V.
Kettu ei yrittänytkään käsittää asiaintilaa, ja vaistoansa seuraten kiiti hän täyttä vauhtia synnyinmetsäänsä kohti, niinkuin vedestä nostettu kala hyppelehtii omille vesilleen päin. Mutta hänen kauhukseen seurasi häntä juostessaan Pyryn kulkunen, tuo onnettomuutta tuottava, sama kulkunen joka hänet oli herättänyt vadelmapensaikossa jäniksenlihan jäännösten ääreltä.
Tämä ei ollut kuulohäiriö, vaan todellakin oli jossain lähettyvillä kulkunen. Sen kimeät ja katkonaiset äänet erotti selvästi metsän hiljaisesta hyminästä, johon sekaantui hyönteisten surinaa. Pyry ei päästänyt ääntäkään, ei laskenut kidastaan tuota pitkää ja säännöllistä vinguntaa, joka aina kuului metsässä kaiun monistamana hänen seuratessaan otuksen jälkiä. Tämä äänetön takaa-ajo olikin salaperäisyytensä tähden vain kauheampaa, kiihottavampaa. Epäilemättä koira oli hänen kintereillään, oli ehkä häneen tarttumaisillaan, ja kettu luuli joka hetki terävän hampaan iskevän nahkaansa; jo luuli hän tuntevansa kiinnitavottelevan hurtan jalkojen hipaisun ja kuulevansa sen hengästyneitten keuhkojen hätäisen läähätyksen.
Tämä oli kilpajuoksua, se oli epätoivon taistelua, jossa paremmilla lihaksilla varustettu, kestävämpi, voittaisi toisen.
Sen kestäessä pysyi kulkunen itsepintaisesti hänen kintereillään, tasaväkisenä, voittamatta tai häviämättä kilpailussa. Urhoollista, mutta epätasaista taistelua: toisella puolella tarmokas, kostonhimoinen koira, toisella kettu, joka oli yksitoista vuorokautta nähnyt nälkää, jonka kuume oli uuvuttanut ja jota ylläpiti ainoastaan itsensäsäilyttämisvaisto, saaden hänen kuluttamaan loppuun viimeiset voimansa ennenkuin alistuisi kohtaloonsa.
Lisäten vauhtinsa kaksinkertaiseksi painui hän yön pimeyteen. Hän ei katsellut mitään, ei tuntenut mitään, ei nähnyt mitään; hän kuuli vain kulkusen äänen, jonka jokainen kilahdus ruoskaniskun tavoin yllytti hänen horjuvaa rohkeuttansa, jälleen ojensi hänen kompastelevat käpälänsä ja tuntui hänen uupuneisiin lihaksiinsa vuodattavan voimanvoidetta.
Metsänreuna mataloine sammaltuneine kiviaitoineen, josta kivet paikotellen olivat vierineet alas, sekä puoleksi tukkeutunut oja oli lähellä. Hän harppasi yhdellä hyppäyksellä ojan yli eräälle aitakivelle lähelle sen rajalinjan aukkoa, josta jänikset tavallisesti kulkivat saalismatkoilleen. Hän pujahti sinne aprikoimatta, voimakkaan vaiston vetämänä, joka ehkä hänelle uskotteli, että koira kenties lähtee hänen jäliltään ajamaan jänistä, joka käytävän suusta voi ilmestyä heidän eteensä. Mutta Pyry oli itsepäinen ja kulkunen yhä kilisi sen mukana.
Suoraviivainen metsälinja, jota metsänvartijat eivät olleet tarkoin karsineet, näytti ylempää äärettömän pitkältä vehreältä holvilaelta, josta puiden alimmat oksat riippuivat kuin köynnöskasvit alas. Niiden verkon lävitse syttyivät tähdet vähitellen, rastaat alkoivat monivaihteluisen hämylaulunsa, ja lukemattomat hyönteisparvet nousivat kedoilta ja lensivät nuortean vihreään metsään päin synnyttäen kauas kantavan, voimakkaan surinan, joka aallon tavoin nousi ja laski.
Kettu pakeni, pakeni vimmastuneena, kulki ohi metsäpalstain rajakivien niihin edes vilkaisematta, yhden sivuuttaneena ja toisen saavuttaen, kulki läpi näreikön halkometsään, ja halki halkometsän kedolle, epämiellyttävä kulkunen yhä kintereillään.
Kuu kohosi taivaalle. Mikko Repolainen syöksyi jälleen halkometsiin sitten tiheisiin näreikköihin, joiden läpi hän vanhan metsänelävän taitavuudella pääsi kiitämään kuin varjo seinää pitkin ja jossa hän toivoi vadelma- ja elämänlankapensaihin jälkensä häviävän vauhkolta takaa-ajavalta hurtalta.
Hän kierteli tammipuita, pujahti läpi toisiinsa takertuneiden vadelmapensaiden, jotka häntä ohikulkiessaan pistivät, eikä hänen kuumeinen kiihkonsa tyyntynyt eikä tau'onnut. Hän hävisi umpipoluille, joiden varrella oli outoa kasvullisuutta, ja viiden tai kuuden askeleen päässä sukelsi esille sädehtivään kuunvaloon, ja yhäti, yhäti kuului hänen takanaan kulkusen kilinä kuin hautajaiskellojen ääni, yksitoikkoisesti ja herkeämättä.
Missä hän kulki, siellä nousivat metsänelävät makuultaan, yllätetyt linnut lähtivät äkkiä lentoon, näyttäen mustilta pilkuilta metsän kolkkoa puolipimeää vastaan; huuhkajat ja tarhapöllöt, joiden huomiota kulkusen ääni herätti, seurasivat ääneti tätä outoa kulkua, ja pehmeästi lentäen yhdyttivät toisensa pakenijan yläpuolella.
Kettu painautui päättäväisenä tiheimpiin metsikköihin. Kerta pysähdytti hänet elämänlanka; äkkinäisellä hyppäyksellä hän katkaisi sen, lähti uudelleen juoksemaan, ja — kulkunen lakkasi soimasta. Toivo paisutti pakolaisen rintaa ja jännitti uudella voimalla hänen lihaksiansa; Pyry oli epäilemättä kadottanut hänet näkyvistään, ja hän kiiti nuolena suoraan eteenpäin. Hän juoksi ehkä pari-kolmesataa askelta tämän toivoa herättävän hiljaisuuden vallitessa, pysähtyi sitten äkkiä, vakuuttautuakseen siitä että oli yksin, ja heitti silmäyksen taakseen. Tuskin oli hän kääntänyt päätään, kun kulkusen kimeä ja katkonainen ääni uudelleen vihiäsi hänen korviansa ja pakotti hänen taas lähtemään metsien halki, kaikki epätoivon kauhut rinnassaan.
Hän juoksi koko yön levähtämättä, kunnes hänen ajettuneet ja jäykistyneet raajansa eivät enää kannattaneet ja hän kaatui hervotonna kuin riepu muutaman askeleen päähän lähteestä maahan, johon hän suistui tiedotonna, puolikuolleena, heittämättä katsetta ympärilleen ja päästämättä valitusta rinnastaan.
Ja samassa vaikeni kulkunenkin, ikäänkuin sen tehtävä olisi päättynyt.