VII.
Tuli sitten kiiman aika.
Kiimaisten naaraskettujen jäljillä vainusi Mikko Repolainen hekumallisia tuoksuja, jotka saivat hänen leukapielensä vavahtelemaan ja verensä kiehumaan. Koko hänen olentonsa värisi silloin sitä suurta rohkeutta, jota tarvittiin häätaisteluihin, jotka olivatkin vain häiden korkein muoto. Ja hän oli näkevinään haavoitettujen, häpeillään olevien ja voitettujen kilpakosijain edessä hennon naaraan alttiina voittajan haluille.
Voi noita tappeluita metsien pimennossa, noita hurjia otteluita, jolloin hampaat iskettiin toisen turkkiin ja veri sai vuotaa, noita meluisia kaksintaisteluita, joiden päätyttyä voittaja, hänkin haavoitettuna ja verta vuotavana, nautti voitostaan, sillävälin kun voitetut, vieläkin uhmailevina, etäämpää näyttivät hampaitaan tai kiertelivät levottomina ja nurpeilla mielin yhteenliittynyttä paria!
Mikko Repolainen oli noita voimakkaita. Hän oli usein jäänyt voittajaksi näissä öisissä turnajaisissa ja saavuttamattoman päämäärän raivostuttamana seurasi hän nyt noita moninkertaisia jälkiä, joissa kilpakosijain askeleet peittyivät lemmittyjen jalan jälkiin. Mutta päämäärä häipyi saavuttamattomiin, sillä kirottu kulkunen, joka ilmotti asiaankuulumattoman olevan lähellä, sai kilpailijat vaaran uhatessa sopimaan ja rakastavaiset ryhmät pötkimään pakoon.
Ja hän juoksi kaiket yöt, hylkäsi yhdet jäljet lähteäkseen seuraamaan toisia, mielessään aina se pettävä toivo, että hänen kutsu-ulvahtelunsa, joita hän lakkaamatta lähetti naaraalle, riittäisivät estämään tätä pakenemasta lähestyvää kulkusen kilinää.
Hän joutui epätoivoon. Hän ei muistanut enää käydä varastamassa kanoja eikä juomassa lähteestä. Rakkauskuume uuvutti häntä ja mielettömän raivon vallassa heittäytyi hän, kuten ensimäisinä vapaina päivinään, maahan selälleen yrittäen rajuin tempauksin katkaista rautaa, joka hänen elämässään oli häviämättömänä merkkinä ihmisten julmuudesta.
Turha vaiva.
Eräänä iltana hän kumminkin muutti menettelytapaansa. Hän oli juuri astunut yli kiimaisen naaraan ihka vereksien jälkien ja päätti, maksoi mitä maksoi, saada sen kiinni, keskittäen tähän päämäärään kiihkoisen koiraan täyden tarmon.
Mutta kulkunen oli saatava vaikenemaan. Onnistuakseen siinä päätti hän kulkea hitaasti ja notkeasti läpi oksien sekasortoisten sokkelojen, niin että pää ja kaula pysyisivät niin täsmällisen jäykkinä kuin suinkin. Hän läksi siis naaraan jälille, koko ruumis äärimmäisen jännittyneenä, jalat koukussa, pää puolittain alasvaipuneena.
Mahdollisimman varovaisesti kulki hän eteenpäin, alistaen vaistomaiset mielenliikutukset halunsa ja tahtonsa alaisiksi. Kun hänen tielleen sattui polku tai oja, pakottautui hän kulkemaan hitaasti sen poikki, vaikkakin jokin hänen olentonsa sisimmässä hänen tietämättään jo koukisti säärilihaksia, jotta hän yhdellä harppauksella pääsisi sen poikki tai saisi vaivatta siepatuksi saaliin, jonka nopeata pakoa hänen silmänsä tahtomattaan seurasivat.
Hän milloin kulki oksien päällitse, milloin mateli pensasryhmien tyvioksien alitse, toisinaan kynsien kärjille kohoten, väliin taas painautuen notkeiden polvitaipeiden nojaan. Hän kulki hitaasti, tuskaisessa jännityksessä, hänen päätään pyörrytti ja sydän löi rajusti; ja mikäli hän läheni päämäärää, sitä selvemmin tunsi hän hekumallisen hajun huumaavan aistinsa, ja silloin piti hän silmällä pienintäkin kaulan liikettä, vähäisintäkin kulkusen värähdystä.
Hän pääsi perille.
Keskellä häikäisevää kuunvaloa tappeli jo kaksi koirasta naaraasta, joka katseli heitä. Hampaat iskeytyivät vastustajan nahkaan, samalla kun kuului hillittyä murinaa, kangistuneet käpälät ojentuivat suonenvedontapaisesti toisen selkää ja raajoja vastaan, veripisaroita putoeli ja silmät kiiluivat verenhimoisina.
Kiertäen kaaressa kilpakosijoita kuun valaisemalla, ahtaalla, turvepeitteisellä sysihaudalla, katseli naaras heitä rauhallisena, silmät puoleksi ummessa, häntä edestakaisin häälyen kuin naisen puvun laahustin.
Hän osui Mikko Repolaisen eteen, sai hänestä vihiä ja läheni häntä, ja tämä, rohkaistuna, kiihottuneena, muistamatta että kaula oli pidettävä jäykkänä, välittämättä noista tappelevista, mitään kuulematta ja mitään näkemättä, yritteli lemmenkohtauksen alkuhyväilyjä.
Mutta juuri kun hän yritti naaraan päälle kohottaen eturuumista nopein liikkein, kuului yön hiljaisuudessa kulkusen kilahdus, ja kaikki, sekä tappelijat että naaras, syöksyivät ikäänkuin näkymättömien jousien ponnahuttamina pakoon niin tuimaa ja rajua vauhtia, että ennenkuin Mikko Repolainen ehti nähdäkään heidän katoavan, seisoi hän yksin tyrmistyneenä kuun valaisemalla autiolla paikalla.
Silloin erakkoparka alkoi purra kuin hillittömän raivon vallassa kuun valaisemaa nurmea, ja ulvoa, ulvoa epätoivoisesti, antaen ilkeän kulkusen soida hurjasti, kilistä kylläkseen. Ja sillävälin kuu irvistellen tanssitti puiden varjoja hänen ympärillään, ja yölinnut, joiden huomiota tämä outo kohtaus herätti, lentelivät salamyhkäisinä ja kolkon äänettöminä milloin yhteen, milloin erilleen hänen yllään.
Valkeneva päivä yllätti hänet siinä tilassa, ja vaaroineen, joita se mukanaan toi, vetosi se ketun itsensäsäilyttämisvaistoon. Nyt, kun elämänhalu oli uudelleen herännyt hänessä kuten toipuvassa sairaassa ankaran taudinkäänteen jälkeen, tunsi hän olemassaolon kaikkien ongelmoiden painavan itseään, ja selvittääkseen ne oikealla ajallaan kätkeytyi hän aluksi tiheään viidakkoon keskelle metsää, missä hän vaipui sellaiseen unenhorrokseen, joka on vainotulle ja levottomalle olennolle ominainen.
Ja näin kului pitkiä päiviä. Metsäelämä, joka niin täydellisesti vastasi hänen vaistojansa, hymyili hänelle uudelleen. Pitäessään huolta jokapäiväisestä ravinnostaan hän melkein sai takaisin entisen halunsa risteillä metsissä ja tyytyi siihen tuskansekaiseen nautintoon, siihen katkeraan hekumaan, että kuunteli etäältä kuin kadotetun paratiisin juhlavirttä heimolaistensa elämää, josta öiset jahdit hänelle useita kertoja muistuttivat.
Elokuun painostava helle pakotti hänen hämärissä kulkemaan teiden varsilla oleville niityille, missä hän uskoi varmasti tapaavansa umpisilmäisiä myyriä, jotka maanpinnalta hakivat apua tukahduttavaa kuumuutta vastaan ja harhailivat keskellä vereksiä ävärniitoksia, joutuen kuoleman uhriksi ainoastaan sentähden, että olivat lähteneet liikkeelle alkuperäisiltä olinpaikoiltaan kuivuneen myyränmättään alta.
Siinä oli ketulla taattu avunlähde, sillä vaikkapa hän ei olisi löytänytkään enää elävinä myyriä, jotka viheliäisinä harhailivat kaksinkertaisen taakan, turvattomuutensa sekä sen hädän painamana, joka heidät ajoi pakoon sulatusuunin kuumuutta hehkuvasta maa-asunnostaan, tiesi hän ne varmasti löytävänsä kuolleina pitkin teiden varsia. Sillä kun myyrä kerta lähtee sokkeloisesta asunnostaan, ei se sinne palaa enää milloinkaan, vaan hukkuu ensimäisen ja viimeisen erehdyksensä uhrina.
Saapuipa sitten hiljalleen hedelmärikkauksineen syksy, joka olisi tehnyt hänen elämänsä erittäin rauhalliseksi, jolleivät jahtikoiraparvet, jotka rajua melua pitäen risteilivät joka puolella hänen asuntoaan, olisi liian paljon hänelle muistuttaneet sekä Simppaa että Pyryä, sekä hänen vankeuttaan että yksinäisyyttään.
Koska hän oli käynyt tavallistaankin varovaisemmaksi, uskalsi hän nyt hautaantua kaksikäytäväiseen maakoloon vasta sitten, kun oli taitavia mutkia tehden haihduttanut jäliltään epäiltävimmätkin vainuavat hurtat.
Kaikesta huolimatta tuntui elämä hänestä huokealta, eikä tuo hetkenlapsi ajatellut vähintäkään lähestyvää talvea, jonka pikaista ja tuimaa tuloa ilmaisivat sekä sepelkyyhkyjen ennenaikainen muutto että hänen turkkinsa äkillinen karvanlähtö.