KAAMEA TIE VAPAUTEEN.
Pimeys oli läpäisemätöntä. Ei kuulunut muuta kuin jääkahleista vapautuneen veden solina. Yht'äkkiä metallin kalahdus viilsi kuin viikate hiljaisuutta, ja tuskanhuuto, joka tuntui lähtevän elämän ja kuoleman rajoilta, kohosi ilmaan paisuen kuin kauhua herättävä vesitulva, joka sulut särkee… Eläin oli joutunut pyydykseen…
Kultarinta, pieni harmaanruskea näätä, joka oli syntynyt toissa keväänä hetkellisen lemmenkaupan hedelmänä, oli tänään, kuten tavallisesti, lähtenyt liikkeelle pyökkimetsän rinteeltä. Täällä oli hänellä talviasuntonsa vanhan, sammaltuneen pähkinäpuun oksantyvessä, johon aika oli kovertanut kolon.
Aina lumentulosta asti, jolloin muuttolinnut olivat kolmiomaisissa karavaaneissa paenneet kauas pois, oli hän nähnyt ravintoaineensa nopeasti vähenevän. Tyydyttääkseen sammumatonta verenjanoansa oli hän saaliinhimoisten heimolaistensa tapaan hylännyt autiot metsät ja etsinyt kylän lähettyviltä jokapäiväisen ravintonsa.
Hän kävi siellä joka ilta, vaikka olikin varovaisempi ja pelkurimpi kuin ne vanhat toverinsa, jotka jo pitkät ajat sitten olivat sinne järjestäneet itsellensä pakopaikkoja puiden oksantyvien onteloisiin suojiin.
Ne ajat olivat jo kaukana, jolloin hän kiipeili nuorissa tammipuissa säikyttelemässä rastaanpesien nukkuvia, vastasyntyneitä poikasia, punaisen kuun auttaessa häntä rikoksessaan. Nyt ei ollut metsässä enää muita kuin joitakuita vanhoja talvilintuja, joiden varovaisuus oli siksi pettämätön, ettei heille milloinkaan tapahtunut yllätystä.
Eräänä yönä oli hänen onnistunut pujahuttaa matomainen ruumiinsa sisään rikkinäisestä ikkunanruudusta, joka tökerösti oli paikattu paperilla. Hän pääsi oven tai matalan seinän yläreunassa olevasta kissojen käymäraosta katto-orsien tukikohdalta erään maatalon aittaan, ja hypättyään sieltä rehuluukun läpi lehmien ruuheen, tunkeutui hän lämpimään navettaan, missä kanat asustivat. Sitten oli hän keveästi ponnahtanut orrelle, missä kanat kyyristyneinä, vieri vieressä lepäsivät yölepoansa, ja oli imenyt niistä jok'ikisestä veren kuiviin.
Hän iski hampaallaan auki korvan läheltä kulkevan valtimon, ja himokkaasti imien siitä virtaavaa lämmintä verta piteli hän kynsillään, jotka olivat terävät kuin kissan, tyrmistynyttä uhriaan, jättääkseen sen kamppailemaan viimeistä kuolonkamppailuaan lämpimänä, verettömänä, hervotonna.
Kuin juopuneena, halveksien lihaa veren makuun päästyään, oli hän palannut metsään ilonhuumeessa, rinta veritahroissa, karva ryvettyneenä, ruumis pullollaan, välittämättä siitä, että käpälänsä saattoivat jättää ilmiantavia merkkejä.
Kuinka paljon olikaan tapahtunut lyhyen ajan kuluessa, silloin kun hän oli itseään kohmelostaan selvittänyt!
Nyt olivat kaikki talot suljettuina kuin linnoitukset, ja niiden pihoilla ärisivät äkäiset, vahvahampaiset koirat, olivatpa joskus kuutamoöinä miehetkin valvomassa. He ilmaantuivat jättiläissuurina ikkunan pimennosta pamahuttamaan pyssyänsä, jonka salamannopea, punainen tuli ja ukkosenjylinän kaltainen paukahdus sai laajalti kaikki nälkäiset, kylässä kuleksivat nelijalkaiset lähtemään käpälämäkeen.
Öiset jahdit päättyivät hyödyttömiin ja yksitoikkoisiin harhailuihin pitkin puutarhojen aitovieriä, läpi hedelmätarhojen pensasaitojen tai metsänpuiden huojuvissa latvoissa.
Kuinka monta päivää olikaan tätä kurjaa elämää kestänyt? Mutta tänä yönä oli hän kulkenut houkuttelevasta aidanraosta, erään tähden kalpeassa valossa, joka pujahti esiin kahden pilven välistä kuin olisi astunut jonkun ilma-asunnon ovenraosta näkyville. Hän oli kulkenut sikin sokin heitettyjä kuivettuneita hernekeppejä pitkin, jotka uursivat lumeen harmaan juovan. Ja ikäänkuin nämä puoleksi lahonneet kepit olisivat olleet sallimuksen sormi, oli hän niiden päässä löytänyt suuren, tuoreen, pehmeän munan, jota tuskin erotti valkoisesta lumesta, ja jonka hän oli ahneesti ahminut kitaansa… Seuraavana päivänä löysi hän sieltä samoin munan ja niin useampana iltana peräkkäin, sillä nyt hän kävi joka ilta sieltä hakemassa ainoata ravintoansa. Loppuyö kului hyödyttömiin tutkimusretkiin, ja myöhäinen talvi aamu tapasi hänet virkkuna ja varovaisena metsäasunnossaan, oksantyven kolossa.
* * * * *
Oli tullut ilta, kevätilta, ja taivas oli lyijynväristen, paksujen pilvien peitossa. Suuria, vetisiä lumimöhkäleitä, valkoisia pyykkivaatteita muistuttavia, putoeli korkeiden puiden oksilta alemmas aina maahan saakka, päästäen samallaisen mäiskähtävän äänen kuin pussit jotka pudotessaan halkeavat. Joka haaralla lirisivät purot, ja tuntui, kuin suuret, salaperäiset siivet, lämpöiset ja kahisevat, hautoisivat maata. Ja kaiken tämän yllä vallitsi elämän ja kuoleman tuska.
Oksantyven harmaaseen aukkoon oli pieni Kultarinta ilmaantunut kuin lumiläntti, joka hiljaa putoo korkeammalta oksalta, ja hitain liikkein oli pikku näätä laskeutunut maahan.
Mutta sinne päästyään lähti hän aika vauhtia — sillä päivä on ollut pitkä ja hänen vatsansa on tyhjä — taivaltamaan tuttua tietään, jota hän kulkee joka ilta. Hänen käyrät, voimakkaat, teräväkyntiset käpälänsä tuskin hipaisevat lumen- ja mullansekaista tokaista maata; hänen pitkä, tuuhea häntänsä heiluu kepeästi; hän kulkee poikki hiljaisten polkujen, jotka lumen valaisemassa yössä näyttävät mustilta viivoilta; hän kulkee pitkin hakamaan rosokivistä aitaa ja sivu tummien, vaalealatvaisten, lakastuvien pensasaitojen, jotka jättiläissuurina tuntilaseina osottavat vuodenaikain vaihtumista. Toivo kiihdyttää pienen eläimen veren vilkkaammin virtaamaan ja hänen halunsa kasvaa kasvamistaan hänen lähestyessään saalispaikkaa.
Tässä on se aidanaukko ja ne lahonneet oksat, joita vastaan on asetettu kuin vahingossa suuria hirsiä. Näiden hirsien välitse pääsee kapeata käytävää pitkin munaan käsiksi. Tänä iltana se hohtaa puhtaanvalkoisena maata vastaan, josta edellisten päiväin lumi on sulanut pois. Hän näkee munan, hän on varma ateriastaan, ja sydän lyö nopeammin ja rajummin. Vielä jokunen hyppäys, ja kohta hän saa särkeä rikki hauraan kuoren, hei! — Ja hän kiitää eteenpäin, kun pyydyksen säälimättömät käsivarret äkkiä sulkeutuvat tylyyn syleilyyn ja hurjasti yhteeniskiessään sieppaavat väliinsä seikkailijan pienen käpälän, pitäen sitä kiinni hirmuisessa puristuksessa.
Tyynessä yössä kuuluu vangin sanomatonta tuskaa ilmaiseva, vihlova hätähuuto, ja samalla alkaa joka puolelta kuulua pientä kahinaa, äkillisiä töksähdyksiä, puidenoksien rasahduksia, mikä kaikki ilmaisee, että ympäristössä kuljeksivat metsäneläimet kiirehtivät takaisin pesilleen.
Kauhea tuska, mikä lähtee murtuneesta käpälästä, sen rikkiviilletystä lihasta ja repeytyneestä nahasta, pakottaa Kultarinnan epätoivon voimalla pinnistämään ruumiinsa aivan jäykäksi, siten mahdollisesti päästäkseen tästä likistyksestä. Mutta mitäpä voi lihaksien hurjinkaan pingotus teräsvieterien tuskallista puserrusta vastaan!
Turhaan hän niitä koettaa purra; hänen hampaansa arastelevat jo tuon säälimättömän metallin kylmyyttä, joka vain ne murtaisi, ja niin raukee jokainen tuskan yllyttämä yritys päättyen vaikeroimisiin.
Kaukana kajahtaa pyssynpamaus; silloin hän ymmärtää tämän pyydykseksi. Pian tulee mies hänet tappamaan, eikä hän silloin voi paeta eikä puolustautua. Ja tuskan vihloessa ja vaaran mieltä kiihottaessa ravistelee ja vääntelee hän itseänsä epätoivoisin liikkein.
Siinä seisoo pyydys maassa liikkumatonna. Hän viskelee pientä päätään taaksepäin ja pingottaa tervettä käpäläänsä, joka raivokkaasti polkee maata, samalla kun takakäpälät pinnistävät jäykkinä kuin jouset maata vastaan.
Pingottuneet raajat nykivät taapäin, sivulle, eteenpäin, mutta pyydys ei hievahda, ei liikahda. Satimen hammasrivi, jonka rautahampaat julmasti purevat hänen lihaansa, on suurilla raudoilla kiinni aidassa olevassa renkaassa. Hän nuolee vitkaan käpälästä tippuvia veripisaroita. Sitten näkyy hän, ikäänkuin jättäisi taistelun silleen, jännittävästä ponnistuksesta uupuneena toisinaan talttuvan, unohtavan itsensä, nukahtavan tuskiinsa ja väsymykseensä. Toisinaan taas hän vääntelehtii, ikäänkuin tuhatkertaisten kipujen kiusaamana, vapisten elämän kauheutta, värisee, vikisee, hyppii, murtaakseen rikki tai saadakseen auki pihdit, jotka häntä puristavat.
Mutta kaikki on turhaa, ja aika kuluu, ja mies voi saapua. Lumipeitteisen vuoren takaa päivä pian pilkottaa: sen ilmottaa lähellä oleva kukko metallisointuisella kiekunallaan, herättäen lehmät, joiden kellot kilahtavat yön hiljaisuudessa.
Täytyy paeta, paeta mihin hintaan hyvänsä! Ja vielä rajummin pudistaa hän käpäläänsä, jonka luut ruskivat teräshampaiden pihdissä. Vielä yksi ponnistus: hän viskautuu kokonaan kyljelleen, ja nyt puljahtavat murtuneiden luiden irtonaiset kappaleet esille ihosta, ja jälelläoleva käpäläntynkä on melkein irti. Koko hänen tarmonsa keskittyy tähän yritykseen; hänen silmänsä, joihin on räiskynyt verta, loistavat kuin rubiinit, hänen kitansa vaahtoaa, karvat ovat pystyssä ja tahriintuneet; mutta liharepaleet ja nahka, jotka vielä ovat kiinni tuossa surmanansassa, pidättävät häntä. Vaara kasvaa, kukot kiekuvat toisilleen, ja mies voi ilmaantua.
Silloin hyökkää hän äkillisessä tuskansekaisessa pelonpuuskassa, vapisten pyydyksen hirvittävän puristuksen alaisena, rikkirevityn käpälänsä kimppuun, ja nopein ottein silpoo, viiltää, ruhjoo, leikkaa hampaillaan veristä ja vavahtelevaa lihaa. Nyt on työ lopussa! Yksi lihassyy pidättää vielä: ponnahdus raajoissa, kouristus lihaksissa, ja hän Suhtautuu irti katkaisten vertavuotavan langanpätkän.
Eipä mies saa häntä käsiinsä.
Ja Kultarinta katosi sumuun tuskan huumaamana, mutta joka tapauksessa vapaana, eikä luonut edes jäähyväissilmäystä rikkirevittyyn ja punaiseen käpälätynkäänsä, joka jäi sinne todistamaan hänen voittamatonta vapaudenrakkauttaan ja elämänhaluaan.