KANIINIEN SALAKAPINA.
Jänö-Jussi, Riihivuoren metsässä oleskeleva punaisenruskea jänis, aikoi vaihtaa Vattuperän vadelmapensaikon, jossa oli pitänyt asuntoa eräästä kesäkuun aamusta lähtien, tummiin kylvömailas- ja tuoksuviin nurmiapilasketoihin ja lähti matkaan hämärän turvissa.
Hän oli nukkunut Vattuperän rotkossa silmät selällään, ikäänkuin olisi pelännyt, etteivät hänen, vanhan metsänkulkijan korvat kykenisi riittävän tarkasti vaarinottamaan ympäristön ääniä. Näreikön väriloisto, joka vaihteli lehdiköissä väreilevän valon mukaan, synnytti alituiseen ilkeitä, mieltä masentavia, lepoa häiritseviä painajaisunia.
Vaikkei mikään ulkonainen seikka ollut Jänö-Jussille antanut pelon aihetta, hankki hän kumminkin itselleen varmuuden ulkonaisesta turvallisuudesta suunnaten vuoroon joka haaralle ruskeat, valkonipukkaiset korvansa niinkuin sotamies, joka tutkii asettansa taistelun edellä, taikkapa vain niinkuin matkustaja, joka ennen matkallelähtöä katsoo, että tukkansa on sileäksi kammattuna.
Sitten kohottivat hänen takakäpälänsä, jotka olivat pitkät ja kestävät kuin teräsjouset, hänen pulskan, valkoisen takaruumiinsa korvien tasalle ja viskasivat hänet kuin pyssyllä lau'aisten muutamien askelten päähän suosiollisesta vadelmapensaikosta. Sen hän vanhan kokemuksen nojalla — ei vain turhasta oikusta — oli valinnut lepopaikakseen yhdeksi päiväksi.
Jänö-Jussi, Vattuperän yksinäinen erakko ja sen nautinto-oikeuden omistaja, oli tämän metsäkulman ainoa hallitsija, joksi hänet kaikki muut jänikset olivat tunnustaneet. Kuukausia sitten oli hän eräänä syysyönä löytänyt aution rotkon, saapunut sinne punaisenruskeat säärystimet savisen loan koristamina ja ottanut sen asuinpaikakseen. Eikä yksikään tuohon pitkäkorvaiseen heimoon kuuluva, kuuliaisia kun olivat ikivanhoille vaistoille, ollut yritellytkään, kuten sadun näätä, riidellä häneltä pois tätä paikkaa, jonka hän ensimäisenä oli löytänyt.
Ehkäpä oli hän unohtanut sen syysillan, jolloin hän uupuneena oli joutunut kauas syntymämetsästään mielettömänä paeten verenhimoista koiraa, ja laskenut ankkurinsa tälle rauhalliselle rannalle. Tehtyään muutamia taitavia, kaksi- tai useampikertaisia kiertoja, oli hän asettunut kahden lokaisen vaon väliin, joista häntä ei voinut erottaa, turpa tuulta vastaan, joka liittolaisena tai ystävänä huolellisesti painoi alas hänen selkäkarvansa paremmin hänet salatakseen. Ja koko yönä ja seuraavana päivänä hän ei ollut hievahtanutkaan paikaltaan.
Vasta hämärässä oli hän lähtenyt taivaltamaan, haluten aluksi kulkea entiselle oleskelupaikalleen viepää tietä. Mutta ajatus, että edellinen rotkoissa oleskellut jänis oli epäilemättä joutunut metsästäjien käsiin jättäessään tämän ihailtavan oleskelupaikan, lisäksi apilas- ja mailasketojen likeisyys ja tämän tuulten suojaaman metsäkulman jylhä rauha olivat pidättäneet hänet siellä. Ja Riihivuoressa oleskelevat jäniksenpoikaset, tultuaan täysikasvuisiksi ja hakiessaan hekin täällä yksinäisyyttä, olivat vastustamatta jättäneet hänelle metsän riidattoman yliherruuden.
Varovaisin loikkauksin, pysähtyen joka hypyn välillä, lähti Jänö-Jussi kesäkuun-illan sametinpehmeässä ja hyväilevässä puolihämärässä tuttuja syntymäseutujansa kohti. Hän tarkasteli ilmaa saadakseen selville metsän värähtämättömästä tyynestä huolimatta tuulen suunnan, jonka heikko henkäys sai puiden kuivat, näännyksissä olevat lehdet painumaan alas. Tuuli kävi etelästä, ja hän suuntasi kulkunsa sitä aituuksen aukkoa kohti, joka oli enimmän etelään päin, ikäänkuin tahtoisi urkkia tietoja niin kaukaa kuin suinkin ja erottaa erehtymättömään korvaansa osuvasta tuhatsorinaisesta huminasta ne melkein huomaamattomat äänet, joita hiljaa keinuva yöilma saattoi salata.
Muutamissa hetkissä oli Jänö-Jussi poissa metsästä, ja kun hän, saavuttuaan aitauksen varjoon, tunsi olevansa turvassa, läksi hän pois alueeltaan, rinnassaan turvallisuudentunteen suoma rauha ja mielihyvä. Silloin tällöin nykäisten palan hyvätuoksuista ruohoa, huvittelihe hän kuin nuori varsa, iloiten yksinäisyydestään. Hän hyppi mättäältä mättäälle, hipaisten pensasaitoja ja aika-ajoin kääntyen kylään päin. Sieltä kantautui vielä joitakin lörpötteleviä ääniä, joista jänön huoleton, luottavainen mieli ei piitannut.
Eräällä puna-apilaskedolla, joka oli täynnänsä makeita kukkia, tapasi hän tavallisesti metsän muut jänikset, öiset toverinsa. Mutta yhteen tai kahteen kuukauteen ei Jänö-Jussi ihmeekseen ollut tavallisella yhtymäpaikalla enää kohdannut noita pitkäkorvia, joiden kanssa hän hieroi turpaa ystävyyden merkiksi keskellä kosteita ja tuoksuvia vihreitä niittyjä.
Hän ei niitä enää nähnyt. Ja Jänö-Jussia ihmetytti joka ilta enemmän, sitä enemmän, kun hän nyt näki suurten pitkäkoipien sijasta laumoittain pienempiä, tummempivärisiä, yltiöpäisen näköisiä heimolaisia, joiden lukumäärä tuntui kasvamistaan kasvavan. Nämä heittivät häneen vihaisia silmäyksiä ja olivat ärein äännähdyksin ja värähtelevin sieraimin vastanneet hänen ystävälliseen tervehdykseensä.
Jänö-Jussi oli salaa levoton näistä naapureista, vaikkei vielä huomannut yhteyttä suurempain pitkäkoipisten katoamisen ja näiden outojen serkkujen ilmestymisen välillä. Kumminkin oli hänestä vastenmielistä, että tuo joukko, joka kaivautui maakoloihin sensijaan että olisi pitänyt asuntoa rotkoissa, yhä lisääntyi ja edelleen pysyi hänen lähellään.
Jänö-Jussi oli Rähivuoren jäniksistä voimakkain ja kookkain, mutta ei ollut milloinkaan väärinkäyttänyt voimiaan ketään vastaan omaksi edukseen. Hän katselikin näitä pieniä heimolaisia, jotka hän helposti olisi voittanut tappelussa tai kilpajuoksussa, hyväntahtoisen leppeydellä ja voimakkaan tyynellä varmuudella.
Hän kulki siis koko yön niityltä niitylle, hyppi ruohomättäältä toiselle, loikkasi pitkin polkuja ja teitä, harppasi syrjään turpa ja takapuoli koholla maistelemaan jotakin hyvätuoksuista rehukasvia, jota hänen satunnaisesta oikusta teki mieli.
Oli alakuun aika. Noin yhden tienoissa aamuyöstä kohosi kuun hopeinen sirppi taivaalle tähtien kimmeltäessä monenvärisinä. Jänis katseli kuun nousua istuen pystyssä takaruumiillaan, yhä ihmeissään ja hiukan levotonna valosta. Äkkiä sai outo näytelmä hänen hämmästyksestä jähmettymään siinä mättäällä istuessaan.
Suuren kiviröykkiön ympärillä, jossa oli laakson kiviä vanhan tavan mukaan kasattuina samaan paikkaan, huomaa hän lukuisan, oudonnäköisen joukon kaniineja olevan vilkkaassa liikkeessä ja neuvotteleman keskenään.
Milloin istuen takapuolellaan, milloin kokonaan seisten takakäpälillään, vaihtaen paikkaa, nousten ja laskeutuen, luimistaen korviaan kuin miettisivät ja kuuntelisivat, viskaten ne taaksepäin kuin tahtoisivat ilmaista vihaa, näyttävät ne tämän nousevan kuun eksyttävässä valossa väliin kuin tanssivan öistä tanssia. Pitkäkorvainen ei tunne sitä, ja kun hänellä — yhtä vähän kuin hänen kaltaisillaan kenelläkään — ei ole seurusteluvaistoa, ei hän voi vähääkään ymmärtää noiden houkkien hillitöntä naamailveilyä.
Pienet, herkkäliikkeiset turvat irvistelevät oudosti, paljastaen näkyviin nakertajien terävät hammasrivit. Etukäpälät lyövät vihaisesti pientä rintaa vasten, kohoavat sitten turvalle saakka. Usein kuuluu myöskin kovempi lyönti, ikäänkuin kehotus väkivallantekoon tai vaitiolokäsky: voimakkaampi takakäpälä iskee maahan, josta kuuluu kumahtava ääni, mikä voimakkaasti antaa käskylle pontta.
Jänö-Jussi katselee kaukaa, pää sivulle kääntyneenä, yhdellä silmällä, suurella, punaisella, mykevällä, ällistyneen näköisellä, tätä outoa näytelmää, ikäänkuin jokainen näkemänsä liike päättäisi hänen vapaudestaan ja hengestään.
Vihdoinkin koittaa aamu, lauma hajaantuu, ja Jänö-Jussikin aikoo lähteä rotkoonsa takaisin. Mutta jokaisen hänen käytävänsä suulla on kaksi kaniinia kuin vahtia pitämässä. Nämä katselevat häntä hänen sivu kulkiessaan virnistäen turvallaan, mikä ei ennusta hänelle hyvää. Etempänä tapaa hän toisia, niitä on vieläkin etempänä, ne näkyvät piirittävän rotkon. Jänö-Jussi painuu arkana ja levottomana syvälle metsikköön suurten vadelmapensastojen suojaan. Niitetylle heinämättäälle, toisiinsa takertuneiden, kasattujen heinien suojaan, tuulensuuntaa tutkien, kääriytyy hän keräksi ja vaipuu tavanmukaiseen lepoonsa.
Siinä hän nukkuu savisella, hyllyvällä maaperällä, keskellä ruosteenvärisiä heinämättäitä, joista häntä on vaikea erottaa, korvat huolellisesti painettuina selkää pitkin, ja on näköjään kuin iso, tumma, ajan ja luonnonvoimien silottama kivi. Hän kuuntelee ja katselee olentonsa täydellä, itsetiedottomalla tarmolla. Korvien mustanvalkeat kärjet vavahtavat, kun outo ääni, jota metsässä ei tavallisesti kuule, epäsointuisasti yhtyy siihen yksitoikkoiseen säveleeseen, joka hänet tuudittaa uneen tai tavallista pitempi hiljaisuus keskeyttää lukemattomat sulosointuiset hänen lepoansa säestävät äänet, tai aurinko tavallista hehkuvampana valaa tähän loukkoon kuumaa valosuihkuaan, kirkastaa vadelmapensaikon hehkuvan vehreäksi ja tunkeutuu hänen pyhättönsä pimentoon huolimatta edessä olevista, tanakoista, tuoreista vesaoksista.
Hänen lepoansa häiritsevät alituiseen mitä masentavimmat unet, mitä ilkeimmät painajaiset, jotka saavat hänen äkisti luimistamaan korviansa tai avaamaan silmäteränsä laajaksi ja säikähtäen havahtumaan hereille.
Koska hän on hämmennyksissään edellisen yön näytelmästä ja kaniinien pirullisesta piirityspuuhasta, paisuu pieninkin epäilyttävä ääni hänen päässään tuhoatuottavaksi ukkosen jylinäksi. Samoin näyttää hänestä auringonvalon kajastus tuoreen lehden loistavalla pinnalla mahtavalta tulipalolta, heijastuessaan hänen munanmuotoiseen, kultakehyksiseen silmäteräänsä. Se on kuin hornan rovio, jossa viattomien jänisraukkojen sielut saavat palaa niinkauan kuin loppumattomia metsästysretkiä kestää…
Iltahämärä havahuttaa hänet vihdoin tästä kiusallisesta horrostilasta. Hän herää. Hän kuuntelee. Hetki on rauhaisa. Metsäpuiden latvoissa liikahtelevat lehdet hiljaa itätuulessa, kuin liehuttaisivat puut hyvästinsä häipyvälle päivälle. Ja Jänö-Jussi hyppää yhdellä harppauksella yli metsän raja-aidan ja sen kostean ojan, joka on ajautunut täyteen sammaltaneita kiviä ja mädänneitä lehtiä.
Mieltä rauhottava tuoksu leviää tuoreilta niityiltä; hetki on hiljainen ja näyttää hymyilevän hänelle, ja pian saa hän takaisin sitä luottavaisuutta, jota synkät, häiritsevät aavistukset ovat järkyttäneet. Hän unohtaa ne. Täällä on hän kaikkialle tervetullut, kaikkialta hän saa lempeätä kohtelua osakseen. Apilaat tuolla etempänä hajahtavat hunajalle. Tuossa hän jo heittää kuperkeikkaa rantamaiteitten ja purppuranväristen nurmiapilain seassa, onnellisena yksinäisyydessään. Silloin alkaa äkkiä ja joka haaralta samalla kertaa kuulua kimeitä, piipittäviä ääniä, jotka ovat kuin sotahuutoja tai liittoutuneiden keskinäisiä merkinantoja.
Ovatko ne vihollisääniä? Ne eivät ole kettujen kimeätä vingahdusta, ei koirien raivoisaa haukuntaa eikä raa'an ihmisäänen käheyttä. Ne ovat tuttuja ääniä. Ja äkkiä hän säpsähtää, mielessään eilisyön muisto. Vaara on tarjona! Täytyy livistää pakoon. Ja hänen silmänsä laajenevat suuren suuriksi, hänen korvansa liikkuvat vastakkain ja ristitysten ikäänkuin toisiinsa iskevät miekat, mutta joka suunnalta kohoaa ääniä, jotka paisumistaan paisuvat.
Ja nyt näkee hän laskevan päivän epäselvässä valossa niiden, jotka hän eilen näki vanhan kiviröykkiön ympärillä, joka haaralta tulevan esille ja hyppivän häntä kohti. Niiden luku on eilisestään lisääntynyt, ja ne kulkevat häntä kohden piirissä, joka sangen nopeaan supistuu.
Ne lähenevät, ne likistävät toisiansa ja tuuppivat toisiansa; ne näyttävät kasvavan, niitä on määrätön luku, ne ovat jättiläisiä. Minne paeta? Ja siinä on Jänö-Jussi tyrmistyneenä, kaula pitkänä. Vaara kasvaa, vaara lähenee, vaara käsittää hänet pian… mutta mikä vaara?
Tuntuu kuin muurinmurtajan isku hänen rinnassaan; turvat puhisevat, käpälät kärsimättöminä tallaavat maata. Jänö-Jussi on kaadettu kumoon, häntä poljetaan, purraan, revitään. Sitten lauma loittonee. Kaikki on ohitse!
Ei, hän on vasta vankina! Kaksi pientä, verenhimoista kaniinia puree rikki hänen korvansa viiltävillä hampaillaan ja pitää häntä, saatuaan hänet kumoon, kuin kiinninaulittuna maassa; toiset kaksi ovat etukäpälien kimpussa, ja kaksi voimakkaampaa, jotka jo ovat kokeneita ja taitavia ammatissaan, jäykistävät hänen takakäpäliänsä estäen niitä liikkumasta, pitäen niitä hajallaan rivossa asennossa.
Hillitön lauma hänen ympärillään nousee ja laskee kuin elävä aita; turvat vavahtelevat, ja tiheään räpyttävien silmäluomien sisäpuolella punertavat kuperapintaiset silmät verenhimoisina, ilmaisten hellittämätöntä vihaa. Tyrmistynyt Jänö-Jussi pysyy liikkumatonna, hievahtamatta paikoiltaan. Elävä aita häälyy, sitten pysähtyy edessäpäin liikkumattomaksi; ainoastaan takapuolella olevat kohottavat ilmaan verenhimoisia turpiaan, ja niiden punaiset silmät näyttävät tahtovan hänet lävistää.
Ja nyt uhripappi alkaa työnsä.
Hän painaa hienoturpaisen päänsä Jänö-Jussin mahaa vasten. Hänen hampaansa, jotka ovat terävät kuin terässakset, viipyvät hetken punertavassa karvassa, ja yhdellä iskulla repäisee hän irti kivespussin, jonka hän, samoinkuin veriset lihat, sylkee pois suustansa, katsojain tömistäessä jalkojaan nopeassa tahdissa. Jänö-Jussin vihlova, epätoivoinen valitus, jonka kipu ja pelko paisuttavat kaameaksi voihkinaksi, kaikuu rotkossa vallitsevassa hiljaisuudessa. Lauma ei liikahda, ääneti se nauttii näistä huudoista ja katselee mykkänä näitä kärsimyksiä, tylyyn vihaan jähmettyneenä.
Etemmä ja syvemmä lihaan upottaa säälimätön raatelija aseensa. Kuuluu toisiaan vastaan kalahtavien hampaitten terävää, karskahtavaa ääntä ja punaisessa turvassa heiluu sinne tänne läsnäolijain nähden muodoton ja verinen liharepale, jonka hän virallisin elein jättää apulaiselle, jotta se kulkisi hampaista hampaisiin. Turvat näyttävät irvistelevän ja Jänö-Jussin valitus kohoo yhä yksinäisenä ja entistä kaameampana laskeutuvaan yöhön.
Pyöveli aikoo jatkaa työtään. Mutta siiloin kuuluu läheltä rattaitten jyrinää ja joku koira, jonka nenään tuuli on vienyt viestin kaniinien läsnäolosta, alkaa vimmatusti haukkua. Koiran kulkusen kilahtaessa alkaa silloin vihainen piiri Jänö-Jussin ympärillä särkyä ja hajaantua ja hän, villi kulkurieläin, jää yksin tuon ihanan yön helmaan, joka lupasi nautintoja.
Mutta viimeisestä koiraskilpailijasta ei enää ollut pelkoa, viimeinen salakapina oli onnistunut, kaniinien viha oli tyydytetty.
Ja silvottu Jänö-Jussi, mieletönnä kivusta ja pelosta, livahti tänä hiljaisena onnettomuuden yönä tiehensä Vattuperästä ja kiiruhti täyttä vauhtia kohti pensastoa, jossa hän ensi kertaa oli nähnyt päivänvalon, siihen kaukaiseen seutuun, josta raivostunut jahtikoiraparvi oli hänet eräänä syyspäivänä karkottanut. Ja Jänö-Jussi ymmärsi nyt liiankin selvästi, miksi hänen suuret, ruskeakarvaiset veljensä olivat jättäneet rotkon, nuo veljet, joiden kanssa hän kuuttomina öinä hieroi turpaa ystävyyden merkiksi keskellä tummia kylvömailasia ja tuoksuvia nurmiapilaita.