KULTARINNAN KUOLEMA.
Laahaten kellahtavaa ja kuluneen näköistä hikiliinaansa harmaan, kuihtuneen maalaismaiseman yllä oli päivä valjennut, kostavan haamun näköisenä. Tänä talvipäivänä oli Kultarinta jättänyt ihmisen virittämän pyydyksen teräskouriin käpälänsä, joka oli siihen jäänyt äärimmilleen kehittyneen hädän merkiksi.
Hän oli kävellyt, oli juossut, näkemättä mitään, tietämättä mistään, oli kulkenut pitkän taipaleen kunnes tyyten uupui, oli astunut kyynelehtivien, harmaiden pensasaitojen vieritse. Nämä olivat lukemattomien perhoskotelojen tahraamat, joista hyönteiset aikoinaan tulevat esille.
Vihdoin tunsi Kultarinta rohkeutensa pettävän ja käpäläinsä herpautuvan. Samassa äkillinen kuolemanpelko kylmän ryöpyn tavoin valahti tylynä hänen lamaantuneeseen tajuntaansa saaden hänen selviämään tuskanhuumauksesta. Ja ajatus, järkähtämätön ja ankara, astui käskevänä hänen eteensä: Jollet lepää, kuolet!
Hän oli pysähtynyt huokoiselle, mädänneelle lehtikasalle, josta enää oli vain lehtiruodit jälellä, keskelle lehtensä varistaneita, harventuneita orjantappurapensaikkoja. Nuoltuaan kotvan aikaa veristä käpäläntynkää, joka surkeana riippui hänen lavastaan kuin repaleinen hiha, oli hän hätäisesti ottanut selkoa ilmansuunnista päästäkseen eksymättä metsäasunnolleen.
Hän huomasi olevansa sitä aivan lähellä. Sillä sattukoonpa metsäeläinten elämässä mitä suorin, säännöllisiä oloja mullistava häiriö, melkein aina on tylsistyneen tajunnan yllä jonkinlainen sallimuksen johto, joka heitä kuljettaa, jonkinlainen olemukseen kätketty, tiedoton varjeleva voima, joka valvoo heidän elämäänsä.
Kun hän nyt väliaikaisessa turvapaikassaan voi miettiä, ryhtyi hän suunnittelemaan matkaansa, odottaen suotuisaa hetkeä pyrkiäkseen vierasvaraisen pähkinäpuunsa turviin. Tuolla metsänrinnassa se ojenteli pitkiä, sammaltuneita käsivarsiansa saksantammien ja pyökkipuiden ohuiden, paljaiden oksien lomitse.
Ikäänkuin olisi tahtonut hiljalleen hankkia takaisin välttämättömän määrän tarmoa, koota riittävän varaston voimaa, kyyristyi hän kokoon, kääriytyi keräksi, hankkiakseen tyyten uupuneille lihaksilleen nuoren, rohkean verensä lämmön avulla sitä voimaa, joka oli hänen paranemisekseen välttämätöntä.
Pian kohosi ratisevien puunoksien lomista hänen päänsä, hieno kuin käärmeen pää, varovaisena, oksia hipaisten, ja yhdellä silmäyksellä, yhdellä korvan humauksella tutkittuaan koko näköpiirin, juoksi hän pensasaitojen suojassa metsää kohti, jossa hänen asuntonsa oli.
Hän pääsi pian sinne, ja niin suuri oli hänen tarmonsa, että huolimatta rikkirevitystä käpälästään huolimatta suuresta verenhukasta ja pyörryttävästä tuskasta, hän vaivatta kiipesi ilmaluolaansa, jonne hän tuntui vaipuvan kuin emon syliin tai äkkisyvänteen avoimeen kitaan…
Kuusi päivää vietti hän siellä nuollen haavaansa, tuskasta raukeana, kuumeisena. Sitten tuli hän eräänä kauniina iltana esille laihtuneena, surkean näköisenä, silmät palavina ja tuskaisina, hartiat painuksissa, kulkien kuin raajarikko, joka näyttää rampaa jäsentänsä herättääkseen sääliä ja rukoillakseen almua henkensä pitimeksi.
Ei mikään houkutellut häntä enää kylään päin, mihin hänen toverinsa jälleen kulkivat. Ei mikään saanut häntä lähestymään ihmisasuntoja, ei mikään, ei edes verenhimo ja -jano vetänyt häntä aukealle. Siellä kuljeskelivat nyt kanat vapaina lumettomilla niityillä ja sänkisillä pelloilla keskellä tähdenmuotoisia ja viheriöiviä sikurijuuria, noukkien pieniä matosia ja kalkkikiven muruja, joista muodostui kuorta munan ympärille.
Metsä jäi hänen oleskelupaikaksensa ja riitti hänelle. Sieltä hän etsi jokapäiväisen ravintonsa, jonka avulla luuli jotenkuten tulevansa toimeen kevätpäiviin saakka, jolloin lehti puhkee puuhun ja linnut, jotka lupasivat hänelle parasta ravintoa, palaavat takaisin.
Nämä ajat koittivat.
Kiikkuessaan tähystyspaikassaan kuin vahti uutta urkkimassa, kuuli hän nyt muuttolaisten palaavan, kuuli metsän yläpuolelta niiden siipien äänekkään kahinan, joka oli kuin nousuveden pitkällinen pauhu, kuuli niiden meluisat kutsuhuudot, lemmenlaulut ja ilonpurkaukset. Ei hän käynyt levottomaksi, vaikka näki niiden kauas häviävän. Sillä hän tiesi kyllä, että näiden ensimmäisten, pohjoiseen pakenevien jälessä tulee pitkä jälkijoukko, joka leviää metsän yli ikäänkuin suuren, siipihameen laahustin ja täyttää sen syksyyn saakka lemmenleikeillään ja riemulauluillaan.
Hänen pieni sydämensä löi kiihkeästi ilosta hänen ajatellessaan, että läheisessä tulevaisuudessa saisi lehtien turvissa väijyä rastaita, saisi pyökkipuiden latvasta hyökätä niiden pesien kimppuun ja taistella ankarasti korppien pesillä, nämä kun puolustivat tukevalla nokallaan tarmokkaasti poikasiaan.
Saaliinsaanti oli vielä huonoa; pitkälliset väijymiset päättyivät usein hyödyttömästi. Mutta voimakas vaisto veti hänet väijymään lintujen lemmenleikkejä metsässä, niiden takaa-ajoja, niiden kinasteluja, niiden tappeluja. Nämäpä ne jouduttivat sitä aikaa, jolloin hän vehreällä nurmella pitäisi yltäkylläisiä verenjuominkeja leppeinä kevätaamuina tai viileinä kevätiltoina.
Silmikot tihenivät ja paisuivat. Pian pistävät niistä voitokkaina esille pienet, vaaleat lehdet, avautuakseen valossa kiiltävän tuoreina lippuina ja sitten asettuakseen näytteille keveinä, loistavina päivänvarjoina.
Silloinpa on pesien aika: melkein kaikissa pensaissa niitä piilee, suurten puiden kätköissä niitä löytyy. Silloin hän voi laatia ruokalistansa milloin pienistä lintusista, joita hän väijyilee metsänrinnassa, milloin metsäkyyhkysten painavista pesäntäyteisistä, joita hän löytää rotkosta, kuinka kulloinkin hetken oikku sallii. Nykyään hän ei voinut ajatellakaan lintujen metsästämistä päivän aikaan; sensijaan otti hän melkein joka ilta hengiltä rastaan.
Heti hämärän tultua alkoivat rastaat, yksitellen kiikkuen ojan varrella kasvavien puiden tyvioksilla, arkoina laulunsa, jonka silloin tällöin keskeyttivät lyhyet paussit. Laulu oli intohimoista, suuriäänistä, itsepintaista, siinä oli vaihteluita loppumattomiin, ja tuntui, kuin laulajat täten olisivat tahtoneet jouduttaa kevään tuloa tai kuin kukin heistä olisi tahtonut voittaa naapurinsa ja pakottaa hänen vaikenemaan.
Silloin Kultarinta liukui hiljaa ja notkeana maata pitkin ja saapui ääneti sen puun juurelle, missä kirkuja huusi äänensä käheäksi. Laulun kestäessä kulki hän eteenpäin, kunnes lintu omaan ääneensä kyllästyi ja vaikeni, jolloin hän pysähtyi ja laski alas säihkyviä rubiinisilmiänsä verhoavat ripsireunaiset luomet, avaten ne vasta kun lintu alkoi uudelleen laulunsa. Hän painautui kiinni oksaan, kuin olisi yhtä sen kanssa, niin että häntä oli ympäristöstään mahdoton erottaa.
Kun hän tunsi olevansa kyllin lähellä, kun oli arvioinut välimatkan ja ottanut vauhtia, syöksyi hän yhdellä hyppäyksellä linnun kimppuun, jonka laulu hänen kynsissään tukahtui kaameaksi parkunaksi. Silloin vaipui äkkiä koko metsä yön raskaaseen hiljaisuuteen.
Mutta tällaisella metsästysretkellä, joka vaati erikoista notkeutta ja harvinaista ketteryyttä, oli hänen arpinen käpälätynkänsä hirveän kiusallinen. Hänen kulkunsa oli sen takia hitaampaa, hänen tasapainonsa epävarmempaa, hänen hyppynsä kömpelömpiä. Olipa hän jo useita kertoja laskenut kynsistään saaliin, joka oli pyrähtänyt lentoon sysimustaan pimeyteen päästäen peloissaan kimeitä, kirkuvia ääniä, joista Kultarinta kyllin ymmärsi, ettei sitä enää saisi kiinni.
Mutta pesimisaikana piti hän alituiseen pitoja, joita keskeyttivät raskaat unet. Silloin oli hän kuin juovuksissa ja selvisi kohmelostaan entistä janoisempana, aina verenhimoisena, aina valmiina ottamaan hengiltä lintuemon, jonka hän yllätti muniaan hautomassa tai poikasiaan vaalimassa.
* * * * *
Auringon säteiden lämmön painamina kehittyivät tammien viimeisetkin myöhästyneet silmikot. Metsän vehreys esiintyi loppumattomissa värivivahduksissa.
Siinä oli värisointua. Metsän vehreä nurmi heijasti kuin kilpaa vehreiden ketojen kanssa auringonvaloa kuvastimensa tuhansista särmistä, ja sen räikeän hehkuva ja kiiltävä vehreys vaihteli tyvioksien monivivahteisten vaaleiden värien kanssa. Näiden oksien hennot, ohuet ja hienopintaiset lehdet eivät vielä olleet saaneet valon täyttä hehkukastetta, eivät vielä olleet tyhjentäneet kuumien säteiden kultamaljaa pohjaan asti. Sillä vinosuuntaiset auringonsäteet eivät vielä olleet ehtineet ylenmäärin vuodattaa valoa muille kuin etuoikeutetuille metsänreunoille ja korkeimmille puunlatvoille.
Mutta tänään kuohui kaikkialla elämä, sekä eläinten että kasvien, monimuotoisen rikkaana. Kuului hyönteisten surinaa ja lintujen laulua, silmikot aukenivat paisuvissa oksissa, jotka väräjävässä ilmassa rauskuivat kuin oikoilevat jäsenet.
Tämä oli ensimäisiä niistä päivistä, jolloin metsä, naisen tavoin, joka kauan on vastustellut rakastettunsa hyväilyjä, lopulta antautuu niille. Silloin kuohuu sen jok'ikisessä pikku jäsenessä elämää, silloin joka puussa neste riemuiten kohoaa, ja auringon kuumat suutelot saartavat metsän vallottavan, voittoisan lemmen voimalla ja tunkevat kokonaan sen läpi. Eikä metsä silloin enää tarjoo eläville olennoille eksyttävissä varjopaikoissaan vilpoisaa, vaikka pettävää suojaa.
Kaikki siinä lauloi, laulun ulospäin kumpuamatta; koko metsä kuohui hehkuvaa, sisäänpäin kääntynyttä, kuin keskitettyä elämää…
Keskellä tätä rikasta, puhkeavaa elämää kävi Kultarinta tuona aamuna ryöstämässä rastaiden pesiä pähkinäpuissa ja pikku tammissa päivän ravinnoksi.
Erään puun oksantyvessä, missä kolme keskikokoista haaraa yhtyi, istua värjötti rastas pesänsä reunalla, höyhenet pörröllään, pää hervotonna, silmät synkeän tuijottavina, kyyristyneenä poikasiensa hentojen ruumiiden yli, joilla tuskin oli vielä untuvapukua yllään.
Jokin näköhäiriö tuntui hänet huumanneen, sanoin selittämätön pelko kuvastui hänen silmissään.
Kaukana korkeuksissa oli hänet huomannut suuri petolintu, joka näytti leijailevan valossa. Räpytellen lakkaamatta siipiään, paikoiltaan hievahtamatta, kaula ojona, pää alhaalla, lumosi se tällä tyhjänpäiväisellä liikkeellään ja terävien rengassilmiensä kiehtovalla katseella lintuparan, joka äidillisen tunteensa pakottamana vaarasta huolimatta jäi pesäänsä.
Kauempana kokoontuivat toiset linnut yhteen, ja niiden siipien kahina ja pelokas viserrys kantautui laajalle. Ne tahtoivat näin, suurella lukumäärällään, rähinällään ja joukkovoimalla välttää turmiollista lumousta ja varmaa kuolemaa, niiden kohtaloa, jotka eivät liity muihin. Korpit rääkyivät ja osottelivat toisilleen vihollista pelon ja taisteluhalun vaiheilla, valmiina torjumaan iskuja, jotka eivät heitä edes uhanneet.
Petolintu, suuri hiirihaukka, jonka siipiväli oli sangen mittava, ei näyttänyt tästä välittävän, vaan oli kokonaan kiinnittänyt huomionsa saaliiseensa.
Ja äkkiä syöksyi se, tuntiessaan rastaan varmasti olevan vallassaan, kuin nuijalla iskien pesän kimppuun.
Mutta juuri kun sen koukistuneet kynnet, jotka jo edeltäpäin olivat iskuasennossa, olivat lintuun tarttumaisillaan, pisti äkkiä saman puun sokkeloista Kultarinnan pää uhkaavana esille.
Siipiään räpytellen pysähtyi verenhimoinen petolintu yhdelle noista kolmesta oksasta, johon se toisella jalallaan tarttui toisen hapuillessa tyhjää, ja ojennetun kaulan yläpuolella latuskainen pää tähysti julmana vastustajaa, joka hänen kanssaan kilpaili saaliista.
Istuen vastakkaisella oksalla, takapuoli ruumista pystyssä, terve käpälä alhaalla, lihavana ja voimakkaana tiheistä juhla-aterioistaan, raajat kissantapaisesti koukistuneena voimakkaaseen kaarrokseen, kaula pingotettuna, tappeluvalmiina, käänsi tuo pieni verenhimoinen eläin petolintuun päin hienon, latuskaisen päänsä liekehtivine timanttisilmineen, ja avasi kitansa paljastaen kaksi hohtavaa ja terävää hammasriviä. Kultarinta pysyi hievahtamatta, kuono pystyssä, sieraimet kokoon vetäytyneinä, viiksenkärjet eteenpäin, ojennettuina, hirmuisena suuttumuksessaan ja vihassaan.
Ja molemmat vastapuolet lävistivät toisensa kiehtovilla ja verenhimoisilla katseillaan kuin terävillä miekoilla. Oli syntymässä taistelu, tulinen, vielä epätietoinen tuloksiltaan, mutta joka tapauksessa tuskallinen ja tuhoisa saalisparalle. Tuo onneton linturaukka oli siinä kahden tulen välissä, sen höyhenet oli kuumeinen kauhunväristys pörristänyt, niin että siitä erotti enää vain mustan, liikkumattoman nokan, hapuilevat ja hurjat silmät. Onnettoman kaula näkyi tahtovan vetäytyä ruumiin sisään välttääkseen kuristavaa kynttä tai viiltävää hammasta. Kärsivän eläinparan sydän löi niin rajusti, että pienet sokeat poikaset, jotka olivat sen hentojen siipien suojassa, alkoivat piipittää tietämättä mitään näytelmästä heidän päänsä yläpuolella.
Molemmat viholliset lävistivät toisensa katseillaan kuin miekoilla. Olisi luullut, että näkymätön, voimakas side oli heidän välillään. Ja tämä side, joka kiristymistään kiristyi, jännitti myös entistä kiihkeämmin heidän lihaksensa taisteluun, tuimaan otteluun, johon he valmistuivat käymään satakertaisin, vihan kiihdyttämin voimin.
Ikäänkuin Kultarinta jo olisi lihaksiinsa koonnut kylliksi voimaa hyökkäystä ja puolustusta varten, lensi hän, takarajoillaan ponnahtaen aimo hyppäykseen, vihan nuolena oksaltaan petolintuun päin.
Hyökkäystä oli mahdoton torjua. Isku osui petolintuun keskelle rintaa ja se horjahti; mutta sen mahdottoman suuret siivet olivat sen tuokiossa kohottaneet jälleen pystyyn, jopa ennenkuin sen koukkunokka ehti nipistimillään repäistä näädän vavahtelevaa lihaa. Sitten tarttuivat sen kynnet ahneesti kaapaisten Kultarintaan ja se kohosi avaruuteen, vieden pienen eläimen mukanaan.
Hiirihaukka kohosi saaliinsa painostamana viistoon. Se säästi kostonsa myöhemmäksi, muutamaa hetkistä tuonnemmaksi, kunnes näätä tämän kulun huumaamana, pyörtyneenä, typertyneenä ilmameressä, ei enää ajattelisikaan vastustella nokaniskuja.
Se erehtyi. Kohotessaan ilmaan mahtavan linnun verisissä kynsissä oli Kultarinta kyllä tuntenut huimausta niinkuin ne, jotka luottavat vain maahan ja jalkoihinsa; hänen kauhun sokaisema katseensa ei ollut voinut arvioida sitä kasvavaa kuilua, joka hänet erotti maailmastaan, mutta raivokas viha oli hänet vallannut. Ja hän painoi syvemmä linnun rintaa vasten kitansa vihaa hehkuen ja verta janoten ja ponnahteli, voimakkaampana ja notkeampana kuin milloinkaan, kinttujänteittensä voimalla lähemmä petolintua, löytämättä jaloillensa tukikohtaa ja syöpyen hiirihaukan kynsiin, jotka häntä pitelivät tulisissa pihdeissään.
Yhdellä iskulla, suonenvedontapaisella, epätoivoisella ponnistuksella, jonka voimasta hiirihaukka veti jalkansa koukkuun, oli Kultarinta takertunut kiinni petolinnun ruumiiseen, ja raivokkaana iskenyt sen sisälmyksiin kylmät, veitsenterävät hampaansa, joita ei mikään mahti olisi niistä saanut irti riuhtaistuksi.
Kuolevan ihmisen elein nykäsi petolintu tuskissaan päätään taaksepäin. Avoimesta haavasta tihkui verta, ensin tulipunaisena ja lämpimänä kasteena, sitten nopeampina ja katkonaisina suihkuina. Ja suuria veripisaroita putoeli alas syvyyteen, aina suurempia sen mukaan kuin purema eteni ja reikä rinnassa laajeni. Hiljentäen silloin lentoansa ja kohoten pystysuoraan, enää mitään näkemättä, tuskien huumaamana nousi lintu nousemistaan, Kultarinta sydämeen syöpyneenä kuin surman nuoli, jota hiirihaukka puristi entistä kiihkeämmin ankaroissa kuolontuskissaan.
Petolinnun kynnet, jotka suonenvedontapaisesti olivat iskeytyneet näädän selkään ja rintaan, olivat syöpyneet läpi nahan, lihaksien, puristaneet rikki keuhkot, sydämen, kaikki vertavuotavat sisälmykset, ja sotkeneet kuin taikinaa elävää ja höyryävää lihaa. Ja samalla Kultarinta leppymättömänä, liikkumattomana, hänkin kostoansa suorittaen, repi hampaillaan punaisen haavan linnun sisälmyksissä yhä suuremmaksi.
He kohosivat hurjina kohti auringonvaloa yhtä huumaantunutta nousua. Äkkiä keikahti mahtava lintu verettömänä nurin syvyyden yläpuolella vaipuen hervottomille siivilleen. Ja kiemurrellen kuolonkamppailun viimeisissä tuskissa, petolinnun yhä puristaessa uhrinsa ruumista jäykissä kynsissään, syöksyivät molemmat ruumiit syvyyteen.