MAAN ALLA.
Myyränmättään monikupuisen, multaisen katoksen kattamassa keskisuojassa heräsi Umpisilmä pitkästä talviunestaan, johon hän oli vaipunut harhailtuaan pitkät ajat yksin kylmissä käytävissään.
Lämmin hyväili hänen ihoansa, savinen maa oli pehmoista, ja hermoissa väreilevä ilontunne sai hänen laihtuneen ruumiinsa virkoamaan puolihorroksista antaen hänen aavistaa, että säännöllinen elämä, joka oli pitkät ajat ollut keskeytyneenä, oli tämän lämmön kera alkava uudelleen.
Siitä oli kauan, kun hän turhaan oli tutkinut metsästysalueensa pitkiä käytäviä. Ainoastaan sangen harvoin oli hän löytänyt vähäpätöisen saaliin, hyönteisen tai madon, jonka hän heti ahmasi kitaansa, milloin ei kohdannut voimakasta vastustajaa, jonka kanssa oli taisteltava ennenkuin sai rauhassa saalistaan nauttia.
Hänen viimeinen suuri ottelunsa oli muistista häipymäisillään: pitkä, pitkä käärme pakeni sihisten hänen käytäviinsä, ja hän oli tällä ahtaalla alalla helposti saanut kiinni matelijan, joka ei kovinkaan nopeasti päässyt eteenpäin. Hän oli tarttunut sitä pyrstöstä kiinni ja kiipesi sen kylmälle ja pitkän pitkälle selälle. Ennenkuin tuo toinen oli edes ehtinyt kääntyä, oli hän voimakkailla etukäpälillään palotellut sen kahdeksi eripitkäksi kappaleeksi, huolimatta elävän hurjista, ruoskantapaisista kiemurteluista.
Tämän voittosaaliin hienonmakuinen ja rasvainen liha ravitsi hänet pitkäksi aikaa. Sitten seurasi pitkiä unia; sitten oli hänen ravintonaan pienet pakkasta pakoilevat hyönteiset, sammakot ja rotat; sitten ei mitään.
Siitä lähtien alkoivat unet kestää kauemmin, saaliinhaku ei ottanut päättyäkseen, ja kun pikku myyrä vihdoin huomasi käytävissään syntyneen vieremiä, ei hän enää siekaillut, tuntiessaan ponnistukset turhiksi, vaan läksi kulettamaan keskikäytävään multaa tiensä tukkeeksi.
Mutta nyt, kun veres lämpö sai hänen karvansa kiiltämään, tunsi Umpisilmä ympärillään kemiallisten ainevaihdosten ihmetöiden, juurien hengityksen ja liikkeessä olevien nesteiden värisyttävästi itseensä vaikuttavan.
Käytävien korjaustyö piti vireillä hänen elpynyttä toimintahaluansa. Yläpuolella riippui pitkiä, valkoisia juuria kuin pystysuoraan pingotettuja köysiä, toisia pisti alhaalta esiin, joka päivä työntyi uusia näkyviin. Ja hän kulki alati kuin ahkera työmies, kuin metsänvartija, joka kevään tullen karsii metsänrajat selviksi, katkomassa etukäpälillään, noilla tuhoisilla pikku sahoilla, tätä paisuvaa, vaaleaa juuriverkkoa.
Hänen asuntonsa lämpö lisääntyi asteittain, ja yhä voimakkaampana tunsi Umpisilmä elämän ympärillään virtaavan. Päihdyttävien nesteiden tuoksu huumasi hänet kuin nuori viini, synnyttäen painostavan juopumustilan, sata kertaa valtavamman sitä, joka kevätpäivinä, hentojen silmikkojen puihin puhjetessa, saa kiimaiset hirvet lemmenkuumeessa kiljumaan.
Hyönteisiä ilmestyi uudelleen; madot, jotka olivat kulkeneet syvimmä kasvikerroksiin ja nyt jälleen matelivat tuoresta vehreyttä kohti, eksyivät hänen käytäviinsä, ja Umpisilmä ahmi suuhunsa kaikki mitä retkeilyllään sattui löytämään, siten korvatakseen talven pitkät paastot.
Nyt oli yltäkylläisten juhla-ateriain, alituisten pitojen aikaa. Nyt hänen rauenneet voimansa palasivat uudelleen, hänen elimistönsä kehittyi nopeasti. Kuohuvat, päihdyttävät nesteet kiihdyttivät kilpaa yltäkylläisen ravinnon kera koko hänen olentonsa kuumeiseen haltioitumistilaan, joka eläinten elämässä aina käy suurten käänteiden edellä.
Hänen aikansa kului saaliinajoon ja nukkumiseen, ja hänen unensa yltyivät aina edellistään levottomammiksi.
Tänään oli hän saalista hakiessaan huolellisesti karsinut mutkittelevat, holvimaiset käytävänsä puhtaiksi juolaheinien silkeistä juurista. Hän kulki jälleen keskikäytävään, ja siellä hän vaipui kuopitulle mullalle keskelle savisia pylväikköjä kuin valtaistuinkatoksen alle uinumaan sitä eläinten puoliunta, jota vaanii epämääräinen pelko tai jonka rauhaa salaa jäytää aavistus onnettomuudesta tai tyydyttämätön tarve.
* * * * *
Hän nukkuu. Hänen sametinhienot kylkensä vavahtavat äkkiä rajusti. Mikähän painajainen ahdistaa tuota pientä eläintä? Loriseeko tulvavesi käytävissä ja tunkeeko se siihen sokkeloon, jossa hän lepää? Onko hänellä edessä jättiläistaistelu sihisevää käärmettä vastaan, pettääkö hänen tarmonsa ja joutuuko hän vapisten vihollisen haltuun?
Ei, tämä on maanalaista, melkein kuulumatonta raapimista, kuin outoa gong'in [gong on sointuva metallilaatta, johon lyödään rumpukapulan tapaisella puikolla] ääntä. Se täyttää hänen mielensä kauhunmuistoilla ja saa siinä syntymään entisen mielettömän, jo vaimentuneen pelontunteen. Vapisten kääntyy hän ympäri.
Tulvan uhkaamana vuorikaivoksessa hyökkäävät työmiehet, kuullessaan hälyytyshuudon "pelastukoon ken voi" mielettöminä, sekasortoisissa laumoissa pelastusta kohti. Samoin sai pikku myyrän levottomassa, kauhunmuistojen täyttämässä ja itsetiedotonta elinvoimaa uhkuvassa olennossa tuo kamala vaara: koiras tulee! hälyytyshuudon voimalla kaiken tarmon kiteytymään yhdeksi ainoaksi ajatukseksi, puistattaen voimakkaasti pientä olentoa. Koiras!
Koiras, jonka hyväily kirvelee kuin haava, jonka syleily on kidutusta, jonka odotus on tuskaa! Koiras, joka raiskaa niinkuin murhamies tappaa, koiras, jolle hän on jo antautunut ja jota pitää paeta, paeta kuin kuolemaa!
Hän kuuntelee. Se se on, epäilemättä; ääni on varmasti sen käpälien, jotka tonkivat, kaivavat ja lähenevät.
Siellä on koiras tai useampia koiraita, sillä ehkäpä etempänä, joissakin metsän maanalaisissa sokkeloissa, mihin hänen aistimuksensa ei ulotu, on vielä toisia tulossa häntä kohti, ja niiden hirveän tuskalliseen hääsyleilyyn täytyy alistua.
Pakoon! pakoon! Mutta mihin? Valo on kuolemaa. Pikku myyrä muistaa, että hän päätti eräänä iltana viime vuonna lähteä hehkuvan kuumista käytävistään ja kiivetä kasteen kostuttamien, tuoretuoksuisten heinäniitosten sekaan etsimään apua kärsimyksiinsä.
Mutkaisen käytävän suussa, jossa hänen eteensä ilmaantui suuren punaisen auringon valaisema avara iltamaisema, sulkeutuivat hänen heikot, valon sokaisemat silmäparkansa äkkiä, ja hän jäi siihen pitkäksi aikaa puolikuolleena, umpisokeana.
Kun hämärä hyväätekevänä kostutti hänen pimeyteen tottuneita silmiänsä, ja kun hän pääsi takaisin maanalaiseen asuntoonsa, lupasi hän itselleen lujasti, ettei enää koskaan lähtisi seikkailemaan oman maailmansa ulkopuolelle tuohon silmiä häikäisevään ja tuhontuottavaan maailmaan, josta lakkaamatta, ikäänkuin uhmaillen, putkahtaa esiin vaaleita köysiä, jotka uhkaavat pilata hyvän järjestyksen hänen metsästysalueillansa.
Mutta tuolla on vihollinen, joka lähestyy! Ääni käy selvemmäksi!
Pakoon! pakoon!
Ja kuumeisella kiireellä kaivaa hänkin uuden käytävän, mutkaisen, salaperäisen, eksyttävän, monikujaisen. Täytyy tehdä sellainen läpipääsemätön sekasokkelo, johon sisäänmurtaja eksyy! Voi, jospa tuon voisi muurata kiinni kivien väliin! Ja hänen etukäpälänsä tonkivat, kaivavat, iskevät; takakäpälät viskovat multaa; pieni herkkäliikkeinen kuono värisee kuumeesta ja pelosta. Käytävä pitenee. Mutta tulija! Missä hän on?
Pikku myyrä palaa keskikäytävään ja kuuntelee. Koiras lähenee. Multaseinä liikahtaa; kuuluu jokin terävä, kalskahtava ääni. Ja äänen vangitsemana jää Umpisilmä paikalleen ällistyneenä kuuntelemaan. Mitä käytävää pitkin pakenisi? Saviseinä liikahtaa enemmän; hän vapisee; pieniä multapaloja irtaantuu kuin lohkoisi muurinmurtaja väliseinää, ja yhtäkkiä ilmestyy vihollinen, viimeisen lohkareen vieriessä, kuono mullassa, karvat liassa, samalla kun Umpisilmä vaistomaisesti syöksyy lähimpään käytävään ja katoo pimeyteen.
* * * * *
Ällistynyt tulokas ei hetkiseen hievahda paikoiltaan, mutta alkaa sitten, jonkunlaisen hääkiemailuhalun vallassa, ravistaa päältään multapalasia, joilla hän on itsensä tahrinut.
Sitten hän rupeaa kuuntelemaan, ja haistelee yhä vielä likaisella ja himosta värisevällä kuonollaan käytävien suuta; syöksyy sitten, päästäen kidastaan voitonhuudon, käheän ja vinkuvan kuin kuristettavan linnun, naaraan jälkeen, joka epätoivoisen vauhdilla kiitää edestakaisin synkissä, sokkeloisissa käytävissä.
Mutta koiras kulkee hänen perässään, onpa usein hipaisemaisillaan pakenevaa, jonka sukupuolinen tuoksu yllyttää hänen tarmoansa ja kiihottaa hänen himoansa.
Jo kymmenen kertaa ovat he käyneet keskimmäisessä komerossa savisen mättäänkuvun alla, joiden tukipylväitä he ohikulkiessaan ovat survaisseet rikki, juostessaan tätä lemmen ja kidutuksen kilpajuoksua.
Umpisilmä ei enää tunne eikä näe mitään; hän kuulee aivan kintereillään pyövelin kutsumahuudot ja huomaa pienten, väsyneiden käpäliensä vapisevan.
Tuossa se on. Se lähestyy. Umpisilmä tuntee sen takaa-ajoon jännitetyn ruumiin kyhäyksen. Se on hänen takanaan; se saa hänet kiinni! Oi! täytyy kääntyä päin ja tehdä vastakynttä! Hän pääsee käytävään ja survaisee äkkiä vihollista teräväkyntisillä käpälillään. Hurja yhteentörmäys! Eräs multatuki sortuu, ja Umpisilmä, joka on sen kääntyessään kaatanut, vierii multamurujen sekaan.
Yhdellä hyppäyksellä on koiras hänen kimpussaan; se tarttuu häneen kiinni; se puristaa pienten hampaittensa väliin hänen hiestä kostean niskansa. Ja hänen päästäessään epätoivon huudahduksia, joita maanalainen kaiku kertaa, tyydyttää koiras sukupuolisen himonsa, jonka uhriksi jokainen hänen kaltaisensa joutuu, kun nesteiden puuhun virtaillessa kiimaisten koirasten kuumeinen veri sitä vaatii, ja jonka kautta tuskallisen äitiyden ylevä luomistyö ijäti jatkuu.