UTELIAAN PALKKA.
Ollervo hyppeli, tammenterho hampaissa, polkua reunustavien pähkinäpuiden ja leppien oksilla, missä hän oli jo monen monta kertaa tänään käynyt. Pienet korvat olivat luimussa, silmissä oli ilon ilme, häntä oli toisinaan kietaistuna ylös kuin laahustin, toisinaan kohollaan töyhtönä, levittäytyen siron päivänvarjon tapaisesti suoraan hänen päänsä ylitse.
Hänen painostaan kimmoiset oksat nousivat ja laskivat, hipaisten puiden juurella kasvavia sanajalkoja. Ja tuo taitava hyppijä, väsymätön ilonpitäjä jännitti, kohoilevien oksien antamaa vauhtia hyväkseen käyttäen, koipensa yhä korkeampiin ja pitempiin hyppyihin, ikäänkuin pensaat olisivat hänet puhaltaneet ilmaan tai ikäänkuin hän olisi ollut pallo, elävä ja iloinen lelupallo metsän asukkaiden käsissä.
Hän kulki hypellen eteenpäin, joka lihas jännitettynä kimmahti korkealle, ja kupsahti taas maahan asti. Ja missä hän auringonvaloa vasten vilahteli oksien lomitse, oli häntä vaikea keinuvista puunoksista erottaa. Siellä hän uiskenteli vehreässä aallokossa, keikkui siellä kuin vedessä ajelehtiva esine, kauniin ilman houkuttelemana.
Hän oli paluumatkalla metsänrinteeltä, missä kävi pähkinä- ja tammipuista etsimässä talviravinnokseen keltaisia pähkinöitä ja kypsiä tammenterhoja, jotka siellä joutuivat varemmin kuin hänen asuntonsa lähistöllä.
Oli aika koota ruokavaroja talteen. Oli lopussa kisapäivät, jotka oli vietetty kuusien ja tammien oksilla. Ei enää ollut aikaa alituisiin kisailuihin, ei joutanut enää olemaan piilosilla puiden oksilla, ei tekemään huimaavia ilmahyppyjä ja uhkarohkeita viippahyppyjä. Vuotuinen elonkorjuu oli ovella, sillä pianpa putoisivat puiden hedelmät maahan mätänemään, pianpa talvi, pakkaset, sateet ja lumi pakottaisivat hänen sulkeutumaan luolaan tai ilma-asuntoonsa. Sillä talviasunnokseen hän ehkä valitsee kallionkolon, jonka hän puhdistaa hyvin ja pehmittää huolellisesti sammalilla ja kuivilla lehdillä. Sitten hän jakaa sen yhtäsuuriin osastoihin, eri aittoihin, joihin hän tallettaa ruokavaransa, lajitellen ne eri kasoihin. Tai asettuu hän aarniopuuhun tilavaan koloon, tuulen ajamien lehtien tai sammaleen peittoon, ja tukee asuntonsa risuilla. Näin syntyy pieni, hyvin varustettu linnoitus, suuren, luoksepääsemättömän puun, mieluimmin kuusen tukevaan oksantyveen.
Sinne hän palasi joka retkellä, puoliavoimessa kidassaan etuhampaitten välissä keltainen, sileä, paljas pähkinä tai hyvin paisunut, kookas ja painava tammenterho, jonka hän oli valinnut kolmikulmaisesta siemenkopasta kaikella sillä huolellisuudella, jonka hänen eläinvaistonsa ja varma kokemuksensa hänelle olivat neuvoneet.
Heti pesäänsä saavuttuaan laski hän saaliinsa pieneen aittaansa, jonka hän talveksi aikoi tarkoin tilkitä. Täältä aikoi hän tarpeen mukaan ottaa esille ruokavaroja ja heittää pois tarpeettomat ja tilaa vievät jäännökset joko pienestä sivu- tai isommasta pääaukosta. Ja näin haaveillen ryhtyi hän korjaamaan, yhä iloisena, hypellen pitkää ja kapeaa sisäänkäytävää, jonka hän sisäpuolelta saattoi avata ja jälleen tanakasti sulkea kestävällä sammalmuurauksella.
Näin hän oli tehnyt edellisenä vuonna ja näin hän tekee joka vuosi. Lämpimäksi vuodenajaksi jätti hän aina asuntonsa autioksi ja tyhjäksi ikäänkuin tuuleutumaan pitkän talven ummehtuneesta ilmasta, ottaakseen sen täysin puhtaana jälleen huostaansa.
Hän oli viettänyt kauniin vuodenajan huvilassaan, pienessä pyöreässä sammalpesässä, jonka hän joka kevät rakensi uudelleen. Tässä vihreässä kesämajassaan, joka riippui tammen oksantyvessä, soi hän suojan vuosittain vaihdetuille lemmityilleen.
Mutta heti kun poikaset olivat kasvaneet täysikäisiksi, lähteneet pesästä hajotakseen kukin haaralleen, oli hän jäänyt yksin viettämään iloista ja huoletonta elämää auringon alla, syöden huomisesta huolehtimatta sellaisia metsän hedelmiä, jotka säilyvät vain kotvasen. Joskus lähti hän seikkailemaan rajaniityille ahmiakseen mahansa täyteen kirsikoita, joita ei voi säilyttää, ja joskus myöskin, vaikka sangen harvoin, nipisti verenhimoisena kuoliaaksi pikku lintusia niiden pesissä tai oksilla, josta hän ne äkkiarvaamatta sieppasi kynsiinsä.
Useimmiten hyppeli hän oksalta oksalle, tyytyväisenä päiväänsä ja elämäänsä, koko ruskea ruumis ilmassa, ponnahtaen kuin raketti ylös vähimmänkin sysäyksen heilauttaessa puuta, tai kuin loistava leikkisuihku, jonka lyhteenmuotoisissa säteissä näkee monenvärisiä kimalluksia.
Hän söi siellä missä kulloinkin oli, useimmiten kumminkin määrätyssä paikassa korkeiden kuusien juurella, metsämeren helmassa jylhässä saaressa, jossa hän tapasi iloisia tovereita.
He kiipesivät pitkin korkeita, suoria honkapuita, jotka olivat paljaita latvaan saakka ja näyttivät luonnon tekemiltä viiritangoilta. Siellä panivat he joukolla toimeen metsäjuhlat keskuudessaan. Näiden honkien latvoissa, suurissa yläoksissa riippui painavia käpyjä, jotka ikäänkuin tarjoutuivat palkinnoiksi rohkeille vallottajille ja joiden siemenille nämä olivat ahneita. Sinne he kiipesivät milloin vuorotellen, milloin jälekkäin, päästäen kurkustaan kimeitä huudahduksia. Mieluummin liikkuivat he noissa pyörryttävissä latvoissa kuin pehmeätä maata myöten, jossa käpäläin pitkät kynnet hidastuttivat kulkua.
Ja kun linnun tai muun eläimen ääni saapui heidän korviinsa, käänsivät he ilmassa pikku päätään, kuuntelivat tarkkaavina ja syöksyivät nuolena heti äänen suuntaan tapaamaan iloista Närhi-Jaakkoa tai Hölppä-harakkaa, iloitakseen niiden naurun säkätyksestä, niiden kuperkeikoista, niiden lemmittelyistä tai niiden riidoista. Katsellen niitä ylhäältä asettuivat he useimmiten oksien tyveen, pää yksin näkyvissä, leveä, tuuhea häntä joko selkää pitkin painuneena tai ruumiin ympärille viuhkan tapaan levinneenä, eksyttääkseen vihollista, jonka äkkiarvaamatonta hyökkäystä heillä ehkä oli syytä peljätä.
Tänään oli Ollervo lähtenyt metsästä. Hän oli kulkenut metsänrintaan suurelle, sammaltuneelle, polttavan helteiselle kiviaidalle ja säikytellyt sisiliskoja, jotka siellä olivat päivää paistattamassa, mutta äkkiä lähtivät pakoon turvapaikkoihinsa nähdessään hänen kiitävän häntä vaakasuorana, takaruumis korkealla, pää alhaalla, ikäänkuin rangaistusta pakenemassa.
Hän oli oleillut pähkinä- ja pyökkipuissa, valinnut terhon ja kulkenut takaisin metsänrintaan oksia myöten, joka hänestä oli tutuin ja mukavin tie.
* * * * *
Polku aukeni pimeänä katettuna käytävänä, jonka ristikaarinen holvi välkkyi auringon valossa, ja jonka laki, leväten kuin sillankansi kahdella tummalla reunuksella, ylhäällä aivan väreili valomeressä. Lukemattomat juuret pistivät esiin maaperästä, joka oli tallattu sileäksi kuin permanto, ja virkeä tuuli puhalsi lähettäen maininkinsa kasveihin polun reunoille. Ihmisten tallaamat pahkuraiset juuret risteilivät poikkipuolin polulla muistuttaen paloteltuja jättiläiskäärmeitä, joiden pää ja pyrstö olivat peittyneet vadelmapensaiden, mädänneiden oksien ja lakastuneiden lehtien sekaan. Katkenneista oksista kuuluva rotan arka rapina ja vähäinen liikahdus keskellä tuota epäterveellistä ja myrkyllistä ryteikköä rotan pään pistäessä näkyviin ja hännän heilahtaessa, saattoi usein antaa näille kyhmyisille juurikasoille todellakin sellaisen näön, kuin ne olisivat olleet eläviä.
Tällä karunlaisella paikalla olivat muutamat pähkinäpuut ja lepät päässeet kasvamaan ja muodostivat jonkinlaisen harvan, läpinäkyvän aidan. Tämä aita jatkui pitkin polun syrjää pehmeänä, ohuena, huojuvana ketjuna, jonka renkaihin siellä täällä puutarhurin veitsi oli käynyt aukkoja tekemässä ja joka paikka paikoin ehkäisi tai tukahdutti saarnipuun tai pyökin tyvioksat kasvussaan.
Aurinko, joka hyväili latvoja, yrittäen ajattelemattoman ystävän tavoin tunkeutua korkean metsän perhesalaisuuksiin, lennätti paikka paikoin sinne joitakin säteitään urkkimaan. Nämä sattuivat maahan tai kimmahtivat siitä takaisin viekkaasti pujottauduttuaan läheisten harvempilehtisten oksien lomitse.
Mutta siellä täällä ojentui laaja, tuuhea tammenoksa ylöspäin kuin siveä käsi, joka toisaalle päin piti vahtia ikäänkuin kätkeäkseen jokaiselta tunkeilevalta katseelta metsän arat elimet. Näin pitivät metsän suuret, kokeneet vanhukset, vastuunalaisina tehtävistään, huolta siitä, ettei asiaton tungeskelija saanut mitään ihmettelemisen aihetta.
Tarkaten eri ääniä, iloiten auringon valosta, linnun laulusta, kärpäsen surinasta, pysähtyi Ollervo välistä keinuvan oksan päähän tervehtimään avaruutta, uhmaillen tyhjyyttä allaan. Ja hän lähti uudelleen matkaan entistä uljaampana, pingotti äärimmilleen lihaksensa ja hermonsa, lensi näin korkeammalle määräpaikkaansa, johon hän sirosti laskeusi kimmoisten oksien antaessa hiukan myöten, käpälät eteenpäin ojennettuina, häntä suorana, kynnet koukistettuina tukeviksi ja varmoiksi pihdeiksi.
Polulta, jonka varrella hänen lähtiessään oli vallinnut hiljaisuus, kuului parhaallaan suuren tammen juurella rastaan mieltä ilahduttava kutsulaulu.
Mitähän tuo juhlallisen jäykkä kapellimestari, joka kävi aina virheettömään hännystakkiin puettuna, mahtoi tarkottaa kevätkonsertilla tähän aikaan päivästä? Tavallisesti kuului aamunkoitteessa tai hämärissä sen säännöllinen "tsa-tsa" varotuksena toisille linnuille tai yön tunnussanana. Outoa oli tämä! Täytyy mennä katsomaan. Ja Ollervo rientää, pieni pää kaulaan uponneena, kuin neuvoton juoksupoika, kumartuu nopein liikkein oikealle, vasemmalle, eteenpäin ja sivulle, nähdäkseen puunoksien monenkertaisen lehtiverhon takaa keltasaappaisen viheltäjän veljiään kutsumassa.
Laskeuduttuaan tarpeeksi alas notkealle oksalle, kumartui hän hermostuneesti eteenpäin, ja hänen vilkas katseensa tunkihe läpi tyhjyyden. Mutta ihmeekseen ei hän nähnyt eikä kuullut mitään. Silloin ilmestyi puun juurelle suuri, punaisenruskea koira, joka haukkui vimmatusti, puhisi äkäisesti kuono pystyssä, säikäyttäen rähisevällä esiintymisellään ja haukunnallaan Ollervon, joka kauhuissaan hyppäsi syrjään. Samalla kuului kova ihmisääni, ja ankara pamahdus sai aamutuulen hivelemät puiden lehdet säikähdyksestä lepattamaan.
Ja samassa huomasi Ollervo ympärillään korvia vihlovaa surinaa, kuin olisi koiran kintereillä ärtyneitä ampiaisia ollut lentämässä, jotka tuulenpuuskan nopeudella kulkivat ohi häipyen äkkiä kuulumattomiin.
Korvien karvatupsut pörrössä, häntä kilpenä selällä, hampaat vihasta ja pelosta kalisevina, kiiti hän nuolena eteenpäin, asettuen oksille kaikkiin mahdollisiin asentoihin, kieri pallona puiden ympärillä, hyppi eteenpäin, ylös, alas ja sivuille. Näin pakeni hän hillittömän hurjaa vauhtia jälillään haukkuvaa vihollista, joka oli häntä säikäyttänyt rähinällään ja uhannut noilla vinkuvilla rakeillaan. Sillä Ollervo, joka oli nähnyt vain koiran eleet, luki tietysti, aivan johdonmukaisesti, hänen syykseen sekä pyssynpaukkeen että vinkuvat lyijyrakeet.
Hän saapui taitavia mutkia tehden sammalpesäänsä, johon hän laski huolellisesti säilyttämänsä tammenterhon, ja kiipesi piiloon viereisen puun latvaan, tutkien syvyyttä allaan ja kuunnellen poistuvan koiran etenevää haukuntaa. Koiran poistuttua vaimeni hiljalleen hänen peljästyksensä ja hänen vihansa lauhtui.
Kuinka olikaan tuo kömpelö eläin, joka uhkasi häntä maasta, voinut sinkahuttaa hänen jälkeensä nuo vinkuvat rakeet, jotka saivat pakenijan karvat nousemaan pystyyn ja hänen raajansa herpautumaan! Mutta metsässä ei enää ollut mitään häiritsevää ja Ollervo lähti uudelleen keräämään ruokavaroja, kulkien pitkin tuttua polkua, aukoen nopeilla ja rajuilla hypyillään sen reunalla olevia vihreitä uutimia ja siten auttaen urkkivaa aurinkoa, joka heti pujahti rikostoverinsa tekemistä verkonsilmistä.
Näin kului useita päiviä rauhallisessa, iloisessa keräystyössä.
Ollervo kulki jälleen polkuansa alaspäin, tällä kertaa hampaissaan pähkinä. Sen hän aikoi kantaa siihen aittansa komeroon, joka tälle muonalle oli varattu. Äkkiä säpsähti hän maiskahtavaa ääntä, jonka jälkeen kuului useita kurkkuääniä. Peljästyksissään kiipesi hän suoraapäätä siihen korkeaan puuhun, jonka alitse hän kulki.
Kun hän oli tullut ensimäisille oksille ja tunsi olevansa tavalliselta hyökkäykseltä turvassa, pysähtyi hän äkkiä ja katsahti maahan. Hän näki siellä oudon, kaksijalkaisen olennon, joka häntä tarkkaavaisena katseli. Ollervo kääntyi heti päin miestä, kätkeytyen pyökkipuun rungon suojaan, ja katseli hänkin vuorostaan tuota outoa, moniväristä olentoa, valmiina ensimäisen uhkaavan liikkeen huomatessaan hyppäämään syrjään ja eksyttämään vihollisensa, kuten edellisellä kerralla oli rähisevän koiran jätiltään haihduttanut.
Mutta mies ei haukkunut kuin koira eikä tehnyt uhkaavia liikkeitä, ei siis voinut olla vaarallinen, olihan vain hiukan hullunkurinen, sitäkin hullunkurisempi kun näkyi ikäänkuin pienenevän ja vajoovan kokoon.
Se kävi yhä vähemmän uhkaavaksi, näyttipä olevan aivan peloissaan tästä kohtauksesta. Aivan ihmeissään katseli Ollervo sitä.
Silloin tuo toinen nosti olkapäälleen pitkän putken, johon sen pää näytti kuin hengetönnä nojaavan, ja kohotti sen tarkkaan siihen suuntaan, missä Ollervo oli. Tämä ei käynyt vähääkään levottomaksi, katseli vain toista hievahtamatta.
Pian putki pysähtyi liikkumattomaksi. Upottaessaan katseensa tähän mustaan reikään, joka Ollervoa tarkasti tähysteli ja miehen pyöreään silmään, joka tähtäsi piipun päällitse ja samoin häntä tarkasti, tunsi orava äkkiä kaamean hädän vahaavan koko olentonsa.
Hän olisi tahtonut paeta, vaikkei voinut huomata vaaraa. Hän tunsi kuitenkin selittämätöntä ahdistusta tuon oudon nähtävän edessä, josta hänen katseensa ei enää voinut irtaantua, sen kun oli tuo liikkumaton ja ammottava putkenreikä vanginnut.
Hänen päänsä painuu pitemmälle eteenpäin, tuska ahdistaa mieltä yhä enemmän, ja katse kiintyy entistä tarkemmin tuohon ammottavaan, tyhjään kuiluun ja siihen leimaavaan silmään, joka näkyi piipun yläpuolelta.
Voi vilja-aittaa, kauniita keltaisia pähkinöitä, täyteläisiä tammenterhoja, tyyniä talvipäiviä rauhallisessa, turvallisessa, lämpimässä, korkealla sijaitsevassa asunnossa!
Ollervo tuntee, että päässä ei enää ole yhtään ajatusta. Täytyy paeta, paeta! Äkkiä hän aikoo riuhtautua irti tästä lumouksesta, yrittää päästä liikkeelle, ottaa vauhtia. Liian myöhään! Kauhea, punainen salama leimahtaa tyhjästä aukosta, entistä ahdistavampi ja mielettömämpi kauhu valtaa pienen pääpakuran lyijyrakeiden iskeytyessä eläinparan rinnan alle lämpimään sydämeen. Ja Ollervo pudota kupsahti alas maahan, hampaissaan vieläkin suuri, keltainen pähkinä, jota hän entistä lujemmin likisti kuolemassa jäykistyvien leukapieliensä väliin.