metsästä ja painuvan etelää kohti pitkänä harmaana ketjuna, oli hän ne jättänyt palatakseen lähtöpaikkaansa, ja oli vartijana, huvitettuna ja uteliaana, kokonaisen viikon ajan saattanut niiden yksitoikkoista ja pitkää jonoa niiden kulkiessa hänen alueensa läpi.

Minnekkähän ne noin kulkivat? Mikä mahtava vihollinen, mikä tavattoman verenhimoinen petolintu ajoi heidät pois synnyinmetsästä samaan aikaan kuin metsäkyyhkyisten hiljaiset laumat ja nuo tummat kottaraisparvet, jotka kiertelivät kuin pilvet rajuilman edellä, ennenkuin laskeusivat ruohoisille sänkipelloille tai vasta käännetyille kesannoille? Hän seurasi ällistyneenä heidän hankkeitansa, tarkaten vähintäkin uutta näytelmää, vähintäkin outoa kirkunaa.

* * * * *

Uteliaisuus oli Hölpän vika, samoinkuin kaikkien hänen siskojensa helmasynti. He riensivät ottamaan selvää kaikesta mikä heille oli vähänkin uutta.

He olivat kaukaa ja arkaillen ympäröineet Ollervo-oravan, joka lensi ilman siipiä, uskomattomia hyppyjä tehden, yli puidenvälisten syvyyksien ja kiipesi pystysuoraan käsittämättömän ketterästi, vieläpä jäniskoirien haukunnan säestäessä hänen liikkeitään.

Eivät kimeimmätkään äänet, ei hurjinkaan melu pelottanut Hölppää vähintäkään. Hän oli kuullut ukkosen jyrinää, joka oli pakottanut pitkäkorvaisen arvelematta keskeyttämään ravinnonhakunsa; hän oli uteliaana ja mitään ymmärtämättä seurannut miehen liikkeitä tämän viskatessa olkapäälleen pitkän, savuavan putken ja toisella kädellään riiputtaessa kuollutta jänistä, jonka veden hän laski maahan metsästäjien vanhan tavan mukaan, painamalla toisella kädellä mahaa.

Ainoastaan ruudin savu oli hänestä vastenmielistä ja oli herättänyt hänessä epäluuloja, mutta siitä huolimatta oli hän piilopaikkaakaan hakematta jäänyt alalleen katselemaan tuollaisia näytelmiä, jotavastoin rastaat olivat kimakasti kirkuen paenneet ja korpit lentäneet pois rääkyen hyvin merkitsevästi.

Hölpälle ei milloinkaan ollut koitunut vaaraa ihmisen läsnäolosta, mutta nähdessään jäniksen liikkumatonna voittajansa käsissä oli hänestä kuitenkin tuntunut, että ihmiseen ei sopinut luottaa. Ei hän sittenkään voinut huomata, että häntä, siivekästä olentoa, joka ei ollut noiden outojen, maassa liikkuvien olentojen saavutettavissa, voisi uhata samat vaarat kuin tuota tapettua jänistä. Hän oli melkein yhtä rauhallinen kuin Ollervo, joka ihmisen nähden kiipeilee lähimmässä puussa, asettuu siinä oksantyveen ja luullen toistaiseksi olevansa turvassa kurkistelee sieltä piilostaan ja odottaa uhkaavaa liikettä lähteäkseen vasta sitä pakoon, ja antaa näin salametsästäjän tähdätä häntä rauhassa, kunnes keikahtaa alas korkeasta turvapaikastaan.

Mutta näytti tosiaankin siltä, kuin syyspäivien kera ja närhien ja metsäkyyhkysten poismuuttaessa, kaitselmuskin, joka hänen elämänsä ensi kuukaudet oli tehnyt niin suloisiksi, olisi kerrassaan hänet jättänyt.

Kieltämättä pysyi ravinto runsaana ja vaihtelevana, purot lirisivät yhtä kristallikirkkaina, mutta ensimäiset syyskylmät, jotka olivat seuranneet syyskuun viime päivien myrskyisiä, alituisia sateita, saaden hänen vilusta värisemään, olivat pukeneet metsän ikäänkuin surupukuun. Siivekäs joukko kävi siellä yhä harvalukuisemmaksi, ja kosteus, joka auringon häipyvässä lämmössä haihtui tuoreiksi, pitkällisiksi sumuiksi, kietoi hänet, kuten sairas kääritään pumpulivanu-siteisiin, yksinäisyyteen ja ikävään. Lehtirikkaisiin puidenlatvoihin ilmestyi aukkopaikkoja, ne kellastuivat ja harvenivat vähitellen, ja kavalasti antoivat sadepisaroiden kastella puiden tutut asukkaat, jotka oksilla olivat hakeneet turvaa, vieden kiillon heidän höyhenpuvustaan ja kangistaen heidän siipensä.

Lehdet putoilivat puista. Tyyninä iltoina laskeutuivat ne maahan hitaasti, vastenmielisesti, yksitellen, ja ainoastaan niiden väristä saattoi arvata, että niiden häviö oli lähellä. Pohjatuulen puhaltaessa lensivät ne puuskittain, ja niiden kuiva ja terävä kahina pelotti punaisenruskeat jänikset lymypaikkoihinsa vadelmapensaikkoon tai kesannon harmaiden vakojen väliin, jotka näyttivät yhtä viluisilta kuin vanhat, ruskeat jänöset.

Metsässä yltyi yltymistään yksinäisyys, ikävä ja tuska, painaen Hölpän ja hänen toveriensa mieltä. Auringon noustessa lähtivät he vaistonsa ohjaamana yhdessä parvessa, hätäisesti kiillotettuaan yön sumun pörristämät höyhenet, lentämään auringonvaloa kohti. Sitten varisivat he kuin aamutuulen sirottamat siemenet pitkin pensasaitoja, jotka reunustivat laakson tai tasangon niittyjä. He tulivat sinne etsimään hedelmiä, joita helposti olisivat löytäneet metsästä, mutta mieluummin muualta hakivat.

Ja ikäänkuin luonnonvoimat eivät yksistään olisi riittäneet häiritsemään hänen elämäänsä, synkistyttämään hänen päiviänsä, myöskin tapahtumat tuntuivat rupeevan näiden rikostovereiksi ja liittoutuvan hänen heimoansa vastaan.

Eräänä kauniina iltana hämärissä, jolloin auringonvalo silasi pienen, pajun varjostaman lammen kirkkaan pinnan kuparinväriseksi, oli hän, nokka vieläkin pensasaitojen makeiden marjojen tuhraamana, iloisena yhdyttänyt toverinsa; nämä laskeusivat sinne kaikki hetkiseksi, ennenkuin lähtivät vanhimman valitsemaan yömajaan.

Mutta silloinpas sattui, että kun yksi tovereista aikoi lentää pois, se ei voinutkaan kohota ilmaan. Samoin kävi toisen ja kolmannenkin.

Hermostuneet, koukistuneet jalat koettivat turhaan kohota vauhtia ottamaan. Ne kieltäytyivät irtautumasta maasta ja kohoamasta hyppyyn, mikä oli välttämätöntä lentoon pääsöä varten, sillä siipiä ei levitetä lentoon suoraan maasta. Siinä olivat nuo onnettomat yhtä saamattomina kuin liian lyhytjalkaiset pääskyset, haaksirikkoutuneina liejuisella rannalla.

Ikäänkuin näkymättömän voiman pidättäminä jäivät ne siihen jalat liikkumattomina, räpytellen siipiään ja kirkuen hädissään. Ja Hölppä ihmetteli itsekseen, mikä niitä vaivasi. Suurella vaivalla onnistui vankien vitkalleen nostaa uupunutta jalkaa koholleen, jonka joka kynteen oli tarttunut jotakin taipuisan köyden näköistä, joka venyi hiljalleen, silti katkeamatta, sitten pysyi sellaisenaan, venyen ja supistuen aina jalan liikkeen mukaan toisen jalan pysyessä hievahtamatta sen limaisen painon alaisena, joka sitä veti alaspäin. Ja jos he aikoivat nostaa vuorostaan tätä toista jalkaa, täytyi heidän ensinnä levähtää kootakseen tarpeeksi voimaa ponnistukseen, riuhtautuakseen uudelleen irti maasta.

Kolme oli sillä tavalla vankina, ne jotka ensimäisinä olivat saapuneet paikalle ja valinneet mukavimmat tilat juodakseen siitä lammin vettä. Muiden, muunmuassa Hölpän, oli täytynyt kiivetä suurille kiville, joita siellä ei näkynyt edellisinä päivinä. Näitä oli lammen ympärillä muualla paitsi siellä, missä vankiraukat koettivat riuhtautua irti, ja ne ympäröivät vettä kaulakoristeen tai kaidepuiden tapaan.

Harakkain täytyi, ylettyäkseen lammen pinnalle, kyyristyä kokoon ja kaula ojona kumartua eteenpäin, ollen vaarassa pudota ja hukkua tuon vihertävän sammaleen sekaan, joka peitti pehmeän mutapohjan.

He keskeyttivät työlään, nopeatahtisen särpimisen ja koettivat, vaikka turhaan, ymmärtää onnettomuutta, joka äkkiä oli kohdannut heidän tovereitaan. Turhaan lentelivät he näiden yläpuolella ja ympärillä; nämä vain ruikuttivat yhä mielettöminä nostaen vuorotellen jalkojaan, ikäänkuin hulluudenpuuska olisi ne äkkiä yllättänyt.

Aurinko vaipui lännessä purppuranvärisen pilvimuurin taa. Oli aika lähteä autiolta kedolta ja jälleen käydä levolle metsään. Kaukaa kuului vanhan harakan kutsu. Ja yksitellen, hitaasti, melkein vastenmielisesti olivat Hölppä ja hänen toverinsa lähteneet lentoon jättäen vankiparat, jotka, nähdessään heidän lähtevän, riuhtoivat vielä hurjemmin jalkojansa ja pieksivät ilmaa voimattomilla siivillään, kirkuen epätoivoisesti, sydäntävihlovasti.

Luonnollisesti kertoivat he seikkailusta harakkavanhukselle. Mutta kun he aamun koittaessa palasivat takaisin lammelle, eivät he siellä enää löytäneet muuta kuin revityitä höyheniä ja muutamia nakerrettuja luita, jotka puhuivat öisestä, salaperäisestä ja kauheasta näytelmästä.

Tästälähtien olikin lammikko Hölpälle ja kaikille harakoille kirottu paikka, eivätkä he enää koskaan, ei edes helteisinä kesäpäivinä, antaneet sen raikkaan, peilikirkkaan veden houkutella itseään kastamaan siinä nokkaansa ja kiillottamaan sulkiansa.

* * * * *

Seurasi ikäviä päiviä täynnä vastoinkäymisiä, sillä kaikesta huolimatta vähenivät tästäpuoleen ruokavarat. Kypsät hedelmät putoilivat puista ja mätänivät maassa, hyönteiset kuolivat tai hakivat itselleen suojan puunkuorien lämpimän viitan takaa; tuli tähkien korjuun ja niukkojen ateriain aika.

Mutta näissä vaistoilleen uskollisissa linnuissa vallitsi kumminkin itsekunkin piintyneestä itsekkyydestä huolimitta jonkinlainen korkeampi, syvälle olentoon kätketty tarve: huolenpito elämän ja rodun säilymisestä. Ja ikäänkuin joku säkättävä kiusanhenki olisi heitä yllyttänyt, pääsi heiltä ruokaa löytäessä kurkusta kokoonkutsuva kirkuna kuin vahingossa, ja silloin tulivat joka ilmansuunnalta hajallaan olevat toverit koolle, joiden kanssa alkoi sitten hurja kilpailu niukasta ateriasta, jonka kimppuun kaikki ahneesti hyökkäsivät.

Oli sumuinen iltapäivä; hetkeä oli mahdoton sanoa. Väijyen paljaalla puunoksalla, jolla lepäili tuloksettoman saaliinhaun jälkeen, tarkasteli Hölppä avaruutta urkkivin ja vilkkain katsein. Silloin kuuli hän vielä tiheästä metsiköstä, vielä lehtensä säilyttäneen tammen juurelta heimonsa kutsuhuudon ja vastasi siihen heti.

Kohotessaan ilmaan puoleksi paljaan metsän yläpuolelle, huomasi hän etäällä kaksi muuta harakkaa täyttä vauhtia lentämässä yhtymäpaikkaa kohti, josta merkki oli annettu, ja sinne hänkin suuntasi lentonsa.

Pian tunsi hän sieraimissaan vastenmielistä ruudinhajua, ihan samaa kuin sinä päivänä, jolloin oli nähnyt ammutun jäniksen. Hän ei välittänyt jyrisevästä pamauksesta, joka oli kajahtanut ennenkuin ruudinhajua alkoi ilmassa tuntua, kosk'ei tiennyt mitään tämän seikan syistä ja seurauksista ja koska nuo äänet hänelle eivät olleet läheskään niin vastenmielisiä kuin haju.

Hän jatkoi kulkuaan, ja ruudinhaju nousi ilmaan paksumpana ja vastenmielisempänä uuden pamauksen jyrähtäessä. Ei mikään pelottanut häntä pysähtymään; Hänkin saapui perille, vaikka vasta taitavampien siskojensa jälessä, juuri kun uusi salamanleimaus repäisi ilmaa kaameasti valaisten näreikön. Silloin kuului hänen korvissaan kimeää vinkunaa, ja rinnassa tuntui viiltävää kipua, niin että hän parkaisten käännähti lennossaan ja lähti pakenemaan pois.

Ja melkein samassa tämä havainto liittyi hänen tajunnassaan erääseen entiseen: mies pitää pitkää, savuavaa piippua ja kiirehtii nostamaan maasta murhatun toverin liikkumatonta ruumista.

Oma veri, jota hän ei milloinkaan ollut nähnyt, putoeli punaisina pisaroina, näivettyneiden pihlajanmarjain näköisenä kirjavalle höyhenpuvulle, jonka tahratut höyhenet takertuivat toisiinsa kuin luonnon suomaksi siteeksi haavalle. Yksi lyijyrae oli tunkeutunut hänen lihaansa ja oli täten opettanut hänelle, asettamatta alttiiksi hänen henkeänsä, että ihminen oli vaarallinen. Mutta mitähän merkitsi murhaajan vieressä tuo petturisisko, joka heidät viekoitteli ansaan? Kutsumerkki annettiin aina samasta paikasta tyyninä iltapäivinä syksyn lopussa, jolloin ei ilman värähdystäkään tuntunut metsässä, ja heikkojen oksien viimeiset lehdet viittoivat hyvästinsä surullisina kuin rumat kädet; ääni kantautui etäisyyksiin ja aika-ajoin sama kaamea pamaus kuului vihlaisevana ilmassa. Harakoita, närhejä, myöhästyneet laulu- ja viimeiset mustarastaat joutuivat väijymäpaikkaan; ainoastaan vanhat talvilinnut, kokeneet ja varovaiset, viisaat, tarkkakorvaiset korpit eivät sinne hairahtuneet ensinkään, koska osasivat sangen tarkasti erottaa linnun äänen viekkaasta matkijasta, metsästäjän kavalan houkuttelulinnun kutsusta.

* * * * *

Näin alkoi hän oppia elämän ankaroita läksyjä taistellessaan yht'aikaa tuota kolmiliittoa: luonnonvoimia, nälkää ja ihmistä vastaan.

Niin, ihmistä! Hän pelkäsi tätä nyt kovasti, olipa tämä aseissa tai ei. Sillä koska hän ei ollut niin älykäs kuin korpit ja vanhat siivekkäät toverit, ei hän ensinkään erottanut vaarallista, murha-aseilla varustettua metsästäjää rauhallisesta kävelijästä, jolla oli viaton keppi kädessään. Hän pakeni heitä kaikkia, vaikka uteliaisuus, hänen vallitseva intohimonsa, malttamattomuutensa tyydykkeeksi usein asetti hänet alttiiksi vaarallisille kohtauksille.

Oli yksi noita viimeisiä, vielä aurinkoisia jälkisyksyn päiviä, joiden kuulakas kauneus saa talven tulon tuntumaan kolkolta. Hölppä oli noudattanut haluaan nähdä erästä perintövihollistaan, tarhapöllöä, hyypiää tai huuhkajaa, hirveää yölintua, joka oli päivänvalossa eksynyt, hukkunut ja haaksirikkoutunut, ja aikoi ilkamoiden ja nokallaan iskien ruhjoa sen mäsäksi.

Kuinka uljaasti päivälinnut hyökkäsivätkään tuon yhteisen vihollisen kimppuun, jonka kaameaa parkunsa ympäristön kaiku kertasi!

Kaikki syöksyivät katsomaan, kuinka se räpytti siivillään, aukoi hurjia silmiään, jotka eivät mitään nähneet, ja kuinka se oli kykenemätön vastaamaan vihollisten vimmastuneisiin nokaniskuihin. Kuului monenlaista, kiihkeätä, vastakkain iskevien siipien kahinaa. Kuului pesistään puunrungoista lähteneiden kultarintakerttujen siipien keveätä kahinaa, joka säesti niiden monivivahteista "tui-tui" laulua. Ja tämän jatkona kuului suurten, räyhäävien korppien kumeaa siivenpieksäntää. Ahneet korpit ojenneltuine kynsineen näyttivät vapisevan halusta ajatellessaan, että pian saisivat lujalla nokankärjellään viiltää tuoretta lihaa.

Mutta yhtäkkiä mustien lintujen piiri hajaantui. Heidän taistelurintamassaan syntyi epäjärjestystä. Yhden huudosta laskeutui kuriin tottunut joukko, kuuliaisena annetulle merkille tai käskylle, tammipuihin muutamien satojen metrien päähän. Ja juuri kun Hölppäkin saapui paikalle ottamaan osaa yhteisiin saaliinjakajaisiin, putosi yksi lintu metsästäjän murhaavan lyijyn lävistämänä. Samalla kajahti ilmassa hyvin tuttu pamahdus, korpit lähtivät päättävästi pakosalle ja tekolinnun ympärillä kiertelivät enää vain varomattomat, joita ihmisen lyijyrakeet ehtimiseen pudottelivat maahan.

Hän oli välttänyt vaaran.

* * * * *

Rauhallisena, leppeänä talvi-iltana laskeusi lumi kuin kevyt pöly maahan, peittäen sen ohuella verholla, jossa siellä täällä näkyi kosteita paikkoja. Seuraavana aamuna esiintyivät sen valossa oksien vienon sirot piirteet selvinä kuin liidulla piirrettyinä.

Koska Hölpällä ei ollut mitään syötävää, lähti hän kuljeskelemaan ympäri kylää etsimään hedelmäpuutarhoja ja hakamaan aitojen suojista ihmisten hylkäämistä jätteistä itselleen päivän ravintoa. Pensasaitojen suojassa, johon lumi ei ollut päässyt tunkeutumaan, näkyi paljasta maata. Hän hyökkäsi sinne, vilkuen sivulle suojaisiin taloihin, joiden ovet olivat pakkasta vastaan tiiviisti suljetut.

Sieraimiin tunkeusi murenneen mättään turvekokkareiden seasta suloinen lihantuoksu. Olipa hyvä onni! Ja aimo suupala aamiaiseksi! Mutta juuri kun hän oli kajonnut näkymättömästä pyydysraudasta viekkaasti esiinpistävään silavaviipaleeseen, sai hän kummallekin puolen päätä kauhean korvapuustin, pyörtyi ja jäi paikalleen vangiksi.

Kuinka kauan hän lienee ollut siinä tilassa?

Hän heräsi kumeaan ääneen ja maa, jossa hän lepäsi, tömähti. Tuolla näkyi jonkun suuren olennon hahmopiirteet.

Silloin huomasi hän olevansa vankina, ymmärsi näkemänsä satimeksi ja syötiksi, ja ponnistaen hurjasti jaloillaan, pingottaen kaikin voimin lihaksiansa, ojentaen päänsä ja nokkansa kuin kaulan jatkoksi, onnistui hänen irtautua niistä kahdesta metallisilmukasta, jotka häntä pidättivät. Paikalle kiirehtivän ällistyneen miehen nähden lähti hän lentämään, halveksien silavapalaa, joka lopulta oli käynyt viattomaksi, ja painui, kirkuen pelosta, häikäisevää lumista taivaanrantaa kohden, jonne keskipäivän lämmin aurinko vähitellen vaipui.

Tähän saakka oli hän onnellisesti päässyt ihmisten kynsistä, ja hän lupasi itselleen juhlallisesti, että vasta olisi varovaisempi ja antautuisi seikkailuun vain silloin, kun toverien esimerkki olisi hänelle riittävästi vakuuttanut, ettei siitä olisi mitään vaaraa.

* * * * *

Oli talviaamu. Valkoinen huurre kimalteli puissa monenvärisenä nousevan auringon valossa. Tasangon lumipeite välkähteli suurena monisärmäisenä timanttipintana. Ei tuntunut lähellä eikä kaukana olevan pelättävissä sadinta eikä vihollista. Miksipä ei Hölppä olisi siskojensa mukana rientänyt kärsivän toverin luo sen hätähuudon kuultuaan!

Ehkäpä täällä tarjoutui nähtäväksi samallainen tapaus kuin kerta ennen hämärissä lähellä kirottua lampea. Mutta täällä ei ollut vettä eikä yhtään puuta. Etäältä multavallin takaa nousi sinertävä savu tyynenä ja suorana kylmään, kuivaan aamuilmaan.

Niinkuin kerta lammen rannalla, oli täälläkin todella harakka omituisella tavalla joutunut vangiksi. Se makasi selällään leveähköllä lankulla, ikäänkuin tahtoisi suojata itseään maan kosteudelta, tuhkatiheään nostaen ilmaan jalkaparkojansa ja ruikuttaen epätoivoisesti. Vaikea oli arvata, mikä tässä aiheutti tuollaista kärsimistä ja hätää.

Ja joka haaralta yht'aikaa, metsästä ja läheisistä puista, saapui tuota tyhjännaurajaväkeä paikalle kutsun kuultuaan, vähemmän tuodakseen apua vaarassa olevalle toverille kuin katsellakseen huvittavaa näytelmää, joka tyydytti näiden joutilaiden uteliaisuutta.

Siivet parista kohdasta kiinni lankussa, pään oikea puoli sitä vasten painuneena makasi vanki siinä epämukavassa asennossa, julmia tuskia kärsien, jalat ja vatsa ylöspäin. Kuin koko avaruus olisi romahtamassa hänen päälleen, tutki hän tuskan huumaamana ainoalla aukiolevalla, kivun ja kauhun suurentamalla silmällään sinitaivaan ääretöntä syvyyttä, jonka nyt nuo kirkuvat ja kieppunevat siskot häneltä pimittivät.

Vähitellen kävivät he lähemmä vankia lentäen yhä alemmas ja asettuivat vihdoin kaikki uteliaina hänen ympärilleen, kaula ja nokka oikosenaan, supistaen hiljalleen piiriä tuon heidän uteliaisuutensa esineen ympärillä. Pian hääri Hölppä, joka oli toisia kiihtyneempi, unohtaen entisen päätöksensä, pahaa aavistamatta edestakaisin kirkujan yläpuolella, jonka jalkojen kynnet alituiseen koukistuivat, avautuivat ja sulkeutuivat ikäänkuin etsien tukikohtaa mihin tarttua pystyyn päästäkseen.

Toiset harakat kävivät myös lähemmäs. Ei yksikään saanut selville asiaa, ja onnetonta hermostutti toverien loppumaton säkätys. Siinä toiset tunkivat tieltään toisia, siinä näkyi jos jonkinlaisia eleitä, ällistyneitä, urkkivia katseita. Mutta äkkiä tarttui tuo onneton jaloillaan hurjasti Hölppää kaulaan, tämän joutuessa vangin kynsien ulottuviin ja kumartuessa hänen ylitsensä paremmin asiasta selvän saadakseen. Onneton, jonka hermot epätoivo oli ylenpalttisesti kiihottanut, takertui häneen kaikin voimin. Toinen huuto, tukahtunut ja kimeä, Hölpän oma huuto kuului vastauksena vangin kirkunaan ja heidän äänensä yhtyivät oudoksi epäsoinnuksi, joka sai toiset hämmästyksestä pysähtymään liikkumattomiksi ja kauhusta jäämään ääneti.

Hölppä tahtoi kaikin mokomin irtautua, ja koska hän ei huudoillaan saanut toista hellittämään heikkoa ja liikkuvaa tukeaan, syntyi molempien välillä ällistyneen joukon nähden outo ja tuima kaksintaistelu.

Vangin kynnet, tarttuvat kuristaen Hölpän kaulaan, joka vetäytyy kaikin voimin taaksepäin päästäkseen hänestä vapaaksi; turhaan. Hänen kiukun ja pelon jäykistämät jalkansa tepastelevat jäätyneessä maassa, ne luiskahtavat ja hän kaatuu toverin päälle pitkäkseen, mutta nousee heti taas hirmuisesti rynnistäen pystyyn ja koettaa puoleksi hervottomalla nokallaan lävistää vangin rinnan tai puhkaista hänen silmänsä. Hän on taas jaloillaan ja upottaa kynnet toisen vatsaan, tempautuen hurjin nykäyksin taaksepäin. Hän polkee vankia raivokkaasti; tämä taas, ikäänkuin olisi tunnoton toisen iskuille, kouristaa kynsiänsä piintyneen itsepintaisena entistä lujemmin.

Hölppä on tukehtumaisillaan, hänen silmänsä punertaa, hänen nokkansa aukeaa alituiseen vetääkseen tyhjiin keuhkoihin ilmaa, hänen sydämensä lyö rajusti. Lauma hänen ympärillään, huvitettuna tästä raa'asta ottelusta, kikattaa ja säkättää. Noiden taistelevien, vihaa puhkuvien, olemassaoloaan puolustavien ruikuttavat äänet kohoovat ilmaan yhä kimeämpinä, yhä hätäisempinä, yhä tukehtuneempina. Äkkiä pyrähtävät ympärillä-olijat lentoon halkaisten siivillään ilmaa ja molempien taistelevien yllä syntyvä hiljaisuus tuntuu yhtä oudolta kuin virran pauhu erämaassa.

Epäilemättä on näköpiiriin juuri ilmestynyt yhteinen vihollinen. Ja vaikkei Hölppä näe mitään, aavistaa hän, että ihminen on tulossa. Hän ymmärtää, että ihmisvihollista on väistettävä ja senvuoksi oltava ääneti, mutta ei kumminkaan jätä rajua tappeluaan vihollistensa vastaan. Toinen ruikuttaa kumminkin edelleen täyttä kurkkua, ja kohta saa pelätty vaara etäisyydestä huolimatta selvät piirteet ja töykeän muodon. Kaukaa, hiljalleen kasvaen, jättiläiskokoisena, hirviömäisenä lähestyy ihminen. Hän on parikymmentä kertaa Hölppää pitempi, hirveä, eriskummainen, liikkuva massanpaljous. Hänen askeleensa tömisyttävät maata, joka niiden alla lohkeilee, ja painavat pitkän, kaamean hävityksen leiman ruohoiselle töyräälle, missä kaste timanttihelminä kimaltelee niitetyllä nurmella.

Hän tulee pelottavan näköisenä, kähisevänä, puhkuen kuin tulivuori kuumaa hengitystään, joka höyryää aamupakkasessa, ja muistuttaa uuninpiippua tai halkometsän sysihautaa.

Mies onkin pelottavan näköinen, sillä hänet havaitessaan Hölppä unohtaa kuristavan tuskan kaulassaan, ja mieleen muistuvat entiset vaarat, jotka saavat hänen kauhun valtaan. Oi! häntä uhkaa sama vaara kuin tuota tapettua pitkäkorvaa ja lyijyraesateessa hukkuneita siskojaan. Ja vaikkei hän ymmärrä kuolemaa, tuntee hän sen tulevan noiden raskaiden, lähenevien askeleiden mukana.

Hän on epäilemättä merkillisen näköinen pörröisine höyhenineen ja hurjine katseineen, sillä tarkastaessaan häntä kylmin silmin purskahtaa mies äänekkääseen, ilkeään nauruun, joka saa harakan koko ruumiin vapisemaan ja hänen mielensä entistä suuremman kauhun valtaan.

Sitten mies kumartuu ja harakka tuntee jalkainsa olevan miehen känsäisessä kourassa, noissa hirveissä pihdeissä, jotka ovat moninverroin voimakkaammat kuin ne kynnet, jotka häntä pidättävät. Hölppä kadottaa tasapainonsa ja jää riippumaan tappelutoverinsa yläpuolelle, ollen kovassa puristuksessa toisen harakan vihaisien kynsien sekä miehen kuumien ja epämiellyttävien pihtien välissä. Korinan tapainen ääni pääsee hänen kurkustaan. Hän luulee turmion hetken tulleen ja kuolemanpelon huumauksessa antaa hän miehen tarttua hervottomiin siipiinsä, jotka ovat kuin elottomat airot.

Mutta äkkiä tuntee hän miehen lihaksisen peukalon voimakkaana vipusimena painuvan hänen lihaansa vasten ja irrottavan hänet vangitsevien kynsien puristuksesta. Hän hengittää vihdoin, hän ei ole kuollut, hänen päänsä on irti, hänen kaulansa vapaa. Hän on nyt enää vain tuon miehen vankina, joka pitelee häntä jaloista, katsellen häntä vangitsevalla, pyöreällä, terävällä silmällä, hymyillen voittajan julkeaa hymyä, josta hän ei ymmärrä mitään, paitsi että hänen asemansa on kauhea ja että hän ei milloinkaan enää näe metsäänsä.

Silloin yrittää hän hurjassa itsensäsäilyttämispuuskassa taistella vangitsijaansa vastaan ja iskee heti kaikin voimin kartiomaisella nokallaan päästäkseen irti käsistä, jotka häntä pitelevät.

Mutta salametsästäjän kourat ovat kovat kuin vanhat tammipölkyt, joiden kuoren sisäpuolella hyönteisiä kesällä liikkuu, ja mies vastaa hänen vimmattuihin ja voimattomiin hyökkäyksiinsä äänekkäillä naurunhohotuksilla, jotka saavat harakan vielä entistä hurjemmin iskemään häntä nokallaan itsensäsäilytysvaistonsa kuumeisessa kiihkossa.

Ikäänkuin olisi tähän lopen väsynyt, avaa mies suuren häkin, jonka asiaa viisaasti edeltäpäin harkiten on tuonut mukanaan. Häkin hän on laskenut maahan ja heittää sinne Hölpän sulkien heti vankilan rautaristikko-oven.

Hölppä hyökkää ristikkoja vastaan, yrittää nokkansa ja jalkojensa, kynsiensä ja siipiensä avulla murtaa rikki tuon metalliseinän, jonka takana hän on vankina, pistää ulos jalkansa, iskee päänsä ristikkoja vastaan, mutta kaikki hänen ponnistuksensa ovat turhia: häkin seinät eivät liikahda, eivät anna myöten, eivät taivu.

Ja hänen päänsä yläpuolella kuljettaa pilkallinen, raaka ja kauhea käsi, jota hän ei voi haavottaa ja johon hän ei ulotu, koukusta tuota liikkuvaa vankilaa vieden häntä tuntematonta kohtaloa ja kuolemaa kohti.

* * * * *

Mitä erilaisimpia ja aavistamattomimpia ääniä soi Hölpän korvissa, vaan hän ei niistä välittänyt. Hänet oli vallannut yksi ainoa ajatus: pakeneminen; hänellä oli yksi ainoa silmämäärä: rautaristikon murtaminen tai irrottaminen. Ja kun hän näki jättiläismäisen ihmismuurin ympärillään, oli hänen mahdoton arvata, kuinka ja millä ihmeen vauhdilla vihollislauma oli voinut kasvaa noin moninkertaiseksi.

Hän ei kyennyt erottamaan niitä toisistaan; ne olivat kaikki toistensa kaltaisia, huolimatta erilaisesta koostaan, erilaisista kasvoistaan ja erilaisista puvuistaan. Niissä oli kaikissa hänen mielestään sama haju, ne olivat hänen pyövelinsä ystäviä ja yhdessä edustivat yhtä ainoaa käsitettä: vihollista, vaaraa, kuolemaa.

Vihollispiiri liikkui hänen mukanaan. Sieltä kuului hurjia huutoja, naurua, sanoja, jotka kauhistuttivat Hölppää, sillä hän ei ymmärtänyt ihmisten naurunhohotuksesta hituistakaan. Ja kun hänessä edelleen sangen valtavana eli itsensäsäilytysvaisto, luuli hän, sovittaen itseensä näkemänsä tapahtumat, näiden huutojen ilmaisevan vain surmanhalua, jotta sitten hänen lihansa joutuisi nautittavaksi. Niin oli hän ennen nähnyt ahneiden korppien tekevän, oli nähnyt niiden kauheasti rääkyen sikinsokin iskevän puoleksi mädänneen eläimenraadon kimppuun tai piirittävän jäniksen, joka nokaniskuilla haavotettiin, tapettiin ja tuokiossa kilpaa syödä ahmittiin. Näin epäilemättä kävisi hänenkin, ja jokainen huuto, sana tai naurunpurskahdus joka pääsi ihmiskurkusta, sai hänen lämpimän, nuoren, vilkasverisen linnunsydämensä kiivaammin sykkimään mustanvalkoisen, pitkäliepeisen höyhenpuvun alla.

Keskellä tätä sekasortoa ja rähinää, outojen hajujen, raskaan ja kuuman ilman tunkeutuessa Hölpän sieraimiin, kävi hänen ympärillään äkkiä pimeäksi. Tämä yllättävä pimeys koski kipeästi hänen mustiin silmiinsä, joiden silmäterät kauhusta suunnattomasti laajenivat.

Huono ilma ja kolkko pimeys piti Hölpän muutamia hetkiä pelon vallassa; sitten hän vähitellen tottui. Tämä ei ollut yön pimeyttä, se oli likaisen talonpoikaiskeittiön harmaata puolihämärää. Talonisäntä oli palannut kaupungista taskussaan joku vähä rahaa, ja kunnianhimon harhaan johtamana muuttanut talonsa ravintolaksi, missä keittiöstä kylläkin tyhmästi tehtiin anniskeluhuone.

Keskellä huonetta kohosi tukeva kivipylväs kömpelöille kankirautakoukkuineen, joita siihen oli sinne tänne lyöty. Ne olivat yhtä vanhat kuin itse pylväskin, ja niihin oli ripustettu epäiltävän näköisiä käsipyyhkeitä. Kahdessa nurkassa näkyi mataloita pöytiä, joilla oli puolityhjiä sameita laseja, ja toisella puolen kookas, lyhyt-torvinen, punaluukkuinen kaakeliuuni, jonka kirkas takkavalkea levitti koko huoneeseen ummehtunutta lämmintä. Vihdoin, huoneen perällä, oven puolella kohosi tupauunirakennus, suunnattoman suuri maalaisuuni, jonka pohja oli neljää neliömetriä laaja. Se suippeni ylhäältä pyramiidin muotoiseksi, ja avattiin ja suljettiin kahdella liikkuvalla laudalla. Nämä muodostivat katolla liikkuvan laitoksen, jota sisäpuolelta hoidettiin pitkällä, kovettuneella ja mustuneella hamppuköydellä lähellä leipäuunin suuta. Pylvääseen yhtyi suorassa kulmassa kaksi tynnyriholvia, jotka tukivat uunirakennuksen huoneen puoleisia kylkiä; talon seinät muodostivat samalla muurin ulkosyrjät.

Katonrajassa kannattivat paksut, kuivat, mustat ja kovat poikkiorret kuivattuja liikkiöitä ja lihamakkararivejä, ja kahdella vastakkaisella seinällä riippui seinään muuratuissa suurissa rautakoukuissa kaksi mahdottoman suurta sianlihakimpaletta, teurastetun porsaan veriset puolikkaat, joiden alla paloi hiljainen katajavalkea. Ja keskellä kaikkea tätä puuhaili punakkana ja lihavana emäntä pesten kullankiiltäviä kupari- ja kalisevia pöytäastioitansa huuhdelaitteen ääressä, josta vesi johtui pihalle, ja hänen apunaan hyöri isäntä ja kaksi lasta, pieni poika ja tyttönen. Näistä piti nyt lyhyen sopimuksen nojalla tulla Hölpän isäntäväki.

Äkkiä heitettiin häkki pöydälle likaisten lasien keskelle, joissa vieläkin näkyi juopuneiden sormien tahmeat jäljet, ja viisi kuusi ihmistä oli heti Hölpän ympärillä.

Hän näki suurien käsivarsien ja käsien tyrkkivän toisiaan ja seurasi hurjistuneilla, kauhun suurentamilla silmillään näitä liikkeitä kauhistuneempana kuin milloinkaan, ikäänkuin nyt olisi näkemässä surmansa valmistuksia. Näkyi pieniä sormia liikkuvan vankilan ristikoilla; ne ehkä halusivat tutustua Hölppään ja hyväillä häntä, mutta ne olivat hänestä kovin uhkaavia, ja hän heittäytyi kokonaan pahki häkin vastakkaiseen seinään miettien itsekseen, uhkaisiko ja iskisikö nokallaan noita viholliskynsiä, jotka olivat heikommat kuin hänen ja joiden kärjet olivat hyökkäykseen kelpaamattomat.

Mutta Hölpän pelko kiihtyi kiihtymistään. Hänen ympärillään kuului toisiaan vastaan iskevien lasien kilinää, näkyi kumartuvia päitä, turpeita kauloja, liikkuvia käsivarsia, virtaavia nesteitä.

Oli varpuis- ja hiirihaukkoja sata, tuhat kertaa pelottavampia olivat nämä jättiläisviholliset monine vehkeineen. Nämä olisivat yhdellä ainoalla pikarillisella voineet juoda kuiviin kirkkaan vesilätäkön, joka näreikön kosteassa ja liejuisessa maaperässä oli karjalta säilynyt ja yhdellä ainoalla kulauksella olisi se tuollaisen ihmismahan mahdottoman suureen säiliöön hävinnyt.

Entä sitten kaikki nuo oudot esineet, jotka Hölpästä näyttivät vihollisilta: terävät, häikäisevän kirkkaat veitset, joiden ohuen terän, ihmisen rikostoverin, hän näki vaivatta kahtia halkaisevan suuret leipäkimpaleet; kupariastiat, jotka helähtivät vähimmästäkin sysäyksestä; ja eräällä seinällä naulaan ripustettuna hyvin tuttu metalliputki, pyssy, jonka hän ennen oli nähnyt jäniksen ja varomattomien siskojen murhaajan käsissä.

Mutta vielä enemmän kuin kaikki tämä, pelottivat häntä nuo kauheat ihmisjoukot, jotka vetelehtivät huoneessa. Ne näyttivät ilmestyvän salasta ja häviävän avaruuteen. Tuo suuri, joka puolelta umpinainen katto ahdisti häntä koko painollaan, ja epäselvästi pelkäsi hän sen luhistuvan. Kaiken tämän lisäksi sai ruhjoutumisen pelko hänen huumaantuneena lyyhistymään kokoon joka kerta, kun jokin seinällä riippuva esine heilahti, tai peräytymään häkkinsä kaukaisimpaan soppeen ympärillä olevien häärivien miesten vähimmästäkin liikkeestä.

Tässä sanoin kuvaamattomassa ajatusten ja tunteiden hämminkitilassa, johon seikkailu hänet oli saattanut, tunsi hän kaikesta huolimatta jonkunlaista tyydytystä huomatessaan itsensä ja pyöveliensä välillä ohuen rautaristikkoverkon. Häkki oli alussa hänen vihollisensa, mutta kävi sitten liittolaiseksi ja suojelijaksi, sillä Hölppä ei voinut tätä aselepoa selittää muuten kuin siten, että hänen vihollisensa olivat nyt kykenemättömiä halujansa tyydyttämään.

Hänen täytyi pian luopua tästä käsityksestä, mutta niin kauan kun hän ei ollut selvillä siitä, missä määrin ristikot voisivat kestää äkkiarvaamatonta hyökkäystä, tunsi hän niiden takana olevansa suojassa surmalta, jonka hän ilman niitä luuli auttamattomasti uhkaavan.

Koko päivä kului näin ylenmääräisessä levottomuudessa, alituisessa pelossa keskellä loppumatonta vihollisten hyörinää, jotka kaikki uudelleen ja uudelleen tekivät saman liikkeen, kohottivat huulilleen täyden lasin, ikäänkuin ymmärrettävällä merkkikielellä näyttääkseen Hölpälle mikä kohtalo häntä odotti.

Kuitenkaan ei kukaan tehnyt hänelle pahaa. Ilkeimmät ottivat vain pyörittääkseen häkkiä, mikä suunnattomasti kauhistutti harakkaa, hän kun ei voinut arvata syytä asuntonsa tutinaan. Tämä oli epäilemättä hyökkäystä hänen turvapaikkaansa vastaan, mutta minkälaista? — Ja hän luuli, että seinät ne pyörivät, miehet juoksivat, pöydät kääntyivät, kastrullit, huonekalut rupesivat heilumaan nielaistakseen hänet ja vetääkseen hänet tuohon rähisevään ja sekavaan mylläkkään.

Vihdoin tuli pimeä. Väsymyksen, mielenliikutuksien ja nälän uuvuttamana sulki vanki, joka oli tottunut rupeemaan aikaisin levolle, kaikesta huolimatta silmänsä. Viileä leyhäys hänen yläpuolellaan sai hänen ne jälleen avaamaan: hänen yllään liiteli kaameannäköinen käsi koskettaen häntä ja kadoten, samalla kun kuului vieterin lipsahtava ääni. Häkin oven oli vihollinen uudelleen avannut; hän ei ollut turvassa rautaristikkojen takana. Vielä säilyneen tahtonsa viimeisetkin voimat ponnistaen harakka aprikoi ja mietti tätä kauheata ajatusta, kun keinotekoinen valo, ensin punertavana ja savuavana, näkyi puolipimeän läpi, sitten säteili kirkkaasti, suurina, selvinä valojuovina, jotka tekivät salaperäisiksi varjopaikat, missä mellastelevien hahmot epäselvinä häälyivät.

Hölpän silmäluomet, kirkkaaseen lampunvaloon tottumattomina, sulkeutuivat äkisti verhoten riittämättömästi silmiä, sillä tämän ohuen ihokalvon läpi tunkihe tuska, sille kun hänen ensimäinen kauhea näkemänsä avasi tien. Ja koko illanvieton ajan rasitti häntä painajaisena sekava ja kaamea tunto ympärillä liikkuvista häärivistä olennoista, joita vastaan hän oli aivan kykenemätön puolustautumaan.

Lopulta kuitenkin koitti yö ja tuli hiljaisuus ja uni. Tämä uni oli lepoa. Ei se luonnollisestikaan ollut kesäöiden hiljaista autuutta, lepoa kimmoisten vihreiden katosten suojassa toverien läheisessä seurassa. Mutta Hölppä ei kuulunut niihin korkeampiin eläimiin, joiden itsensäsäilytysvaisto on voimakkaampi kuin levon tarve, ja jotka jaksavat valvoa kauan katsoen vaaraa silmästä silmään ja teeskennellä tajuttomuutta, siten saadakseen jälleen kadotetun vapautensa; hän vaipui siis levolliseen uneen.

Herättyään aamunkoitteessa kaikkien muiden talossa vielä nukkuessa näki hän esineiden hitaasti sukeltavan esille hämärästä, näki ne liikkumattomina, elottomina seinällä tai lattialla. Ja nyt pystyi hän tekemään ensimäisen jaotuksen näiden, liikkumattomien esineiden ja liikkuvain ihmisten välillä: edelliset eivät olleet vihollisia, niillä oli hänen metsänsä kaltainen elämä; ainoastaan elävät olivat pelättäviä.

Tämän ensimäisen ja pitkän tutkimuksen jälkeen, jonka kestäessä uteliaisuus melkein aina lopulta vei kauhistaviin tuloksiin, kävi hän väliä pitämättä tuttujen, häkin pohjalla olevien siemenien sekä toisten, outojen tavaroiden, sulotuoksuisten ja houkuttelevien herkkujen kimppuun yhtä luontevasti kuin olisi ollut metsässään, miettimättä mistä hänelle mahtoi tulla tämä odottamaton ravinto. Siinä oli piirakkaa, leivosta, sokuria, jota kaikkea joku kaitseva käsi oli ristikkojen läpi vankilaan pistänyt.

Pieni kulpponen oli täynnä haalistettua vettä, jonka pinnalla pölyhiukkasia ryhmittäin uiskenteli. Hän ojensi kaulansa melkein vaakasuoraksi, aukaisi nokan vedenpinnan tasalla, pisti sen upoksiin raottaen sen hyvin teräväksi kulmaksi, kohotti sitten jälleen päänsä nopeasti nielaistakseen näin ammennetun veden, kaula ja nokka oikoisenaan, kuin olisi katsellut kattoa tai ollut salaperäisessä haltioitumistilassa. Ja näin hän teki useampia kertoja. Näin joi hän ennen vapaana ollessaan näreikköjen savipohjaisissa notkelmissa lymyilevistä raikkaista lätäköistä.

Silloin syntyi hänen mielessään, joka kipeimpäin tarpeiden saatua osittaisen tyydytyksen oli melkein rauhottunut, ensi kerta ajatus, että nuo rähisevät ja kauheat olennot hänen ympärillään eivät ehkä tahtoneetkaan saattaa häntä hengiltä: olivathan he murtaneet auki turvapaikan hänelle pahaa tekemättä ja antaneet hänelle tarpeellista ravintoa. Mutta kuullessaan läheisestä navetasta kukon kiekunaa ja koiran haukuntaa, kiirehti hän ahmimaan kitaansa kaikki ruuan tähteet peljäten uudelleen joutuvansa satimeen ja vangittavaksi, ehkäpä myöskin varoen tämän rautaristikkojen sisälle joutuneen ravinnon hukkumista.

Koirat olivat hänelle tuttuja. Ne saattoivat hänet vain vähäisen levottomaksi, sillä hänen ei ollut tarvinnut kärsiä mitään niiden tähden eikä vähintäkään varoa noita nelijalkaisia rähisijöitä, joiden nokka, niiden hurjimmassakin laukassa ja rajuimmassakin innostuksessa, ei koskaan jättänyt maata ja halveksi avaraa ilmaa, jossa hän elämänsä vietti. Mutta hän pelkäsi aikalailla peuhaavia kanoja, joista hänellä ei ollut minkäänlaisia kokemuksia. Ja kun kohta huoneen seinien takaa alkoi kuulua sysäyksien ja kumean kolinan säestämiä ihmisääniä, valtasi hänen mielensä taas outouden ankeus.

Pian näyttäytyi mies astuen kiireesti kömpelöillä puukengillään. Hölppä piti sitä vielä vihollisenaan, ja se hänestä muistutti hänen vangitsijaansa. Sillä myöhemminkin, kun hän jo tunsi erikseen talon joka asukkaan, ei hän pystynyt heistä milloinkaan erottamaan sitä, joka oli hänet siirtänyt härmäiseltä kedolta korisemasta toverinsa kynsissä, tähän kolkkoon ja savuiseen taloon.

Hän katseli syrjäsilmällä miestä uteliaana ja epäluuloisena, nokka ojennettuna, puolustukseen valmiina, ja tuo toinen, nähdessään että harakka oli ahminut ruokansa, puhkesi ilonpurkaukseen, jonka sisällöstä vanki erehtyi, sillä hänen kaulahöyhenensä pörristyivät ja hänen musta silmänsä välkkyi suurenneena ja entistä tuimempana.

Silloin tuo vihollinen heitti taas siemeniä häkin pohjalle ja laski ristikkojen välistä uusia makeita herkkuja, Hölpän siivet levällään peloissaan peräytyessä vastakkaiselle puolelle, nokka miestä kohti tähdättynä.

Sitten mies ryhtyi työhönsä ja siistiessään keittiötä luuta kädessä piti syrjästä harakkaa silmällä nähdäkseen, koskisiko se herkkuihin, joita hän taas oli sille antanut. Hölppä ei sitä ensinkään ajatellut; hän näki pölypilvien kohoovan ja pakenevan vaaniskelevan miehen luutaa; hän tunsi mieltään painavan kysymyksen, mitä miehen syrjäkatseet mahtoivat merkitä; hän luuli olevansa miehen ponnistuksien ja työn päämääränä ja koetti tarkasti tutkia miehen tekoja ja eleitä, saadakseen niiden nojalla käsityksen miehen aikeista hänen suhteensa.

Kaksi pääajatusta taisteli keskenään hänen aivoissaan: olivatko miehen liikkeet ja äänet hänelle suosiollisia vai olivatko ne vihamielisiä? Tai tarkemmin sanoen — sillä nuo kaksi alituista ajatusta olivat tarkoin määrätyt ja selvät — tahtoiko mies laskea hänet vapaaksi vai tappaa? Sillä Hölppä ei arvannut, että näiden kahden mahdollisuuden välillä saattoi olla kolmas, koskei milloinkaan ollut nähnyt vankia eikä itse ollut vankina.

Hänen olonsa häkissä näytti hänestä siis ohimenevältä välitilalta, jonkinlaiselta pysähdykseltä vapautumisen tai kuoleman tiellä.

Ja heti syntyi hänen mielessään toivo, että mies laskee hänet vapaaksi, koskapa hän jo kauan oli antanut hänen olla rauhassa ja tarjonnut hänelle ruokaa, jonka puutetta vapaat, laihat toverit nyt saivat paljaassa metsässä kärsiä.

Tällä hetkellä liikahti kamarin ovi uudelleen ja emäntä astui sisään. Kysymys kävi monimutkaisemmaksi, Hölpän katseet siirtyivät vuorotellen toisesta toiseen, hän koetti huomata eroavaisuuksia näiden kahden samanlaisen olennon välillä ja tutkia, oliko hänen syytä epäillä toista enemmän kuin toista.

Hajuaistinsa ja kuulonsa, etupäässä hajuaistinsa nojalla aavisti hän vaimon olevan hyväntahtoisemman, sillä tämä ei hajahtanut tupakalle, ja vaikka hänen äänensä olikin epämiellyttävä ja kirkuva, muistutti se soinnullaan jonkun verran Hölpän heimoon kuuluvien olentojen ääntä, sillä se ei ollut niin karhea ja käheä kuin miehen ääni. Mutta kun lapset näyttäytyivät, arvosteli hän ne edellisistä eroaviksi, koska ne ylettyivät vain pöydän tasalle. Hänen ei tarvinnut nostaa nokkaansa tarkatakseen niiden silmiä eikä peljätä että ne kaatuvat hänen päälleen ja musertavat hänet.

Näin oppi hän tuntemaan kodin ihmiset ja tavarat. Lapset kävivät piipittämässä hänen häkillään puhellen hänelle lempeitä ja hyväileviä sanoja, joita hän kuunteli naisellisin, hiukan keikailevin elein pää kallellaan. Usein he pistivät ristikkojen läpi pieniä korpun ja kakun palasia, joita hän silloin tällöin noukkasi kiihkeästi ja hätäisesti, mikä hänen suureksi ällistyksekseen sai lapset purskahtamaan nauruun.

Mutta koska he eivät yrittäneetkään tehdä hänelle pahaa, — eivät ylipäätään enempää kuin muutkaan ihmiset, jotka päivän kuluessa kävivät istuskelemassa pöydän ympärillä, kilistämässä lasia, kirkumassa ja nauramassa ja toisiaan tuuppimassa —, sai hän pian luottamusta talon ihmisiin, ja iltapuolella otti vastaan melkein kaikki ne herkut, joita hänelle ristikkojen läpi tarjottiin. Koska oli aamusta lähtien ylenpalttisesti ahminut ruokaa, kajosi hän niihin vain hiukkasen makuun päästäkseen, sitten antoi niiden pudota vadin viereen muka talteen, ties minkä vaiston opastuksesta, jota ei milloinkaan hänen vapaana ollessaan oltu nähty, vaan jonka epäilemättä synnytti hänen vangiksi joutuessaan salainen levottomuus ja haihtumaton epäluulo ihmisiä kohtaan.

Näin kului useampia päiviä peräkkäin hitaassa ja tyynessä totuttautumisessa ihmisiin ja esineisiin. Ja yhä toivoi hän vapautuksen olevan lähellä ja ilmaisi tätä vapaudenikäväänsä iskemällä nokallaan vankilan ristikkoseiniä.

Hän tunsi nyt talon kaikki asukkaat. Hän oli oppinut muista erottamaan lapset niiden erikoisen hajun ja puvun perusteella ja antautui niiden kanssa tekemisiin mikäli ne hänessä luottamusta herättivät. Eikä hän saanut niihin luottamusta niin paljon omien persoonallisten kokemuksiensa kuin lasten erikoisominaisuuksien, niiden hajun, äänen, puvun, liikkeiden, koon nojalla. Hän luotti vaistoonsa enemmän kuin siihen mitä näki. Hän piti emännästä ja pienestä hiljaisesta tytöstä enemmän kuin meluavasta ja vilkkaasta pikkupojasta, ja erittäinkin enemmän kuin lasten karheaäänisestä isästä, jonka kudotun mekon joka silmukka tuli tupakalle ja joka suustaan puhalteli saastuttavaa savua. Tämä oli vastenmielisempää kuin se savu, mikä hänen sieraimiaan kiusasi sinä päivänä, jolloin hänen punainen verensä helmeili hänen tuuhealla, kirjavalla puvullaan.

Hän odotti väsymättömästi vapautustaan, uskoen siihen koko elämänrakkautensa täydellä voimalla, jonka vitkalleen saatu luottamus häntä ympäröiviin olentoihin oli lisännyt kymmenkertaiseksi.

* * * * *

Hän eli pian jonkunlaisessa kuumeessa, jonka vallassa katseli tavallisimpiakin toimia, joita näki suoritettavan, niitäkin joihin jo oli tottunut ja joiden tarkotuksesta oli päässyt selville, yhdeltä ainoalta näkökohdalta, antaen niille kokonaan toisen, halunsa ja tarpeensa mukaisen merkityksen. Toiselta puolen selittivät vanginvartijat tuon oudon vilkkauden, hyppelehtivän kepeyden, alituisen lörpöttelyhalun kohtaloon tyytymiseksi ja aikoivat vihdoinkin toteuttaa tuumansa ja antaa Hölpälle hänen lopullisen paikkansa perheessä.

Molemminpuolisesta ymmärtämyksen puutteesta syntyi siis väärinkäsitys, saattaen vangin äärettömän vaaralliseen tilaan, joka väkistenkin joudutti kohtalokasta ratkaisua.

Oli kolea iltapäivä lopputalvella. Sade ilma pakotti ihmiset pysyskelemään seinien sisällä lämpimien huoneiden raukaisevassa rauhassa. Mutta ulkona kävi maa paljaaksi, likaiseksi, harmaaksi, sade piiskasi sitä, tuuli pieksi ilmaa ja luonto näytti hoippuvan raskasmielisenä kuin juopunut, joka lähtee liikkeelle nukuttuaan maantienojissa.

Ikävä piiritti taloa, rasitti olennoita, tunkihe läpi seinien. Vuodenaikain vaihtumisen tuska kajahti kumein äänin ihmisten sydämissä, mutta Hölppä hyppelehti ilosta ja lörpötteli kuumekiihkoisena, mikä sai hänen isäntäväkensä jouduttamaan tuumansa toteuttamista.

Kohta avasi häkin oven käsi, jota Hölppä luuli odotetuksi vapauttajaksi. Ja hän jo syöksyi oviaukkoa kohti, kun tuo käsi avasi hänen yllään, kuten ennenmuinoin salametsästäjän käsi, uhkaavat, lihaksiset, kavalat viisihaaraiset pihtinsä.

Hölppä peräytyi häkin perälle, mutta käsi seurasi häntä itsepäisenä ja hirveän näköisenä, ja kohta se taas leijaili hänen yllään kuin petolintu, joka on saaliiseensa iskemäisillään. Tuskin Hölppä ehti nostaa nokkaansa ja katsahtaa siihen, kun se todellakin laskeutui ilkeänä ja paksuna, ympäröi hänet leveänä vyönä, puristi hänen rintaansa ja selkäänsä ja veti hänet ulos häkistä vastustuksesta huolimatta, veden vuotaessa kumoon kaatuneesta kulpposesta ja häkin vieriessä lattialle.

Mutta silloinpas Hölppä irtautui miehen käsistä räpyttäen rajusti ja hätäisesti siivillään, puolustautui hurjasti nokallaan ja kynsillään ja pyrähti äkkiä lentoon valoa ja vapautta kohti.

Hurja isku, kivuntunne nokassa, haava rinnassa — ja hän putosi keittiön kosteaan huuhdelaitteeseen kumoon kaatuvien ja särkyvien pöytäastioiden sekaan. Sillävälin laskeutui käsi äskeistä kovemmin ja töykeämmin hänen ylitsensä ja puristi häntä vimmatusti.

Hölppä ei tiennyt mitään ikkunasta ja sen läpikuultavista lasiruuduista, jotka läpäisemättömänä ja kavalana välimuurina erottivat vapaan ulkoilman vankilasta. Hän oli hyökännyt lasia vastaan, joka oli iskun kestänyt, ja ällistyneenä sellaisesta tuloksesta laskenut siipensä kokoon töksähtäen raskaasti alas.

Nyt piteli mies Hölppää vihaisena käsissään puristaen häntä hurjasti kuin aikoisi vankinsa tukahuttaa, ja Hölppä, joka nyt ymmärsi että häntä ei lasketa vapauteen, luuli viimeisen hetkensä lyöneen.

Hän pyristeli kaikin voimin vastaan, koettaen tarrautua kynsillään noihin koviin käsiin jotka pitelivät häntä vankinaan, mutta pääsi pian selville siitä, että hänen ponnistuksensa olivat turhat kuten ennen onnettomalla kentällä. Hän vavahti joka sulassaan nähdessään vaimon käsissä kiiltävät sakset, jotka avautuivat kuin suuri, petollinen nokka ja sulkeutuivat kaameasti viuhahtaen.

Tuo nokka se hänet tuhoaa.

Oudot kädet kääntelivät, likistelivät häntä ja jäykistivät hänet liikkumattomaksi. Kohta tunsi hän pyrstössään julmaa tuskaa, ikäänkuin suuret pyrstösulat, joilla hän ohjasi lentoansa, olisivat joutuneet hammasrattaiden väliin ja käännähtäneet kiinnekohdassaan ennen irtaantumistaan.

Sitten tuli siipisulkien vuoro. Hän tunsi vuorottain oikean ja vasemman siipensä kauheassa nipistyksessä turtuvan, sitten kuuli hän kuivaa narskahdusta, jota seurasi pienten, kepeäin esineiden putoamisesta syntynyt heikko kahina.

Samassa alkoi hän miehen kouran puoleksi tukahuttamana korista kaameasti kuin teurastettava kana henkihieverissään. Hän odotti loppuiskua eikä epäillytkään — vaikkei hänellä siitä ollut vähintäkään kokemusta — että se olisi juuri kokemaansa sanomatonta tuskaa vieläkin vihlovampi.

Äkkiä lakkasi puristus, hänen ymmärtämättään minkätähden, ja ainoastaan pahoinpidellyissä sulissa tuntui yhä vielä kovaa kipua. Ällistyneenä huomasi hän olevansa pöydän kulmalla, ja ympäriltä kuului talonväen ja kapakassa-kävijäin ivallinen pilanauru, jota hän kerta kaikkiaan ei ymmärtänyt.

Tapahtunutta selvittämättä hän hypähti koholle, levitti siipensä aikoen uudelleen kaikesta huolimatta täyttä vauhtia lentää ikkunaa kohden. Mutta hänen voimattomat siipensä — päinvastoin kuin lammella sattuneen onnettomuuden tapahtuessa — eivät häntä kohottaneetkaan lentoon. Hän putosi jälleen raskaasti pöydälle ympärillä-olijain purskahtaessa entistä rämisevämpään nauruun.

Kauan räpytteli hän katkottuja siipiänsä, mutta turhaan: hän ei päässyt kohoomaan. Jalat, jotka edelleen olivat käyttökelpoiset, suorittivat kyllä tuon alkuhypyn, joka tavallisesti oli niin siro, mutta nyt naurettavan kömpelö. Ja tuo silvottu lintuparka ravisti turhaan päätänsä, jalkojansa, vartaloansa, ikäänkuin esittäisi surullisen naurettavaa tanssia, mutta ainoana tuloksena oli ärsyttävät, rähisevät naurunhohotukset.

Silloin selvisi hänelle, että jotakin oli muuttunut, että juuri äskettäin avattiin kuilu hänen ja vapauden välille, että hän ei enää voinut lentää eikä paeta, että oli auttamattomasti vankina. Ja hän pakeni kuin hurjan epätoivon puuskassa suljettua häkkiänsä kohti, ja kun ei päässyt sisälle, kiersi sen ylt'ympäri, kyyristyi sen taa ristikkoja vasten, painoi päänsä katkottujen siipien suojaan ja kieltäytyi itsepäisesti iltapäivän pitkään syömästä, juomasta ja liikkumasta.

Ihmiset hänen ympärillään käyttäytyivät kuin olisivat sairasta oppimassa, tuumaillen ja puhellen keskenään vakavina. Hän antoi heidän puhella ja kulkea ohitseen vähääkään heistä piittaamatta, ilmaisten pohjattomia kärsimyksiään ainoastaan pörristämällä höyheniänsä värisevänä ja ikäänkuin viluissaan, merkiksi, että sanomaton epätoivo vapisutti turvatonta, silvottua lintuparkaa.

* * * * *

Mutta Hölppä oli vielä nuori ja hetkellisiä olivat hänen vaikutelmansa, tunteet aivojen tasalla. Yöunesta herättyään — hän oli näet kaikesta huolimatta nukkunut — ei hän ollut täydelleen unohtanut kohtaloansa ja vankeuttansa, mutta tyydyttämätön ruokahalu ja huoli turvallisuudesta olivat epätoivon vaimentaneet. Hän söi siis kakkuja ja muita herkkuja, joita hänelle tarjottiin; hän joi kulpposesta raikasta vettä, jota hänelle siihen kaadettiin, ja hänen sopimattoman uteliaana hypellessään pöydältä pöydälle, huoneesta toiseen haihtui tuska vähitellen.

Hän tutki kaikkea aivan turhantarkan huolellisesti. Mutta kukapa voisi varmaan sanoa, minkä tarpeiden kannalta hän esineitä arvosteli? Oli varmaan sellaisia, joita saattoi syödä; sitten vetivät kiiltävät esineet puoleensa hänen huomionsa, vedoten hänen vaistomaiseen, vaaralliseen ja vastustamattomaan uteliaisuuteensa. Enimmät esineet huvittivat häntä vain uutuudellaan, toisinaan niiden paikka kiinnitti epämääräisesti hänen huomiotansa, toisinaan taas se aivan erikoinen hyöty, joka hänellä niistä saattoi tilapäisesti olla.

Hän rupesi pian erityisesti suosimaan pöytää, jolta hänelle makeat suupalat putoilivat. Siellä kiiltelivät metalliset pöytäkalut, teräsrautaveitset, viinin ja marjamehujen lämpimät värit loistivat kirkkaina ja valo heijastui säteilevänä maljojen pinnasta.

Ruuan aikana kierteli hän aterioitsevien ympärillä pää kallellaan ja sivulleen kääntyneenä. Hän seurasi aterioitsevien liikkeitä, kuunteli ja odotti, että joku heistä kutsuisi häntä rääpiäisille. Hänen tajunnassaan oli syönnin hekuman mielikuvaan pian alkanut liittyä hänen kaksitavuinen Hölppä-nimensä yhdeksi käsitteeksi. Kun hän kuuli nimeänsä mainittavan, käänsi hän tähystelypaikassaan päätään tarkan täsmällisesti suoraan sitä kohti, joka hänen nimensä lausui, hyppi ja juoksi sen luo siiventyngät levällään juoksua helpottaakseen ja kulkua jouduttaakseen.

Hän hääräili pöydän ympärillä seuranaan Pyry-koira, jota hän ei juuri pelännyt, sekä Mirri-kissa, jonka käynti oli pehmeätä, korvat erittäin herkät, sieraimet värähtelevät ja häntä alituisessa liikkeessä. Mirrin terävää kynttä hän pelkäsi vielä nytkin, vaikka kumpikin heistä oli salaa suostunut toista suvaitsemaan. Tämä suostumus oli syntynyt erään hurjan ottelun jälkeen, jossa he olivat oppineet kunnioittamaan toisiaan, harakka kissan kynsiä, tämä taas edellisen vahvaa nokkaa.

Sitten alkoivat päivät vieriä yksitoikkoisina ja harmaina keskellä yltäkylläistä, hyvänmakuista ja vaihtelevaa ravintoa, ja vankeuden ensi päivien syvä, epätoivoinen tuska vaimeni vähitellen sekä tupakansavun täyttämän huoneen raskaan, raukaisevan lämmön että alituisen, uutteran herkuttelun vaikutuksesta.

Ulkomaailma, katu, aurinko olivat häneltä vielä kielletyt, mutta hän oli ne melkein unohtanut, ja ainoastaan uinuva vaisto sai hänen vielä aina herätessään räpäyttämään siipitynkiänsä kuin yrittääkseen luvatta lähteä lentoon ja ilmaistakseen kadotetun vapauden ikävää.

Hän tunsi keittiön rauhaisat sopukat, tunsi turvapaikan uunin takana kivisen tuhkapesän lähettyvillä alempana leivinuunin suuta; hän tunsi ne paikat, mistä saattoi tehdä pilaa Mirristä ja nipistellä Pyryä tarvitsematta peljätä edellisen kynsiä ja jälkimäisen hampaita.

Muuten hänen pilailunsa Pyryn kanssa ei koskaan mennyt yli sen leikillisyyden, mikä on suvaittua hyvien tovereiden kesken. Pyry oli heti heidän ensi kertaa kohdatessaan haistellut häntä kauan, sieraimet värähtelevinä, tuuppaillutkin hiukan kuonollaan, mikä kaikki ilmaisi sangen hienoja tunnevivahduksia ja samalla oli jonkunlaisena varotuksena. Tämän pohjalla oli hän harakasta muodostanut käsityksensä ja tunsi melkein välinpitämätöntä tai pikemmin passiivista sääliä tuota vangittua, surkastunutta villiolentoa kohtaan, joka ei edes kelvannut syötäväksi ja oli kykenemätön häntä vahingoittamaan.

Pyry, ajokoira, harrasti vain karvaisen otuksen metsästämistä; ainoastaan paremman puutteessa, poikkeustapauksissa, hätätilassa, ahdisti hän peltopyitä ja viiriäisiä. Mitä laulu- ja mustarastaisiin, harakoihin ja muihin metsälintuihin tulee, hyi! ne eivät hänelle kelvanneet.

Kun Hölppää nykyään vaivasi ylenpalttinen ikävä tai kun hänen hyvä tuulensa paisui yli äyräittensä, tarttui hän salavihkaa takaapäin nokallaan koiran hännänpäähän, nipisti sitä hiukan, pujahti piiloon ja tuli hetken kuluttua uudelleen näkyviin. Pyry taas, joka oikeastaan ei ollut kovinkaan kyllästyksissään eikä suutuksissaan, vilkaisi häneen syrjästä suurella, pyöreällä silmällä, ärähti tai uhkaili äkkiä hampaillaan hälväisten, tekemättä hänelle milloinkaan vähintäkään pahaa. Näin käyttäytyi hän muutoin lapsiakin kohtaan, joihin oli tottunut.

Hölppä ei näin uskaltanut vehkeillä Mirrin kanssa, ja jos sattumalta syntyi riitaa herkkupalasta, peräytyi hän viisaasti annettuaan viholliselleen itserakkautensa tyydykkeeksi muutaman aimo näpsäyksen, kuten kohtuullista olikin.

Hän pelkäsi suuresti juomareita, joiden isot kädet häntä kauhistuttivat, ja ylipäätään hän ei pitänyt siitä, että hänet otettiin kädelle, sillä isäntä uudisti saksineen ensimäisen leikkauksen, joka Hölpältä lopullisesti oli sulkenut ilmojen tien, alussa joka viikko, myöhemmin joka toinen, peläten harakan salaa pääsevän karkuun.

Kun Hölppä näki miehen tarttuvan tuohon viuhahtavaan, kiiltävään metallinokkaan, alkoikin hän lymyillä missä vain luuli olevansa muilta salassa tai saavuttamattomissa: huonekalujen alla, pimeissä ja ahtaissa loukoissa, ainapa jousipatjain vieterein lomissa, jolloin oli pakko mullistaa kaikki sänkyvaatteet häntä pyydystettäessä. Silloin syntyi huoneessa sanomaton sekasorto, mahdoton mylläkkä. Lopulta oli talossa syntynyt päätön takaa-ajo, sillä kun Hölppä huomasi, että hänet oli löydetty ja että hän oli kiinni joutumaisillaan, etsi hän paossa pelastustaan. Vasta neljännestunnin kuluttua, juostuaan ristiinrastiin, kun jo voimat olivat lopussa ja sydän löi rajusti, antautui hän kiinni pikku tytölle, jonka tiesi vähemmän raa'aksi ja sääliväisemmäksi kuin muut. Mutta pienokaisen täytyi jättää hänet miehelle, ja Hölpän oli pakko alistua kohtaloonsa nyt niinkuin ennenkin, tuohon siipien tuskalliseen ja häpäisevään leikkaukseen.

* * * * *

Sillävälin saapui kevät. Aurinko tunkeutui talon huoneisiin murtautuen läpi höyryharsojen, tanssittaen säteittensä ympärillä pölyhiukkasia, valaisten koreaväristen seinäalmanakkojen vanhoja kehyksiä, leikitellen kiillotetuilla pinnoilla, laskeutuen mielihyvin pullojen kyljille ja liemimaljojen pinnoille, jotka loistivat kuin juopuneen viinistä hehkuvat pöhöttyneet posket.

Tänään oli Hölppä tavallistaan vilkkaampi, kuumeisempi, ja hyppi entistä enemmän. Usein hypähti hän ikkunalle asti, näppäillen nokallaan kovia lasiruutuja mitään ymmärtämättä ja hengitti joka huokosellaan tätä luonnollista lämpöä, josta hän niin pitkän ajan kuluessa oli vieraantunut.

Hän ei ollut koskaan uskaltanut mennä ulos ovesta, sillä joka kerta, kun se äkkiä naristen, humahtaen työntyi auki, pilkisti oviaukosta ovipielien kehyksien välitse erään kotiolion juron näköinen naama. Tätä oliota hän aina epäili ja pelkäsi sen painavaa ja huojuvaa massaa. Sen hyllyillä tärisivät vadit, lasit ja pullot arasti ja pelokkaasti kalisten.

Ehkäpä esineetkin tunsivat pelkoa, koskapa ne natisivat ja vapisivat, kun ihminen niitä lähestyi polkien lattiaa suurilla naulapohjaisilla kengillään.

Hän tahtoi päästä ulos ikkunasta. Se avattiinkin hänelle eräänä kirkkaana toukokuun päivänä puolenpäivän aikaan..

Kun hän ikkunan ulkoreunalla muutti äkkiä toiseen ilmapiiriin, siirtyi keittiön epäterveellisestä ja löyhkäävän raskaasta ilmasta puhtaaseen, raikkaaseen kevätilmaan, tunsi hän melkein samaa kuin ennen huoneeseen hautautuessaan.

Kun hän nyt oli tottumaton valoon, puhtaaseen ilmaan, äärettömään avaruuteen, jossa hän ennen liikuskeli, häikäisi se hänen silmiänsä, ja hän vaistomaisesti pelkäsi unohdetun, etäisen, melkein vieraan maailman jälleennäkemistä.

Mutta tätä tunnelmaa ei kestänyt. Sydämensä syvimmässä oli hänellä elävänä säilynyt rakkaus avaruuksiin ja villieläimen vaisto, nimittäin tarve elää elämänsä vertaistensa parissa eikä muukalaisten keskellä.

Olemuksen syvyyksistä kohoava hämärä muisto pyyhkäisi hyökyaallon tavoin hänen mielestään kaiken tapahtuneen ja hänen vapisevat siipensä avautuivat levälleen kohottautuakseen lentoon metsää kohti.

Raskaasti putosi hän maahan ällistyen putoamistaan, jota ei ollut osannut aavistaa. Nyt muisti hän asemansa, jonka hän innostuksen huumeessa oli unohtanut, ja tunsi pohjatonta epätoivoa, jota vastaan tahtoi taistella. Metsä oli etäällä auringon puolella; varmasti hän sinne kumminkin menee, juoksee jaloillaan, räpyttää siiventyngillään ja on vapaa! Ja hän läksi.

Mutta tuskin oli hän ottanut kymmentä hyppäystä, kun kadun rähinä ja liike häntä alkoi kauhistuttaa. Eläimiä, joita hän ei milloinkaan ollut nähnyt läheltä eikä alhaalta päin: hevosia ja härkiä, jotka laahasivat perässään vihlovan rämiseviä rautaesineitä, kulki uhkaavan näköisinä lähettyvillä, hirnuen ja mölisten; miehiä, heiluva ruoska kädessä tuli näiden jälessä kimeästi huutaen; poikasia, jotka viskelivät kiviä, kulki kirkuen häntä kohti: kaikkialla oli vaaraa, ruhjoutumisen ja kuoleman uhkaa. Lakkaamatta vaihtuva läpäisemätön joukko sulki häneltä tien, kuolema vaani häntä täällä, pojat viskelivät häntä kohden kiviä tullen yhä lähemmäs; täytyi mitä kiireimmiten paeta turvaan. Tämä oli hänelle tuskallista; hän tuli takaisin sisälle ja riensi synkkänä ja epätoivoisena piiloutumaan uuninsuun alle lähelle kivistä tuhkasäiliötä, jossa pysyi koko päivän liikkumatonna ja yhtä lohduttomana kuin sinä iltapäivänä, jolloin isäntä oli häneltä siivet katkonut.

Unen mukana vaimeni kumminkin tuska, ja seuraavana päivänä ilmestyi hän näkymättömän voiman vetämänä ikkunalaudalle, epäilevänä ja alistuneena tarkaten huolellisesti tuota rajotettua alaa, jossa hän vasta voisi vaaratta vapaana liikuskella.

Taloon ei päässyt suoraan kadulta. Sinne vei kahden rakennuksen välinen pieni kuja, leveän polun tapainen, kivien reunustama, joiden välitse pisti esiin hyvätuoksuista ja voimakasta tuuheaa ruohoa. Mutta oven edessä, asuinrakennuksen ja vaunuvajan välissä, joka oli avoin muilta sivuilta paitsi kujanpuoleiselta, levisi koko laaja, melkein hiekaton piha, jonka lyhyt nurmi paikotellen kiilteli kuuraisena. Pihaa rajotti pohjoispuolella jättiläismäinen lantatunkio, josta ruskahtavaa nestettä tihkuili mustiin ojiin, jotka ympäröivät sitä kuin vallihaudat entisaikojen läänityslinnaa.

Sen ikkunan alla, minkä laudalla Hölppä oleksi, oli suuri, nelikulmainen, kolmen kömpelön jalan tukema penkki, josta kohosi pyörätahko viikatteitten hiomista varten; hän hyppäsi sinne päästäkseen loukkaantumatta maahan eikä huomannut tässä ensimäisessä seikkailussa suoranaista vaaraa.

Hän liikuskeli silloin varovasti koko pihalla ja vaunuvajassa, tutki kotopaikkoja, käänteli laudanpalasia, pyöritteli kiviä ja kulki yhtäpäätä lyhyin hypyin ajopelien aisalle, voidakseen tarpeeksi korkealta ja eri paikoilta katsella sitä seutua, jossa hän tuli päivänsä viettämään, ja tutustuakseen mahdollisimman nopeaan niihin esineisiin, joiden kanssa joutui tekemisiin.

Mirri istui korvat vaakasuorana kynnyksellä, joka keskeltä oli puukenkien ja nahkasaappaitten suurten pohjanaulojen kuluttama, vaanimassa — vaikkei siltä näyttänyt — sisältä kuuluvaa melua ja katseli välinpitämätönnä Hölppää.

Kukon kiekuna säikäytti Hölppää aluksi siihen määrin, että hän piiloutui liiterin puupinojen taakse; mutta hetken kuluttua tuli hän sieltä esille nähdessään, ettei kukko ollut lähtenyt häntä ajamaan. Ja huomattuaan, mistä tämä tyhjänpäiväinen rähinä lähti, pysyi hän muutaman hetken paikoillaan ihmetellen, kuinka niin pieni lintu saattoi kurkustaan päästää niin monenlaisia ja kauas kantavia ääniä.

Hän tutki kukkoa kauan, luullen tässä olevan huiputusta tai metsästäjän houkutuspilliä tai selvä-äänistä hyypiää muistuttavaa petosta. Hän kierteli Kukkelikuuta, joka harjakoristeen ja helakanpunaisten helttain heiluessa katseli häntä välinpitämätönnä kuten ainakin sellaista, joka ei ensinkään kuulunut hänen haaremiinsa.

Kun Hölppä oli tullut selville siitä, että kukko oli oikea ja elävä, jäi hän hiukan ällistyneenä paikalleen seisomaan, ja vähitellen läheni hän kukkoa arkaillen sitä kuin eriskummallista ja ongelmaista olentoa.

Vasta myöhemmin, kun hän oli tarkoin tutkinut sen liikkeitä ja päässyt ymmärtämään sen elämää, alkoi hän sitäkin kohtaan tuntea samaa halveksivaa vihaa, jota hän tunsi sensukuisia lintuja kohtaan.

Tästä lähtien eli hän puolittain pihalla puolittain sisällä, kävellen, nuuskien joka sopen, tarkaten kaikkea mitä tapahtui ulkona, vilkaisten kadulle, tutkien hartaasti mitä löytyisi pienten puunkappaleiden alta, kiiveten mahdollisimman korkealle ja väijyskelevän varpusia, jotka herättivät hänessä sekavia ja epämääräisiä tunteita: epämääräistä kateutta, milloin hän näki niiden vapaina lentelevän, ja halveksumista, milloin näki niiden tahallaan ihmistä lähentelevän. Hän yritti tappaa niitä näppäillen niitä rivakasti nokallaan, mutta nämäpä eivät ensinkään antautuneet tähän leikkiin, ja vaikk'eivät vähintäkään pelänneet kanoja, välttelivät ne häntä huolellisesti.

Hän ei uskaltanut liian paljoa antautua tekemisiin Kukkelikuun eikä tämän kanojen kanssa, jotka koosta päättäen saattoivat tappelussa vetää hänelle vertoja; sitäpaitsi näki hän niiden olevan ihmisen vankeja, eikä hänellä vielä tähän aikaan ollut tuota rotua, kuten varpusia kohtaan, selviä vihan aiheita.

Mutta mikäli auringonvalo kävi lämpimämmäksi, mikäli ilma täyttyi tuoksuilla ja puut rupesivat viheriöimään, syntyi hänessä epäselvä juopumustila, joka hämmensi häntä ja ilmeni pian käsittämättömänä suuttumuksena kanoihin, joiden hän näki kieppuroivan pölyssä, tonkivan tunkiolla ja pakoilevan kukkoa. Mikähän hänessä saattoi synnyttää tämän kylmän ja kiihtyvän vihan? Kanat eivät olleet vapaita eivätkä Mirrin tavalla riidelleet häneltä isäntäväen pöydältä pudonneita herkkujen jätteitä. Ei!… Hän jätti ne kumminkin rauhaan katsellen niitä vain karsaasti. Mutta eräänä aamuna purkautui tämä viha tuoden selvästi ilmi hänen salaiset ja tiedottomat vaikuttimensa.

Niinkuin kaikilla metsän linnuilla, niinkuin melkein kaikilla eläimillä, sai kevät Hölpänkin suonissa veren kiihkeämmin virtaamaan. Jos hän olisi ollut vapaa, olisi hän harakkasiskojensa tapaan nauttinut korkeissa puiden latvoissa tai lehtiholveissa lemmensyleilyyn alistumisen täyttä iloa; hän olisi kiihottanut koirasten halua, olisi yllyttänyt niitä toisiansa nokkimaan ja onnellisena vaappuvassa asennossa antautunut kukkaisella oksalla voittajan syleilyyn. Hän ei ollut milloinkaan ruumiissaan tuntenut tuota hekuman tunnetta, jonka vallassa etsitään koiraan seuraa ja lemmentäyteisinä piipitetään häntä luokseen. Ja koska hänellä ei ollut tarkkoja muistoja eikä silmäin edessä esimerkkejä ja oli kaukana syntymäpaikoiltaan, tunsi hän ainoastaan hämärästi hääsyleilyn tarvetta, joka olisi ilmieläväksi vironnut, jos hänellä olisi ollut edessään toverien esimerkki tai ympärillään liehakoivia kilpakosijoita.

Senpätähden hän, huomatessaan Kukkelikuun häärivän Tupun ympärillä ja aavistaen outoa iloa, josta hän väärin oli vierotettu, tunsi katkeraa, tiedotonta kateutta, joka vain odotti tilaisuutta puhjetakseen.

Astuen alas lantatunkiota höyhenet pörröllään syöksyi Kukkelikuu pää vaakasuorana, kaula ojona, siivet levällään kulkua jouduttaakseen, kaikin voimin pakenevaa Tupua kohden, ikäänkuin tämä olisi aikonut olla osottamatta alamaisuuttaan, johon kukko tahtoi hänet väkivallalla pakottaa. Juoksu loppui lyhyeen. Kun kana tunsi olevansa kiinni ja kun ei enää ollut epäilemistäkään mikä kohtalo häntä odotti, painui hän maahan jaloilleen, hajottaen keskimäiset pyrstösulkansa pyrstön levittäytyessä vaakasuoraksi viuhkaksi.

Kukkelikuu hyppäsi raskaasti hänen selkäänsä vetäen kokoon jalkojaan, pörristäen kaulaa, nipisti nokallaan kanan kaulahöyheniä kuin olisi niitä purren suudellut ja laski pyrstöpuolen alas. Hetken kuluttua nousi hän pystyyn keikailevana, räpyttäen silmiään, harja pystyssä, taivutti kaulan kaarevaksi ja lähti korskeana tiehensä. Tupu, vieläkin hämmennyksissään seikkailusta, ravistelihe kuin nainen, joka juur'ikään on tyhmästi liannut hameensa teolla, jota on paras pitää salassa, ja kiillotti nokallaan hankaantuneita höyheniään, mikä hänen mielestään oli välttämätön toimenpide.

Hän oli näin pukuaan korjaamassa kun Hölppä, joka uteliaana oli tarkannut kaikkea tätä menoa, syöksyi minkä jaloista läksi hänen kimppuunsa, täynnä vaistomaista suuttumusta ja mustasukkaisuutta. Ankarasti alkoi hän nokallaan löylyttää Tupua, joka ei tästä mitään ymmärtänyt, vaan tyhmyyttään ja arkuuttaan läksi pakoilemaan vihollista. Tämä yltyi pakenevaa takaa-ajaessaan ja näykkiessään yhä kiihkeämmäksi eikä pysähtynyt, ennenkuin itse oli tästä tavattomasta hakkaamisesta lopen uupunut.

Jok'ikinen takapihan Tupu sai vajaan viikon kuluessa kokea Hölpän nokan lujuutta ja hänen kaulalihaksiensa kestävyyttä. Hän oli välinpitämättömän näköisenä kävelevinään tai leikkivinään, ja hetkellä, jolloin kanat vähimmin osasivat hyökkäystä odottaa, hyppäsi hän hurjana heidän kimppuunsa, ponnisti ylenpalttisesti voimiaan heitä takaa-ajaessaan ja löylyyttäessään ja iloitsi siitä, että edes näin sai pakottavan lemmentarpeensa tyydyttää.

Hän alkoi Tupuille antaa ylimääräisiäkin selkäsaunoja, koettaen saada ne ahdistetuksi johonkin nurkkaan, jossa ällistynyt pakolainen otti vastaan löylytyksen pörristäen höyheniänsä, varoen päätään ja heikosti, tukahtuneesti kaakattaen tuskissaan ja peloissaan. Eikä tuo pitkällisen kotiorjuuden lopen masentama eläin typeryydessään yrittänytkään vastustaa näin rohkean päättäväistä hyökkäystä.

Kaikki olisi käynyt hyvin ja Hölppä olisi kauan pysynyt Tupujen tunnustettuna voittajana, jollei hän eräänä päivänä puolenpäivän tienoossa, jolloin kanat olivat koolla nokkimassa emännän heille ripottelemia jyväsiä, olisi halunnut jatkaa urotöitään ja hyökännyt yhden kanan kimppuun. Siitä koitui hänelle pahaa. Koko kanalauma, tuntiessaan näin koolla ollessaan voimansa, hyökkäsi siskon puolesta kaulat lyhyinä Hölpän kimppuun ja rupesi joukolla ja anteliaasti suorittamaan velkaansa, maksaen takaisin ne nokaniskut, joita hän oli heille jakanut. Siinä syntyi mellakka: päät kohosivat, jyvät unohtuivat, höyhenet pörristyivät, siivet pullistuivat, ja hätäiset ja lyhyet vihanpurkaukset, jotka pääsivät ilmoille kaikista noista eteenpäin ojennetuista nokista, saivat aikaan sanoinselittämättömän kaakatuksen. Kun Tuput tiesivät lukumääränsä ja kiitetyn yhteistuntonsa antavan heille voimaa, hyökkäsivät he Hölpän kimppuun löylyttäen häntä kaikin voimin. Hölppä syöksyi tätä uhkaavaa laumaa pakoon. Mutta vihainen joukko riensi hänen kintereillään, toiset yrittivät tarttua Hölppään, toiset iskeä häntä nokallaan, kiskoen häneltä irti höyheniä ja lyöden reikiä hänen ihoonsa.

Talon ovi oli auki. Hölppä painui sisälle ja hänen perässään tulla töytäsi kiukun vimmassa koko vihainen, kostonjanoinen lauma, joka hänet auttamattomasti olisi repinyt kappaleiksi, jolleivät miehet olisi kavahtaneet pystyyn katsomaan tätä äkkiarvaamatonta hyökkäystä ja ajamaan kaakattavaa laumaa pakosalle.

Senjälkeen Hölppä ei enää löylytellyt Tupuja.

* * * * *

Sadepäivinä hän oli ravintolan isäntäväen sulona ilahduttaen heitä vikkelillä liikkeillään, huvittavalla uteliaisuudellaan ja naurunsäkätyksellään. Hän otti vastaan kaikki mitä hänelle heitettiin, olipa se syötäväksi kelpaavaa eli ei, ja, kuten kulloinkin päähän pisti, söi sen tai kätki johonkin nurkkaan lankun tai kevyen kiven alle. Pihalla ei enää ollut puunkappaletta, jonka suojasta ei löytynyt leivän-, sokurin- tai perunanpalaa, vieläpä kuparirahojakin, joiden löytö oli talon nulikoille sangen mieluinen yllätys. Ihmeteltiin, miten nämä kätköt, joita kanat käyttivät hyväkseen, olivat syntyneet, sillä harvoin kävi niitä Hölppä tarkastamassa, jolla ei milloinkaan ollut nälkä ja jota nuo pienet kiillottomat kuparirahat eivät erikoisesti hurmanneet.

Mutta hopeiset pöytäkalut, terässakset, miehen kello häntä viehättivät. Ihmeteltävästi arvasi hän, että isäntäväki olisi kurittanut häntä, jos hän niitä anasti heidän nähtensä. Kun hänelle sattui vastustamaton anastamispuuska ja oikein erikoinen itaruuden tuuli, odotteli hän hetkeä jolloin olisi yksin, varastaakseen ja kätkeäkseen haluamiansa kiiltäviä esineitä. Näin varasti hän useita hopeisia pöytäkaluja, kuljettaakseen ne puuvajan perälle suureen kuoppaan risuaidan suojaan, jonne hän tästä puoleen vei kaikki hiukankin kiiltävät esineet, joita sai siepatuksi. Näin hän tietämättään eräänä päivänä aiheutti tappelun, joka oli vähällä päättyä surullisesti.

Eräänä sumuisena iltapäivänä kuljeskeli hän joutilaana pöytien alla, etsien esineiden seasta jotakin, joka auttaisi häntä leikin tai vehkeilyn alkuun, kavahtaen joutumasta juopottelijain poljettavaksi, jotka siellä kuluttivat aikaansa kallistellen laseja ja juttuja kertoillen.

Siellä oli heitä neljä tai viisi pyöreän pöydän ympärillä, lynkäpäisillään pöydän vahaliinalla, jolle viiniä oli läikkynyt. He lörpöttelivät ja nauroivat, aikalailla liikutuksissaan, melkein päihtyneinä, kilistellen laseja ja pulloja. Jo parikymmentä kertaa olivat he vähällä tarttua toinen toisensa tukkaan jostakin muka loukkaavasta sanasta tai likaisesta jutusta, jossa — kiihtyneessä tilassaan kun olivat käyneet epäluuloisiksi — olivat huomaavinaan häpäiseviä salaviittauksia.

Kyllästyneenä näihin juomavieraisiin käski isäntä heitä maksamaan juominkinsa ja lähtemään tiehensä, lujasti kieltäytyen enää heille mitään antamasta.

Vähäsen vielä sovintoa hierottuaan ja tyhjennettyään lasinsa, veti heistä muuan, joka oli toisia päihtyneempi, taskustaan esiin suuren, monivärisen nahkakukkaron, jonka hihnoja hän hitaasti aukoili, ja otti sieltä esille kahdenkymmenen markan kultarahan, jonka aikoi laskea kapakan isännän käteen. Hölppä hyppeli yhä lattialla melkein miehen jaloissa. Pahaksi onneksi pääsi kultaraha paksujen, pitkäaikaisesta juopottelusta pöhöttyneiden sormien lomitse liukumaan ja putosi lattialle. Juopunut työnsi tuoliaan taapäin saadakseen riittävästi tilaa kumartumaan ja ottamaan maasta rahan. Hän ei nähnyt mitään. Toiset olivat meluten vieneet säärensä hajalleen ja Hölppä mennä vilisti, kuin olisi tästä rähinästä peloissaan, nokka pystyssä ovea kohden. Ei kukaan häntä huomannut. Juopunut haki, kiroili; toisetkin kumartuivat etsimään; isäntä ja emäntä tulivat myös lähemmäs ja tutkivat terävin katsein lattianrakoja. Ei näkynyt mitään. Raapaistiin tulta, sytytettiin kynttilä. Ei näkynyt mitään. Juopunut kiroili kovemmin, ärjyi, suuttui. Hän oli kyllä ottanut esille kahdenkymmenen markan kultarahan — jonkun oli täytynyt ottaa se. Ei käynyt päinsä tehdä tällaista pilaa juomavieraalle tai ystävälle! Toiset juopuneet vakuuttivat viattomuuttaan, hän myönsi heidän olevan syyttömiä ja syytti isäntää, joka oli käskenyt heidän poistua. Miksikähän hän käskikään heidän mennä ulos? Silloin alkoi sadella kirouksia, uhkauksia, huutoja; kuului korvapuustien läimäyksiä, nyrkkejä heristettiin, lakit lentelivät ilmassa, nenät vuotivat verta; pöytä huojui, läkkituopit ja lasit menivät kumoon pelottavassa sekasorrossa miesten verisesti otellessa, repiessä ja iskiessä toisiaan ja ulvoen vakuuttaessa viattomuuttaan; emäntä kohotti kätensä taivasta kohti ja lähetti hakemaan naapureita erottamaan näitä miehiä, jotka iskivät toisiaan aivan umpimähkään eivätkä oikeastaan tienneet, miksi tappelivat.

Koska kultarahaa ei milloinkaan näkynyt, päätteli ravintolan isäntä, että juopunut ei ollutkaan ottanut kukkarostaan mitään, että hän oli avannut sen vain etsiäkseen tappelun aihetta, ja kaikki yhtyivät häneen.

Hölppä yksin tiesi asian oikean laidan. Hän lähti niin äkisti pihalle sentähden, että hänellä oli nokassaan kultaraha, jonka hän oli siepannut juopuneen kengältä samassa kun se oli siihen ääntä antamatta pudonnut.

* * * * *

Näihin aikoihin eräs juomavieraista sai päähänsä tuon Hölpälle tuhoisan tuuman: jospa sen opettaisi juomaan viiniä!

Tuuma oli hankala toteuttaa, koska Hölppä tunsi voittamatonta epäluuloa sekä viinin hajua että sen väriä kohtaan. Täytyi käyttää petosta ja vedota harakan hyvin tunnettuun herkutteluhaluun. Eräänä päivänä oli Hölppä pöydällä, jonka ääressä eräs juomavieras istui jakaen harakan kanssa sokerileivän, jolle tämä oli ahne. Silloin pudotti mies kuin vahingossa lasiinsa, johon oli kaatanut enimmäkseen valkoista, hyvin sokeripitoista viiniä, palan, jota tarjosi Hölpälle. Tämä lähestyi lasia ja epäluulostaan huolimatta nokki pieninä murusina sokerileivän, sillä se oli mennyt palasiksi, maistaen näin samalla sokeroitua nestettä, joka hänestä tuntui oivalliselta. Kun mies sitten hetkisen perästä tarjosi lasin ilman sokerileipää, tulikin hän sitä hotkien juomaan, palasipa sitten houkuttelemattakin lasin ääreen useita kertoja peräkkäin.

Huomaamatta väritettiin neste ja sokeriannosta vähennettiin, niin että jonkun ajan kuluttua Hölppä joi pelkkää viiniä ja syvästi halveksi raikasta vettä, jonka pinnalla pölyhiukkaset harmaana kuorena uiskentelivat.

Viinin ensimäiset vaikutukset Hölppään olivat omituiset: se lörpötteli päivät päästään hyppien pöydältä toiselle, näykkien juomavieraita, iskien niitä nokallaan, hääri sitten ivanhaluisen näköisenä Mirrin edessä, joka häntä katseli viikset oikosenaan, korvat nurin ja astui heti julkeasti nykimään hännästä Pyryä, joka ärähti hänelle tavallista kovemmin, ilmaisten näin selvästi, että tätä ilveilyä oli tarpeeksi kestänyt.

Ällistyneenä tästä läksytyksestä, asettui hän seisomaan jalat haarallaan kohottaen hiukan siipiänsä niinkuin akka, joka kädet lanteilla valmistuu haukkumaan naapurimuijaa, ja piti Pyrylle neljännestunnin kestävän, pitkäpiimäisen ja vaikeasti tajuttavan esitelmän, jossa samat kerakkeet säännöllisin väliajoin kertautuivat niinkuin vanhoissa kiroussanoissa. Mutta Pyry oli kyllin älykäs, ettei antanut tämän rauhaansa häiritä.

Kuin sekaisin omasta sanatulvastaan, meni Hölppä sitten piiloon tuhkapesän viereen turvapaikkaansa ja vaipui uneen.

Joka päivä joi hän enemmän ja hänen paha tuulensa yltyi. Pyry ärisi jo hänelle vihaisesti, juopot potkivat häntä hieman takapuoleen ja Mirri raapaisi häntä kynsillään joitakin kertoja tosissaan.

Nyt hän ei enää tahtonut juoda muuta kuin viiniä, ja kun joskus joku juopottelija tarjosi hänelle huvikseen vesilasin, kasteli hän siinä nokkansa; näykkäsi sitten hetkellisen mielialansa vallassa suutuksissaan aikalailla tarjoojaa tästä huonosta pilasta tai kaasi päällään ja kaulallaan tämän lasin äkkiä kumoon.

Täysin tahdottomana alistuen himojensa valtaan, joiden varalle eläimillä ei olennossaan ole hillitsevää eikä ohjaavaa voimaa, sieti hän tästälähtien epäluuloitta mitä tyhmintä ja ilkeintä pilantekoa.

Koska hän erotuksetta tarttui kaikkeen mitä hänelle ojennettiin, kätkeäkseen sen sitten, otti hän eräänä päivänä juopuneelta vastaan juuri sytytetyn paperossin tarttuen sen palavaan päähän. Ensin kuuli hän paperossin nokassaan kihahtavan, tunsi sitten palohajua, sitten kuului heikko, vihlova tuskan korahdus ja sill'aikaa kun juopottelijat olivat pakahtua naurusta, pakoili eläinparka nokka auki sanomattomassa tuskassa, mitään näkemättä joka haaralle, syöksyen pahki seiniin ja huonekaluihin, päästäen kurkustaan vaikeroivaa kirkunaa ja epätoivon korahduksia. Kaksi päivää oli hän syömättä ja juomatta pitäen nokkaa auki. Vähitellen opetti häntä kärsimyksensä jälleen tajuamaan eläinelämäänsä, rappiotilaansa, ja hän olla jurotti kaiket päivät synkkänä ja yksinäisenä pimeässä nurkassaan.

Vihdoin rupesi hän jälleen syömään ja juomaan, ensin vettä, sitten uudelleen viiniä, jota särpi vähin siemauksin. Hän kävi jälleen riitaiseksi, leikki yhä vähemmän, janosi yhä enemmän alkohoolia, ja kulutti aikaansa särpien viiniä juopottelijain lasista, nukkuen nurkassaan tai puolivalveillaan hokien päihtyneenä yhtä ainoata, yksitoikkoista ja tyhjäsisältöistä ääntä: puee, puee!

* * * * *

Tänään ei ollut tapahtunut mitään erityistä. Hölppä oli juonut kuten tavallisesti ja tapansa mukaan mennyt maata hämärissä vähän sen jälkeen kun kanat olivat asettuneet yöpuulleen.

Kyyristyneenä turvapaikkaansa höyhenet pörröllään, pää kaulan sisään vajonneena, nokka riipuksissa, paljaat silmäluomet suljettuina, vapisi hän kumman painajaisen vallassa, missä mitä lystillisimmät mielikuvat liittyivät mitä tuskallisimpiin.

Öljylampun varjostin oli syrjään vedetty, niin että valo osui kirkkaana hänen piilopaikkaansa. Silloin hänestä tuntui, että kissat ja kanat laumottain olivat liittyneet häntä vastaan ja piirittivät hänet uhaten sytytetyillä, palavilla paperosseilla. Hän ravisti itseään päästäkseen niiden takaa-ajoa pakoon, nosti vuoroin kumpaakin jalkaansa ja sulki epätoivon voimalla nokkansa, jottei polttaisi sitä.

Äkkiä heräsi hän tästä painostavasta unesta kuullessaan kovalla äänellä lausuttavan kaksitavuista nimeänsä. Hän avasi silmänsä, mutta sulki ne äkisti jälleen tuntiessaan kirkkaan lampunvalon niitä pistävästi sokaisevan. Mutta uudelleen kuului: Hölppä!

Hän ei liikahtanut, koska vielä oli painajaisunen ahdistuksen vallassa. Hänen mieltään kalvoi epäluulo ja tuska hänen tuntiessaan, ettei tässä oudossa, hänelle melkein tuntemattomassa ympäristössä kyennyt pääsemään pakoon, ja hän pelkäsi sekä valoa että pimeää.

Mutta kaksi kättä nosti hänet ylös ja viskasi tylysti pöydälle vastapäätä lamppua, punaiselta välkkyvällä nesteellä täytettyjen pikarien keskelle, joita näkyi pöydän joka reunalla ikäänkuin rajana, jonka yli hän ei saanut astua. Häikäistynä ja hurjana pelosta kääntyi hän valoa pakoon, joka koski kipeästi silmiin, miesten nauraa hohottaessa hänen neuvottomuudelleen ja tuskalleen.

— Otappas kulaus, Hölppä! Hänelle tarjottiin lasi.

Mutta Hölppä piti nokkansa ja silmänsä itsepintaisesti kiinni, tuntien hämärästi tuossa käheässä äänessä vaaran piilevän.

— Hän ei haluakaan enää viiniä, tuo herkkusuu, sanoi eräs juopunut. —
Jospa hänelle tarjoisi vähän väkevämpää!

Ja oitis hän tarjosi Hölpälle pienestä lasista paloviinaa. Mutta nokka pysyi suljettuna, koska säikähtynyt eläin ei ymmärtänyt eikä halunnut mitään.

Silloin eräs mies aukaisi väkisin Hölpän nokan toisen kaataessa kurkkuun yhtä päätä vähissä erin kolme lusikallista alkohoolia.

Vaikutus oli eriskummainen.

Heti Hölppä suorihe pystyyn, tuntui kuin pitenevän, repäsi hurjat silmänsä auki, riuhtasi rajusti siipensä levälleen ja syöksyi tarmonsa takaa lamppua kohti, saaden juopot kauhistuksissaan peräytymään. Veristen silmien salamoidessa hyppäsi hän vastustamattomalla voimalla kohti valoa tuon lampun kimppuun, jota hänen hullaantuneet aivonsa pitivät yksinomaisena syyllisenä hänen sisässään riehuvaan polttoon.

Lamppu ei kestänyt tätä hurjaa hyökkäystä, vaan kaatui ja vieri lattialle särkyen sirpaleiksi, öljy syttyi tuleen, joka poltti seinäpapereita, tuoleja, pöytiä, uhaten näin taloa tulipalolla. Hölppä tuleen tukehtuen paloi elävältä, mutta tämän ulkonaisen tuskan rinnalla tuntui ehkä hänen sisäinen, aivoissa ja sisälmyksissä riehuva polttonsa helpommalta.

Ja kun juopuneet olivat saaneet tuon juoppohullun harakan sytyttämän tulen sammuksiin, tulkitsi yksi heistä, katsellen kuolleen tai oikeammin vapautuneen eläimen puoleksi hiiltynyttä ja jäykistynyttä ruumista, yleisen mielipiteen, jossa ilmeni ihmisten äärimmäinen tunnottomuus:

— Äh! kuinka ilkeä tuokin raato sentään on!