KUOLEMAA PAKOON.
Lammikossa oli vesi ummehtunutta, kesäkuun helteisen keskipäivänauringon paahtamaa. Läpinäkyvä, melkein huomaamaton höyryharso, joka näytti olevan reunoiltaan kiinniharsittu rannan korkeihin ruokokasveihin, peitti sen kirkkaan peilipinnan hienolla hunnullaan. Vesikasvien suuret, leveät lehdet, tyynessä vedessä kasvavat tahmeat ajokkaat, putkilevien toisiinsa kietoutuneet vihertävät varret lepäsivät sen välkehtivällä peilipinnalla, joka väreili päivänaikana voimakkaiden auringonsäteiden kosketuksesta ja öisin maidonvalkean kuunvalon hyväilystä.
Pajut lammen länsipuolella kietoivat varjonsa runkonsa suojaksi kuin naiset, jotka kokoovat hameensa jalkojensa ympärille suojellakseen niitä lätäköiltä ja polttavalta katupölyltä.
Keveät, haihtuvat kaasukuplat särkyivät aika-ajoin raskaaksi huokaukseksi kulkiessaan pitkin ulpukan paksuja varsia kuin henkitorvea myöten. Nämä reunustivat leveät lehtensä alituiseen vaihtuvalla vesivärepitsillä, ikäänkuin tahtoen salaa ottaa mahdollisimman laajan tilan tällä taivasta kuvastavalla ikuisella peilipinnalla.
Mutta melkein tuokiossa vaipui kaikki painostavaan horrostilaan, jota ei tuulen henkäyskään häirinnyt, ei linnunlaulu ilahuttanut, ja jota säesti tuutulaulullaan ainoastaan niitetyillä kedoilla surisevain heinäsirkkain yksitoikkoinen ääni.
Vihreä sammakkoparvi oli aamunkoitosta saakka ollut melkein ääneti. Ainoastaan jotkut harvat, muutamat innostuneet solistit, joilla oli valkoinen kaulakupu leuan alla, olivat aamulla, pullistaen rumpukalvonsa ihon tasalle, vetäneet yksitoikkoista nuottiansa: kurnuu, kurnuu.
Mutta nyt ei näkynyt liikettäkään. Koko parvi oli kuin jähmettyneenä lehdillä, uupumuksen yllättämänä. Siellä ne lepäsivät, kultareunaiset silmät selkiselällään, vetäen keuhkoihinsa avaraa ilmaa mitään miettimättä, ääneti, eivätkä edes huolineet silmätäkään varomattomia heinäsirkkoja, jotka julkeina äkkiarvaamatta olivat hypänneet heidän joukkoonsa, tai monivärisiä kärpäsiä, jotka melkein kuin hukkuneina vesihöyryyn lentelivät heidän tyyssijojensa ympärillä.
Sammakoilla oli nyt suuren rauhan ja syvän levon hetki. Hekin vaipuivat yleiseen horrostilaan, he olivat osallisia yhteisestä levosta, joka vaivutti heidät uneen samoinkuin kaiken elämän, ja yhdisti heidät muuhun luomakuntaan itsetiedottoman luottamuksen siteellä, niin ettei vaaraa tuntunut olevan tarjona eikä vihollista pelättävänä.
Muutamat olivat lähteneet seikkailumatkoille rannan korkeihin ruohostoihin, ja hekin antautuivat täysin nauttimaan tästä hyväätekevästä horrostilasta, johon elämä iloineen oli vaipunut, levätessään kosteassa maassa, joka tällä hetkellä ei kumahdellut askeleista.
* * * * *
Auringon paahtamassa lammikossa oli vesi ummehtunutta. Pää pystyssä, raajat koukussa, selkä tylsänä kulmana, maha turvoksissa, lepäsi Rana siinä pyhässä asennossa, johon hänet keskipäivän aurinko oli vaivuttanut, lepäsi keinuvalla lumpeenlehdellä, jonka väriin hänen vihreä, kultakuituinen pukunsa hyvin sulautui.
* * * * *
Rana oli jo viisi tai kuusi kertaa nähnyt sen vuodenajan palaavan, jolloin veri vähitellen jähmettyy samoin kuin näinä helteisinä puolipäivähetkinä. Silloin kuljetti salainen mahti hänet tylsistyneiden ja mykkien tovereinsa kera tuohon vihreään, ajokkaiden reunustamaan vesikasvimetsään etsimään talvisuojaa savipohjaisista syvänteistä.
Viisi tai kuusi kertaa oli hän nähnyt lammikon syksysateiden aikana täynnänsä vallattomia parvia: oli ruskahtavia, tummaohimoisia sammakoita, ja oli muuttolintuja, jotka keväisin, lemmenajan loputtua, jättivät lammen ja läksivät kedoille ja niityille pyydystämään heinäsirkkoja ja matoja.
Lammikolla vallitseva hiljaisuus oli entistä painostavampaa ja uuvuttavampaa kuin käänteen edellä. Melkein huomaamattomat merkit näkyivät ilmaisevan, että elämä vähitellen, asteittain oli uudelleen tarttuva kaikkeen ja viepä kaikki virtansa mukana.
Rana lehdellään vilkaisi ympärilleen. Antoiko hän täten elämälle merkin, että se saisi alkaa uudelleen — tai tuliko tuo merkki muuten taivaasta vai maasta? — Lämmin ja kevyt tuulenhenkäys sai lammikon pinnan melkein huomaamatta karehtimaan; joku lintu vihelsi; etäällä kumahti maa painavista askeleista, jota Ranan rannan ruokokasveissa piileksivät toverit vapisivat. Elämä alkoi uudelleen vaaroineen ja taisteluineen, eikä kukaan kyennyt arvaamaan, mikä näkymätön, salassa vaikuttava mahti sen oli havahuttanut siitä unen tilasta, johon se vähitellen oli vaipunut.
Suuri, vihreä, lihavaraajainen heinäsirkka, jonka pitkät tuntosarvet olivat kuin hevosen tupsukoristeet keikailevasti heitetyt taaksepäin, hyppäsi Ranan eteen. Sen koukkujalat olivat kuin kaksi yhdensuuntaista sauvaa ruumiin kummallakin puolen. Heinäsirkan hentoja kasvinlehtiä muistuttavat ohutsuoniset siivet eivät olleet vielä ehtineet sulkeutua kun Rana, ojentaen takaraajojansa, avasi kitansa ja nielaisi sen, pudoten itse veteen, jonka pinta tuntui kimmoisena painuvan hänen allaan.
Metsästeleminen alkoi uudelleen.
Värillisiä hyönteisiä ja kärpäsiä kierteli lähellä lammikon pintaa, ja niiden hiljainen surina säesti veden pinnalla lämmenneiden ilmakerroksien alituista väreilyä.
Alituiset molskahtavat äänet ruovostossa ilmaisivat, että lammella oli elämää. Lentävät lintuparvet näkyivät juovina sinitaivaalla, heinämiesten huutoja, hevosten hirnuntaa kuului kedoilta, härkien raskaat askeleet tömisyttivät maata.
Rana oli jälleen heräämässä tajuunsa. Äkkiä havahuttivat hänet täysin valveille toverinsa, jotka hätäisin, kiihkein hypyin syöksyivät peräkkäin veteen ilmaisten, että vaara oli tarjona.
Mikä vaara? Oliko ihminen vai härkä täällä astumassa?
Mutta sihinä saraheinissä juuri hänen edessään sai hänen äkkiä tyrmistymään.
Ruokokasvien pylväikköjen keskellä mateli suuri kyykäärme, jättäen vihreään virvilään, joka tällä kohtaa peitti lammikon, kolkon jäljen, jota vesikin vieroi. Käärme käänsi latuskaista päätään Ranaan päin, tähdäten häneen tiukasti terävät silmänsä.
Säikähdys esti sammakkoa vaistomaisesti seuraamasta tovereitaan ja kasvoi herpauttavaksi hädäksi. Hän jäi voimattomana veden pinnalle, airoiksi ojennettujen, liikkumattomain takaraajojen tukiessa häntä haaraisilla räpylöillään hänen tahtomattaan. Kyykäärme tähysteli häntä pyöreillä, terävillä silmillään, varmana saaliistaan, jota se ei jättänyt näkyvistä. Sen kirkkaanvärinen kaulajuova vaihteli vaaleankeltaisen ja oranssinvärin välillä sen kiihkon mukaisesti, joka käärmeen oli vallannut; sen selkä ja vihertävän väriset sivut tuskin huomattavasti erosivat siitä suokasvullisuuden väristä, jota sen mustansinervä vatsa hipaisi.
Kita oli vielä kiinni. Eläin näytti olevan hievahtamatta paikoiltaan, mutta huomaamatta kohosi sen pyrstö, joka oli levännyt ruohossa, päätä ylemmä, ja leveästä kidasta, joka hitaasti aukeni venyvien leukapielien välistä, työntyi esiin hieno, kaksiteräinen, läpättävä kieli.
Rana ei enää huomannut elämää ympärillään. Hän oli kuin poissa maailmastaan, kuin erossa toveriensa seurasta ja lammikostaan, jota hän ei enää tuntenut. Hän oli aivan kokonaan voittamattoman mahdin vallassa, joka hänet yhdisti itseensä ja repi tai paremmin sanoen kalvoi poikki kaikki siteet, jotka hänet olivat kiinnittäneet elämään.
Hän näki kidan aukenevan kuiluksi, johon hän oli vaipuva. Tässä oli jotakin, joka häntä ei hellittänyt, yhtä vähän kuin tuo kohtalokas vaisto, joka ohjasi hänet syys-sateiden aikana talviasuntoonsa. Mutta hän ei tuntenut ahdistavaa hätää silloin, kun kaivoi pienen kuoppansa lammikon mutaan, jotavastoin se hätä ja pelko, jota hän tuon oudon eläimen edessä auttamattomasti tunsi, sai hänen tuskissaan vetäytymään kokoon.
Kita aukeni aukenemistaan; välimatka väheni, tuon toisen tahto ahdisti äskeistä ankarammin ja leppymättömämmin, otti hänet kokonaan valtoihinsa, sekä hermot että lihakset, ja ennakolta valmisti koko hänen olentonsa aijottuun päämäärään.
Rana ei enää nähnyt muuta kuin selkiselällään olevan kidan, joka tuskin oli puolen jalan päässä hänestä, ja hän veti jalkansa kokoon mahan alle.
Silloin viskautui hän äkkiä yhdellä ainoalla matemaattisen täsmällisesti harkitulla hypyllä pää edellä kuiluun.
Laaja kita venyi vähitellen yhä laajemmaksi. Rana ei enää tuntenut mitään, vaikka hänen sitkeä sydämensä yhä sykki ja hänen haarallaan olevat takaraajansa vielä heikosti sätkivät syvyyden ulkopuolella ikäänkuin sanoakseen viimeiset hyvästit elämälle.
Tahmea ja lämmin lima ympäröi hänet, hidas ja vastustamaton liike painoi hänet säälimättä luisumaan syvyyksiä kohti.
Ja kaikki kävi hiljaiseksi.
Näin kulki kuolema hänen ylitsensä, tai oikeastaan tämä ei ollut vielä kuolemaa, se oli passiivista, melkein negatiivista elämää, ei levollista lojumista keskipäivän paahteessa, vaan niin sanoaksemme elämän kiteytymistä tuskan tuntoon. Sillä vielä väreili hänessä heikko elonliekki, hitunen tajuntaa tuskaa käsittämään.
Sitten tuntui ankara täräys, jonka hän epäselvästi tajusi vielä vapaissa raajoissaan, ja vähitellen, itsekseen, väheni ja häipyi sammuneen tahdon tuska jättäen jälelle pelkkää ruumiillista kärsimistä.
Nielemisliike, joka häntä kuljetti mustaa kuilua kohti, oli itsestään tauonnut. Kuilun ympäristöt, kyykäärmeen emätin oli pehmeä ja antoi helposti myöten. Ranan takaraajat olivat riipuksissa vetäen häntä hiljalleen taaksepäin. Silloin sätkäytti hän niitä etsiäkseen tukikohtaa: hän ei kohdannut mitään vastusta. Hän tunsi liukuvansa vähitellen taapäin saamatta selville mitä oli paraillaan tapahtumassa, ja yhtäkkiä, ikäänkuin outo sallimuksen voima olisi vetänyt hänet ulos kuilusta, pääsi hän kömpelösti pujahtamaan kidasta ja kupsahti alas tyhjyyteen.
* * * * *
Kyykäärmeen ahneesti nieleskellessä saalistansa lätäköllään, paikaltaan hievahtamatta, leukapielet kauheasti venyneinä, turvallisuuttansa ajattelematta, oli suuri petolintu, jättiläishiirihaukka sen huomannut, oli yhdellä nokaniskulla halaissut sen pääkallon ja vienyt sen kynsissään pois iltamurkinakseen.
Tämän täräyksen oli Rana epäselvästi tajunnut, tuntiessaan vapautuneensa ryöstetyn eläimen hypnoottisesta vaikutuksesta. Käärme oli linnun kynsissä taittunut kahtia ja sen pää oli riipuksissa. Ranan oma paino oli vetänyt häntä alaspäin saaden hänen liukumaan ryöstäjänsä kidan limaista pohjaa myöten.
Ja hän putosi raskaasti, raajat hajallaan alaspäin. Sillävälin häipyi hänen tuntematon pelastajansa jäljettömiin, katosi äärettömyyksiin, jonne Rana ei sitä jaksanut silmillään seurata.
Koska hän ei vielä ollut täysin tointunut horroksistaan, ei hänellä ollut selvillä mitä oli tapahtumassa. Silloin syöksähti koko hänen ruumiinsa hurjasti kovaa ja säröistä maata vasten, lyöden hänet äkkiä litteäksi. Iskun voimasta jäykistyivät raajat tuskissaan, vatsanpohja kävi araksi, keuhkot, joista ilma puhaltui ulos kuin rykäistessä, litistyivät kokoon, ja sisälmykset ja vatsa pyrkivät ulos kidasta leveän ja lihaisen kielen ylitse, joka pysyen kiinni entisissä liitteissään sekin iskun täräyksestä työntyi eteenpäin.
Päivä kului, hetket vierivät. Rana pysyi edelleen paikoiltaan hievahtamatta. Olisipa luullut hänen siihen kuolleen, jollei sisälmykset, vatsa ja kieli olisi jonkun ajan kuluttua, hitaasti, sisäisten, näkymättömien voimien vaikutuksesta, sijottuneet kidan kautta paikoilleen.
Vähitellen täyttyivät myöskin keuhkot. Rana tunsi paisuvansa kuin rakko, hämärän puhaltaessa häneen henkeä. Surmaniskun sulkemat silmäluomet kaartuivat jälleen kultareunaisten silmien yli, joiden katse oli hämmästynyt. Hän räpäytti silmiänsä, ne sulkeutuivat jälleen ja raajat vetäytyivät vaistomaisesti kokoon ruumiin alle.
Uudelleen tunsi hän ulkomaailman: hänen silmänsä näkivät, hänen rumpukalvonsa pingottuivat, hänen kyhmyinen ihonsa värisi. Hän antoi aistimuksilleen vapaan tien, sitten pyrki niitä tajuamaan; hän näki ja kuuli.
Ylhäällä pimeydessä loistivat taivaan tulet, kuten joka ilta, nuo luvatun paratiisin tummien niittyjen saavuttamattomat kiiltomadot, muistuttaen hänelle toverein kultareunaisia silmiä. Mutta häneltä puuttui tavanmukainen toveriseura, ruokokasvipalatsit ja lammikon tuttu, suloinen kosteus.
Kuinka hän olikaan voinut joutua pois tuosta turvallisesta paikasta? Mikähän lemmon heinäsirkkajahti oli hänet kuljettanut näin kauas? Mitä oli tapahtunut? Ei mistään kuulunut vastausta. Täytyi kaikin mokomin löytää elämän tärkein alkuaine: hyvää, lämpöistä vettä, jossa hän mielihyvin, ilolla huvitteleisi. Hänen ympärillään oli outoja ja pehmeitä, voimakastuoksuisia yrttejä; heinäsirkat sirkuttivat, viiriäiset kuhersivat, vanhat peltopyyt vetivät nuottiansa "ti-irui".
Ja äkkiä kantautui hänen korviinsa kaukaa tiheän, tuoksuvan ruohoston, jäykkävartisten, täytelätähkäisten heinäkasvien, villien porkkanain, tummaterttuisten ukonputkien ja suurten, hopeateräisten satakaunojen takaa toverien yksitoikkoinen kurnutus.
Mitään muistamatta, yrittämättäkään mielessään liittää toisiinsa näitä kahta, seikkailun erottamaa elämänsä jaksoa, hyppi hän läpi tiheikköjen ääniä kohti, pysähtyi joka hypyn jälkeen uudelleen määräämään kulkunsa suuntaa, näin estyäkseen eksymästä ja aikaa hukkaamasta.
Hän hyppi, hyppi nopeaan, yhä nopeampaan, kuohuvan elämän virran mukana, joka hänet tempasi matkaansa.
Pian kohosi hänen edessään neliönmuotoinen saraheinäala, joka idässä reunusti lammikkoa. Sen hän kiersi saapuakseen pajujen juurelle veden pinnan yli kohoavalle lammin töyräälle, josta pisti esiin pieniä, valkopahkuraisia päitä.
Silloin siirtyi hän yhdellä komealla ja keveällä hyppäyksellä jälleen maailmaansa ja liitti äänensä kumppaniensa ääniin, jotka kurnuttivat tähtikirkkaassa yössä.