IX.
Joulukuun kahdeskymmenesneljäs päivä oli yhtä pitkää hämärää. Aurinkoa ei näkynyt; ainoastaan puolipäivän tienoossa olivat pitkät, lyijynharmaat pilvenkaistat osottaneet sen kulkua taivaanrannalla mustien pilvien takana, jotka levittivät synkän katoksensa aution ja kolkon seudun ylitse.
Tuontuostakin kuului hätäilevä korpin rääyntä tai harakan nauru pihlajasta, jonka viimeiset punaiset marjat olivat loppumaisillaan. Nämä äänet häiritsivät tuokioittain hiljaisuutta ja siinä kaikki.
Ainoastaan uinuksissa oleva kylä, jonka yläpuolella liikkumattomat savupilvet riippuivat kolkon peitteen tavoin, ikäänkuin näiden olkikattoisten asuntojen kuumeisena hengityksenä, oli yksinään näyttänyt muita elonmerkkejä aamunkoitteessa ja hämärän tullen. Silloin syöksyi likaantunut karja navettain ovista iloisessa innossa määräajoin ammuen ja juottopaikkaa kohti rynnistäen.
Ja kumminkin oli koko kylänväki valveilla ja liikkeessä: olihan juhla-aatto. Vanhoissa romaanilaiskeittiöissä, missä lieden karkeatekoinen tukipylväs ja savustanut, puoliympyrän muotoinen kaareva katos tukivat kahta laajaa lavaa, jossa palvattiin silavaviipaleita ja kinkkuja suloisessa katajantuoksussa, siellä oli tavallista vilkkaampaa liikettä.
Jouluaaton viettoa ja huomispäivän juhlaa varten olivat emännät leiponeet ja paistaneet kaksi uunillista leipiä ja vehnäsiä, joiden lämmin tuoksu täytti koko talon. Unohtaen leikkinsä ja riitansa olivat lapset riemuhuudahduksin katselleet kaikkia valmistuksia ja meluten lukeneet näitä herkkuja, odottaen kärsimättömästi sitä ikävöityä hetkeä, jolloin niistä saisivat nauttia. Ja paljon oli uunista tullut esille hyvää: oli luumuja, joita siellä oli kuivattu ristikoilla leipien paistuttua, oli marenkeja, joille oli ripoteltu monenvärisiä pikkumakeisia, ja kellarissa säilytettyjä omenia, jotka levittivät hienoa, eetterimäistä tuoksua.
Illallinen oli ollut yltäkylläinen, hilpeä mieliala oli vallinnut aterialla, ja tavanmukaisesti oli koko iloinen talonväki mennyt kirkkoon jumalanpalvelukseen, keltaisten lyhtyjen liehuessa yön pimeydessä, ja tullut sieltä takaisin kotia, missä kokoontuivat lämpimään kakluunihuoneeseen viettämään jouluaattojuhlaa.
Oli syöty ja juotu, oli laulettu ja naurettu, ja isoäiti oli alkanut, kuten ainakin, vapisevalla, hiukan salaperäisellä ja ikäänkuin kaukaa kajaavalla äänellään perinnäistarinan:
"Se mitä kerron, tapahtui pitkiä, pitkiä aikoja sitten, kerran keskiyöllä jumalanpalveluksen jälkeen, jolloin maa, jota nyt viljelemme, kuului kokonaan ylhäisille herroille ja meidän isovanhempaimme isovanhemmat olivat heidän palvelijoinaan.
"Ennen jumalanpalvelusta tuli eräs mies, jota ei kukaan ollut milloinkaan nähnyt, tapaamaan sen linnan kreiviä, jonka rauniot te tunnette. Hän kertoi, että sudenluolan perällä oli nähty metsäsikoja ja että nyt, kun oli kirkas kuunvalo, voitaisiin niitä helposti pyydystää. Intohimoinen metsästäjä kun oli, käski kreivi, unohtaen velvollisuutensa, heti valjastaa hevoset itselleen ja palvelijoilleen ja ottaa koirat mukaan. Mutta hänen hurskas vaimonsa itki ja rukoili häntä niin kauan, kunnes hän vihdoin suostui kirkonkellojen kaikuessa lähtemään kirkkoon, missä hän istuutui punaiseen, kullatulla valtaistuinkatoksella varustettuun nojatuoliin, joka siellä oli heille varattu.
"Virrenveisuu oli jo alkanut, mutta katumusta ilmaiseva ryppy näkyi kreivin otsalla, kun tuo outo, salaperäinen vieras astui kirkkoon ristinmerkkiä tekemättä, tuli uudelleen tapaamaan kreiviä ja puhui hiljaa hänen korvaansa.
"Miesparka ei enää kyennyt vastustamaan mielitekoaan, vaan lähti, huolimatta vaimonsa rukoilevista katseista, palvelijat mukanaan. Pian kuului etäältä jahtikoiraparven haukuntaa ja koko jumalanpalveluksen ajan kuului kuin herjauksena ulvonnan säestämä otuksenjahti. Ja kaikilla oli kyyneleet silmissä, ja kaikki rukoilivat hartaasti.
"Tätä kesti koko yön, sitten äkkiä kävi kaikki hiljaiseksi. Mutta armollista herraa ei enää näkynyt linnassa; hän katosi jäljettömiin kirottuine koiraparvineen ja palvelijoineen, ja hän saa helvetissä kalliisti maksaa tuon kirkonhäväistyksen. Siksi Jumala on tuominnut hänen joka sadas vuosi jouluyönä metsästämään koirineen läpi yön. Onneton kreivitär kuoli luostarissa; ja tuota tuntematonta miestä, joka oli vietellyt hänen puolisonsa mukaansa, häntä ei kukaan enää milloinkaan nähnyt, ja jokainen tietysti ajatteli, että se oli itse paholainen.
"Meidän äitimme ei kuullut tuota metsästystä, mutta hänen isoäitinsä kuuli sen. Silloin oli ilta, kuten nytkin, kolkko keskiyön hetki, ja…"
Samassa kuului kaamea ulvonta, surullisen pitkä kuolon-ulvonta, joka kulki kuin kauhunhuuto läpi kylän, ja tähän vastasivat heti kaikki kylän ja ympäristön talojen koirat kuin johonkin taikamerkkiin kolkolla ja pitkällä ulvonnalla. Tuo melu paisui uhkaavaksi ja häipyi kuin nyyhkytys. Juuri kun se oli loppunut, alkoi se uudelleen — tai oikeammin: se ei loppunutkaan, se hiljeni tuskallisissa sävelvaihteluissa ja jatkui pöyristyttävänä, epätoivoisen yksitoikkoisessa tahdissa.
"Rukoilkaamme, lapseni", sanoi vanhus, "rukoilkaamme kreivin sielun puolesta!"
Kaikki kylän asukkaat olivat valveilla. Miehet olivat ottaneet seinältä naulasta vanhan pyssyn, jonka piippua he huolellisesti tarkastelivat, ja heidän hämmästyneissä kasvonilmeissään, joihin järkeilevä ajanhenki ehkä jo oli leimansa painanut, näkyi merkkiä entisen taikauskon kauhuista.
Naiset ja lapset kokoontuivat ääneti lieden ympärille, etsien sen valossa ja lämpimässä turvaa tuntematonta vaaraa vastaan, jonka he luulivat olevan uhkaamassa. Mutta enemmän kuin kukaan muu, koki Simppa tänä yönä pelon kauhua.
Tuon vanhan salametsästäjän oven edessä, miehen, joka ei pelännyt Jumalaa eikä perkelettä, oli ensimäinen ulvonta alkanut. Sieltäpitäen tämän suuren, kolkon näytelmän pääosan esittäjä johti näkymätöntä jahtikoiraparvea. Simppa oli työntänyt oven kohdalle suuren tammisen astiakaapin, jonka takana Pyry, häntä koipien välissä, karvat pystyssä, ulvoi epätoivoisena. Koko yön valvoi Simppa, ladattu pyssy kädessä, valmiina laukaisemaan. Tuntia ennen aamunkoittoa kolkko ulvonta vaikeni.
Päivänvalon ja hiljaisuuden rauhottamana nosti salametsästäjä paikoilleen raskaan huonekalun, joka sulki hänen asuntonsa sisäänkäytävän, ja avasi varovaisesti oven ra'olleen.
Katse tylsänä, raajat kuolon jäykistäminä ja pakkasen palelluttamina, iho puoleksi paljaana, makasi siinä hänen edessään Mikko Repolainen kuolleena, hyppyyn kyyristyneen kissan asennossa, luurangoksi laihtuneena, kohtalokas kulkunen kaulassaan.
Pyry meni sitä pelokkaana haistelemaan ja vetäytyi puhisten sen luota takaisin.
Ajatukset sekavina, polvet herpautuneina, palasi Simppa huoneeseensa, otti lapion ja säkin, johon pisti onnettoman uhrinsa ruumiin ja lähti metsään, koira mukanaan.
Hän kaivoi siellä lumeen syvän kuopan, laski siihen ketun ruumiin, ja loi sen huolellisesti umpeen.
Ja hän palasi sieltä kotiinsa selkä kumarassa, katse arkana ja pelokkaana. Vaan Pyry, jolla ei kuten isännällään ollut aihetta vakaviin mietteihin, laski ennen lähtöä käpälänsä ylenkatseellisen ja järkevän tyynen näköisenä sille harmaalle lumen- ja mullansekaiselle kummulle, jonka alla Mikko Repolainen nukkui viimeistä untansa.