VIII.
Talvi tuli äkkiä, niinkuin usein sattuu vuoristossa, heti lokakuun loppu- ja marraskuun alkupäivien kylmien vihmasateiden jälkeen. Joitakin punaisia marjoja näkyi vielä kiiltävän pensasaitojen marjapensaissa, joitakin sinipunervia oratuomen marjoja, joiden kuoren ensimäinen halla oli käpertänyt kokoon, riippui vielä varsissa, sittenkun pakkanen oli karistanut pois kolme neljäsosaa. Sitten putosi eräänä kauniina aamuna, jolloin tuuli tuntui rauenneen, ensimäinen lumi kuin varkain, pehmeänä, leppeänä, ääneti, tuulen tuntumatta, kestävän rauhallisena kuin kunnon työmies, jota ei mikään pidätä, ei mikään hoputa, ja joka tietää, että hänellä on hyvää aikaa.
Kaksi päivää ja kaksi yötä satoi herkeämättä lunta, joka pyyhkäisi kukkulat sileiksi, täytti laaksot, tasotti kaikki möyheän peitteensä alle, jota ei mikään voinut nostaa pois. Ja koko aikana, minkä lunta satoi, ei metsän eläimistä eikä talvilinnuista yksikään hievahtanut huolellisesti valitsemaltaan tyyssijalta.
Mikko Repolainen (hän vältti nykyään luolia) oli kuten muutkin, kyyristyneenä tiheän pähkinäpuuryhmän alimpien oksien suojaan, hautautunut käärinliinaan, joka itsestään laskostui hänen ympärilleen ja muodosti hänen kokoonkyyristyneen ruumiinsa mukaisen ahtaan asunnon, sievän ja ohutseinäisen vankikopin, jonka hauraat seinät hän kyllä hetken tullen osaisi särkeä. Tässä vankilassa oli hänen lämmin, sillä hänen turkkinsa oli tiheä, ja holvinmuotoinen lumikerros, joka peitti hänen köyryisen selkänsä, suojeli häntä kerrassaan kylmältä ulkoilmalta.
Kun hän arveli lumisateen tauonneen, raivasi hän itselleen keskipäivän aikaan kapean uloskäytävän ja lähti etsimään jokapäiväistä ravintoa huolellisesti välttäen sen lumiluolan särkemistä, jonka luonto oli hänen ruumiinsa mukaiseksi muovaillut.
Oli taas käsissä huonot ajat. Mikko Repolainen tunsi sen hyvin ja sitä selvemmin, kun tuo riivattu kulkunen, jota hänen pakosta täytyi joka askeleella heläyttää, saattoi hänet metsästysretkillä, etenkin jänisjahdissa, auttamattomasti alakynteen.
Hän tiesi kyllä, että jos jänis loikkasi hänen edellään, joutui se auttamattomasti hänen kynsiinsä, sillä pehmeän lumen aikana eivät nuo onnettomat pitkäkorvat kykene nopeudessa kilpailemaan kettujen ja koirien kanssa. Mutta ne eivät ole lainkaan tästä huonommuudestaan tietämättömiä, ja heti kun kuuluu kulkusen täi askeleen outo ääni, ovat ne kyllin varovaisia pysytelläkseen liikkeellä tarpeellisen välimatkan päässä. Kettu on siis niiden mielestä enemmän kuin epäluuloa herättävä.
Silloin alkoi hän uudelleen retkeillä metsissä loppumattomiin, kuopi pitkät ajat metsäomenapuiden juurella, kokoili kärsivällisesti lumitaakkansa varistaneista pensaista jälellejääneitä tähteitä, jotka vain puoleksi ravitsivat hänen liiankin usein tyhjän vatsansa.
Hän vietti jälleen päiviä ilman ravintoa, piti jänisten kulkupaikoilla vahtia ja väijyi varovaisena kylän ja talojen lähistöillä, mielessään se epämääräinen toive, että saisi siepatuksi jonkun siipiotuksen tai kuristetuksi kuoliaaksi jonkun kissan.
Ja tällaista kesti aina joulukuun alkupäiville saakka.
Mutta siitälähtien lisääntyi kylmyys kaksinverroin. Purevat pohjatuulet alkoivat puhaltaa ja lumi, joka pakkasen käsissä oli muodostunut hienon hienoiksi kristallihelyiksi, tunkihe kaikkialle, täyttäen syvimmätkin laaksot, imeytyen tiheimpiinkin sokkeloihin ja muodostaen oikeita valkoisia särkkiä, nietoksia, jotka tuulen ajamina herkästi siirtyivät paikoiltaan.
Hänen pesänsä pysyi kuitenkin vahingoittumatonna; olipa se lujettunutkin, ja hän viihtyi siellä entistä paremmin, sillä hänen ruumiinsa lämpö oli ylt'ympäri sulattanut hänelle lumesta leppoisen vuoteen, joka sitten pakkasen jäädyttämänä muodosti jonkinlaisen kovemman pinnan, jääholvin, joka helposti kannatti muutoin vaihtelevaa lumenpainoa hänen yläpuolellaan.
Kaikki pensaat olivat tyyten paljaat, linnut liikuskelivat kylien lähistöillä, jänikset olivat näkymättömissä. Ei ollut enää mitään, ei mitään, ja miettiväisenä, epäröiden, mielessä vielä entinen seikkailunsa, alkoi kettu uudelleen kulkuesensa turvin käyttää hyväkseen kotieläinten luottamusta.
Mutta siinä hänellä oli huono onni. Joka yö hiipi hän huomiota herättämättä asuntojen lähelle, karkottaen pois toiset nälkäiset ketut, jotka siellä jo maleksivat eivätkä olleet hänen laillaan odottaneet, kunnes äärimmäinen nälkä heidät pakotti haeskelemaan satunnaista syötävää.
Mutta ei yksikään eläin aikonutkaan lähteä navetan lämpimiltä pahnoilta eikä lieden ääreltä, missä kissat viluisina istua kyyröttivät kivikiukaalla tai lämpimällä pankolla, milloin eivät olleet vilja-aitoissa tai asuinhuoneiden sillanra'oista väijymässä laihoja hiiriä, jotka, nälissään nekin, uudelleen olivat tulleet asustamaan taloihin.
Aika-ajoin jahtikoiran vihainen haukunta muistutti hänelle, että hän oli joutunut liian lähelle, että hänestä oli saatu vihiä ja että hänen piti kiireimmiten luikkia tiehensä. Ei hän koskaan tuonut näiltä öisiltä retkiltään mitään mukanaan. Ei ollut näkynyt edes raatoja, joita ennen oli usein löytänyt ja niillä tyydyttänyt nälkäistä vatsaa; pahimmassakin tapauksessa niistä saattoi, pitkiä väliaikoja pitäen, käydä sieppaamassa palan ja heti pötkiä pakoon; kylän eläimet välttivät itsepäisesti tuhoaan. Mikko Repolainen kuleksi kaikesta huolimatta talojen lähistöllä. Kumminkin vältti hän huolellisesti Simpan asuntoa, ja vaikka ajatukset olivat sekaisin ja vatsa tyhjänä, livisti hän nopeammin tiehensä sinä yönä, jolloin kuuli Pyryn äänen vastaavan jonkun metsästystoverin nalkutukseen — merkki siitä, että metsän asukas oli lähellä.
Mutta ketulla ei vieläkään ollut mitään syötävää, ja päivät kuluivat eikä pakkanen hellittänyt, ja entistä ankarampi nälkä uuvutti ja kalvoi metsän eläjiä.
Ja Mikko Repolainen oli nyt laihtunut pelkäksi luurangoksi, oli käynyt surkeamman näköiseksi kuin taannoisen vankeutensa jälkeen. Hän oli enää vain varjo entisestään, kuumeen kuluttama, ja vaappui kuoleman ja hulluudenhan välillä. Hän oli saanut tavakseen kuljeksia kylän ympäristöllä, jonne hän huomaamatta hiipi aina määrätyllä hetkellä, tietämättä miksi. Ei hän väitellyt enää koiria, eipä edes Simpan asuntoa, ei toivonut mitään löytävänsä, eipä edes hakenutkaan mitään syötävää. Kaulassa kilisevä kulkunen oli hänet vähitellen tappanut. Hän oli nyt valmis viimeiseen ja äärimmäiseen koetukseen.