VI.
Ei kukaan osaisi sanoa, kuinka kauan Mikko Repolainen oli tässä täydellisen uupumuksen tilassa, joka ei ollut enää elämää, mutta ei vielä kuolemaakaan. Vanhan metsäneläjän elinvoiman täytyi olla sangen voimakas, kun se vielä niin pitkän paaston ja niin monien mielenliikutuksien, niin suuren uupumuksen ja niin kovien tuskien jälkeen herätti hänet horrostilastaan elämään.
Hänen sekaiset mielikuvansa vaihtelivat alinomaa. Syvän, suojelevan hiljaisuuden häntä ympäröidessä, ja ennenkuin vatsa ehti häntä liian selvästi muistuttaa tuskallisesta todellisuudesta, herätti hänet kiusallinen tunne kaulassa: tuo Simpan rautalanka, johon hänen ajatuksensa kiihkeästi kiintyi ja johon hänen uusi elämänsä tuntui keskittyvän. — Saattoiko muuten kaksi mielikuvaa mahtua hänen heikontuneeseen tajuntaansa? Oliko hän hereillään? Nukkuiko hän? Näkikö hän unta? Hän ei tiennyt sitä. Hänen silmänsä olivat ummessa, hän avasi ne. Hän avasi ne vitkaan, ruumista liikauttamatta, ja antoi katseensa kiitää ympärillä olevan rauhallisen maiseman yli; sitten käänsi hän päätään harkitun hitaasti, yhtä hitaasti kuin hän ennen iltaisin kyyristyi, tarkan hajuaistinsa ohjaamana, peltopyyparveja vaanimaan. — Ei mitään epäiltävää; hän veti henkeään. — Minnekkähän koira oli kadonnut? — Häipynyt kuin paha uni. Ehkäpä hänellä lopulta olikin ollut vain pitkällinen painajainen? — Eipä kuitenkaan: tämä kiusallinen rautalanka oli jälellä vakuuttamassa hänelle, että hänen kauhistavan kolkko vankeutensa oli ollut todellista.
Vaistomaisesti kosketti Mikko Repolainen käpälällään sitä, toivoen siitä mahdollisesti pääsevänsä. Mutta tuskin oli hän ehtinyt siihen kajota, kun kulkunen kilahti uudelleen, ja hän tunsi pitkän kauhunväristyksen karmivan selkäpiitään. Hän ei voinut enää paeta, hänellä ei ollut enää voimia. Hän heitti pikaisen silmäyksen yli koko näköalan. — Ei mitään! Kumminkin oli kulkunen aivan lähellä! — Ja yhtäkkiä Mikko Repolaiselle selvisi kaikki.
Tuo metallipallo ilkkuvine suineen ja raadonsilmineen, jonka Simppa oli pujottanut siihen rautalankaan minkä hän ripusti Mikko Repolaisen kaulaan, se oli Pyryn kulkunen. Tämä tuhoisa kulkunen kaulassaan hän oli juossut koko yön luullen koiran olevan kintereillään. Tämä oli Simpan kostoa; tämän tähden hän siis oli yöllä juossut kahdeksan tuntia ja tyhjentänyt tuskien maljan viimeiseen pisaraan saakka, ja nyt, kun hän jälleen virkosi toivoon ja eloon, oli tuo kosto häntä säälimättömänä seuraava, oli myrkyttävä hänen päivänsä ja kaikesta huolimatta täyttävä turmiollisen tehtävänsä.
Vaivaloisesti hän kohousi laihojen käpäliensä varaan, ensin etu- sitten takarajoilleen ja kulki lähteelle, jonka herkeämätön ja yksitoikkoinen lirinä oli kuin hiljaisuuden hyminää, jonka sävellajiin metsän asukasten eri äänet rauhallisesti sopeutuivat.
Hän latki vitkalleen kirkasta vettä, kuin olisi kastanjetteja [Kastanjetit ovat pieniä, onteloista, kastanjan puolikkaan muotoisia, puusta tai norsunluusta tehtyjä esineitä, joita isketään vastakkain, kun tahdotaan osottaa tanssisäveleen tahtia.] iskenyt vastakkain, hämmentäen veden kalvossa kuvansa, laihtuneen Mikon kuvan, joka ei muualla tarjoutunut hänen nähtäväkseen. Suippokuono yksin eli kuvassa, ja kaksi lyhyttä, pystyä ja ikäänkuin irtirepäistyä korvaa törrötti päässä kuin kaksoistorni, joka tähystää seudulta kuuluvia ääniä lakkaamatta peljäten erottavansa hiljaisessa ympäristössä vihollisääniä.
Sitten aikoi hän syödä, ja koska metsä ei tarjonnut hänelle riittävästi ravintoaineita, lähti hän ruohottuneelle aukealle, josta leivoset tuontuostakin riemuiten pyrähtivät lentoon, kohosivat edestakaisin leijuen ylemmä taivasta kohti, täyttäen ilman viserryksillään, ja laskeusivat ilonhuumeessa alas sinikorkeuksista.
Sieltä hän varmaankin löytäisi yrttejä, jotka hän vanhastaan oli tuntenut tai myöhemmin oppinut tuntemaan: suolaheiniä, ehkäpä joitakin herkkusieniä, vatsaa puhdistavia juolavehniä, ehkäpä lisäksi joitakin myyränmättäitä, joiden kimppuun hän tarmokkaasti kävisi, vieläpä mahdollisesti talven aikana kuolleiden eläinten tai lintujen puoleksi mädäntyneitä raatoja, joita ei vielä kukaan ollut löytänyt.
Mutta kuinka kiusallinen tuo kulkunen olikaan! Epäilemättä hän tottuisi jokseenkin pian siihen, että rautalanka kuristi kaulaa, mutta tuo ääni, joka oli tarrautunut häneen kuin takkiainen, muistuttaen hänelle liian selvästi sekä vältettyjä että edessäolevia vaaroja, turmeli salaa sitä iloa, jota hän olisi tuntenut nauttiessaan täydellisesti elämästä. Siinä hänen vapautensa lunnaat, joita hänen oli tuomittu kuolemaan saakka kantamaan mukanaan! Ja häntä kidutti hillitön halu päästä niistä vapaaksi.
Lukemattomia kertoja oli hän, maaten selällään takakäpälät ilmassa, tahallaan ja vihoissaan ne jäykistäen, etukäpälillään hangannut kaulaa säännöllisin ja hermostunein nykäyksin irrottaakseen tai katkaistakseen Simpan kuristavan rautalangan. Hän ei saanut aikaan muuta, kuin että nyki irti karvat kaulasta joka puolelta päätä ja litisti käpäliensä kynnet, mutta rautalanka ei lakannut vähääkään kuristamasta, ja jokaisella käpälän kosketuksella tuntui kulkunen päästävän röyhkeän naurun tai ivallisesti yllyttävän otteluun. Ja kettu koetti siihen tottua, mutta turhaan, ja mieletön raivo, jota ei mikään voinut hillitä, kuristi hänen kurkkuansa ja pingotti hänen lihaksiansa. Hänen täytyi sittenkin elää.
Hän jäi elämään.
Hän sai jokapäiväisen ravintonsa vuoroin kedon ruohoista, vuoroin heinäsirkoista, joita hän ravisteli pensaista. Sitten tuli pikkulintujen pesien vuoro, joita hän osui löytämään turvallisten, vehreiden pensasaitojen suojasta ja okaisten metsäviinimarjapensaiden alta. Toisinaan hän hotki niistä suuhunsa munat, toisinaan ahmi kitaansa pienet linnunpoikaset, pienet punaihoiset olennot, joiden silmät olivat ummessa ja jotka avasivat nokkansa selkiselälleen, kuullessaan yläpuolellaan oksien kahisten jakaantuvan. Hän saattoi ylettyä aina rastaiden pesille asti, jotka olivat rakennetut pähkinäpuiden alioksille, hän hävitti orasvainioilla koko pesälliset peltokanan ja peltopyyn poikasia, saattoipa kulkusensa turvissa lähestyä talojakin huomiota herättämättä.
Hän vihasi erikoisesti muuatta Vanhan-Hallan kukkoa, vanhaa kimeä-äänistä Kukkelikuuta, jolla oli raskaat, höyhenpeitteiset koivet ja oli yhtä viekas kuin hänkin. Kukkelikuu oli kaikkivoipa ja mustasukkainen pasha laajassa kanahaaremissaan, jossa sen tuloa aavistettiin joka kerta sen lähestyessä. Kaulaansa ojentaen ja siipiään räpäyttäen laski se ilmoille kutsuvan kieuntansa, hätäisen merkinannon, joka varotti kanoja vaarasta ja sai ne sikinsokin rientämään koirankoppia kohti, missä tiesivät olevansa turvassa.
Jo aikoja sitten oli Mikko Repolainen päättänyt tappaa sen. Useampana päivänä peräkkäin hän vakoili sitä, tuli sitten eräänä kauniina aamuna, kun jo riittävästi tunsi kukon tavat, pensasaidan taa odottamaan.
Harja pystyssä, silmä verenkarvaisena, höyhenet taisteluvalmiina asteli Kukkelikuu lähemmä kaakattavan lauman etunenässä. Mutta sen käytöksessä ei ollut sitä kevyttä siroutta eikä sitä pöyhkeilevää rohkeutta, jota siinä näki, kun se tunsi olonsa turvalliseksi; silminnähtävästi se vainusi vaaraa. Mikko Repolainen kilahutti kulkustansa, ja tämä kotoinen ääni rauhotti vihollista; sitten antoi kettu, kuten vanha, kärsivällinen metsästäjä ainakin, saaliinsa hiljalleen lähestyä, ja kun se oli hyvin lähellä eikä enää voinut pujahtaa häneltä pakoon, teki hän sitä kohti aimo hyppäyksen, ajoi sitä, sai sen kiinni, likisti sen rinnan leukapielensä väliin, ja ylpeänä voitostaan, pää pystyssä, kanojen hätääntymisestä välittämättä, vei tuo vanha veitikka saaliinsa metsään, missä hän sen kyni ja söi.
Hän pienensi sitten helposti naapurin ällistynyttä kanalaumaa. Hän kävi siellä niin vaihtelevin väliajoin, niin eri hetkinä päivästä, että tämä ei yllättänyt häntä milloinkaan työssä. Ja koska hän ei ollut Mikkoa lainkaan nähnyt eikä saanut vihiä varkaasta muuten kuin minkä oli kuullut kulkusen kilinää eikä myöskään tiennyt Mikko Repolaisen seikkailusta mitään, syytti hän tiukasti Pyryä kanojensa tappajaksi, jopa uhkasi haastaa Simpan oikeuteen tai hävittää tämän kelvottoman koiran.
Sillä välillä Mikko Repolainen lihoi, ja vaikka hänen oli pitänyt jättää jänikset melkein kokonaan rauhaan, sai hän, Vanhan-Hallan siipikarjan tarjotessa hänelle riittävää korvausta, uudelleen uskoa elämään.
Yksi seikka kumminkin painosti häntä hirveästi: hänen yksinäisyytensä.
Aina siitä illasta lähtien, jolloin hän joutui kiinni, ei hän kertaakaan ollut tavannut ketään heimolaistaan. Hän ei voinut olla tuntematta syvää liikutusta muistellessaan topakkaa kinastelua ja pientä näykkimistä suurten yhteisten retkien edellä, sekä vaikean saaliinjaon aiheuttamia ankaroita riitoja, jolloin taisteluhaluiset paljastivat voimakkaat hammasrivinsä mustien kuonojensa takaa.
Ei mitään, ei mitään muuta kuin metsää! Näytti siltä, kuin hänen heimonsa olisi hävinnyt hänen joutuessaan vangiksi.
Ja kumminkin tunsi hän alinomaa sen läsnäolon ympärillään. Hän tunsi sen jäljistä, joita toiset ketut jättivät kosteille näreikköpoluille, ruohoisille metsäaukeille tai pensaiden alaoksille. Ja varsinkin hän sen huomasi erityisistä äänistä, jotka olivat merkkinä kahden osakumppanin öisestä jahdista: toinen oli koira, joka päästi heikon, kimeän, hieman käheän vingahduksen, sillävälin kun toinen asettui sille paikalle, mistä haukunnan mukaan saattoi otaksua jäniksen kulkevan, ja missä sitten otusta ajamatta sieppaisi sen suuhunsa.
Nuo retket tunsi hän kaikki ja erehtyi harvoin niiden suunnasta. Olipa hän itse, kerran kun nälkä häntä vähän hätyytti, uskaltanut asettua väijyksiin ja nipistää kuoliaaksi erään pitkäkorvaisen otuksen, jota Pyry ajoi. Mutta hän ei ollut sitä milloinkaan tehnyt uudelleen, sillä tuo hurtta, joka oli yhtä viekas kuin hän, oli, aavistaen varkaan kepposen, hetkeäkään hukkaamatta uudella innolla lähtenyt häntä takaa ajamaan. Koska painava saalis hidastutti hänen kulkuansa, olisi hän auttamatta joutunut kiinni, jollei olisi ollut kyllin viisas jättääkseen viholliselleen tämän ryöstösaaliin, josta hänelle olisi tullut sangen runsas ateria. Epäilemättä oli Pyry löytänyt jäniksen jyrkästä rotkosta, johon hän oli sen jättänyt, ja karvajätteet ja veritahrat kivillä puhuivat kylliksi siitä runsaasta suupalasta, jolla tämä oli mielihyvin itsensä ravinnut.
Mikko Repolainen aikoi luonnollisesti käyttää hyväkseen heimolaistensa metsästystä, mutta onnistui siinä vain harvoin, sillä joskin kulkunen jätti aina takaa-ajajan pitkän matkan päähän väijyksiin, sattui myöskin sangen usein, että Mikko karkotti jäniksen, jonka korva oli herkkä kaikille metsän äänille. Mutta tällaisten tilaisuuksien tarjoutuessa koetti hän hartaasti tavata toisia kettuja saadakseen heidät ymmärtämään, että hän ei ollut heidän vihollisensa, — turha vaiva, erakko ei saanut luokseen vauhkoja veljiään eikä päässyt heidän pariinsa; hänen kutsuihinsa vastasi vain kaiku, joka ikäänkuin pilkaten kertasi hänen valittelevan ulvahduksensa.
Eräänä iltana hän kuuli entisen metsästystoverinsa äänen. Toveri oli nyt liittynyt toiseen, epäilemättä kilpailijaan, ja hän tuli siitä surulliseksi, sillä hän tunsi joutuneensa ulkopuolelle rotuaan ja olevansa kuin kuollut muilta ketuilta.
Kuinka monta kertaa hän olikaan yrittänyt, vieläpä ilman saaliinhimoa, lähestyä niitä, jotka olivat saaliinajossa! Mutta heti kun hän lähestyi, tuntui jahtijoukko häipyvän pois, kaikki kävi jälleen hiljaiseksi: kulkunen teki kaikki hänen ympärillään salamyhkäiseksi ja autioksi.