IV.
Teeskentelevän raskain askelin — siten peittääkseen astuntansa nopeutta — kulki Simppa tuona päivänä, niinkuin edellisinäkin päivinä, kapeata solaa. Hänen suurten, raskaitten saappaittansa naulat olivat maahan painaneet epäselvän polun, joka päätyi Mikko Repolaisen vankilaan.
Hyvin kasvatettuna koirana kulki uskollinen Pyry muutamia harppauksia hänen edellään. Otusta ajaessaan koira ei milloinkaan etääntynyt hänestä vissiä välimatkaa kauvemmaksi, jonka pitkäaikainen tottumus ja molemminpuolinen sopimus oli määrännyt. Mutta tänään täytyi Simpan lyhyin vihellyksin alinomaa muistuttaa vanhaa toveriansa entisistä sopimuksista.
Kuono pystyssä, häntäänsä huiskien vainusi Pyry saalista, ja Simppa, joka arvasi Mikko Repolaisen tulleen ulos luolastaan, hykersi iloisena känsäisiä kämmeniään. Mutta hän ei kiirehtinyt käyntiänsä, jatkoihan vain tyyneesti kulkuansa maakoloa kohti, minkä edustalla koira, joka hänen edellään oli kulkenut, jännitetyssä asennossa, kuono ojona, katse kuin yhteen kohtaan kiinninaulattuna, vartalo maahan taivutettuna, odotti ainoastaan isäntänsä saapumista ja hänen merkkiänsä hypähtääkseen pystyyn. Lauenneen, raskaan tammilaudan alla makasi uupunut, puoleksi paljasihoinen kettu oikealla kyljellään, takaruumis tarttuneena pyydykseen, johon hän oli jäänyt reisitaipeita myöten. Pakolainen oli painautunut hiukan kyljelleen, ja näin hänen selkärankansa säilyi surman iskulta. Vaaleahko lima pursui sieramista ja suuret, punaiset ja rääppäiset silmät olivat sulkeutuneet tainnuttavan iskun kohdatessa. Hän oli nähtävästi ollut siinä tilassa neljännestunnin, kun Simppa saapui.
Voittajan ilkeämielinen ja halveksiva hymyily ilmaisi, että hänen ilonsa voitetusta oli sangen mitätön. Nahka ei enää ollut minkään arvoinen, ja kukapa köyhä raukka lie ollut niin nälkäinen, että olisi viitsinyt käydä käsiksi noin viheliäiseen turkkiin, annettuaan ensin ruumiin vähän jäähtyä saadakseen otuksesta pois metsäeläinhajua edes osaksi.
Yht'äkkiä näki salametsästäjä, joka piti uhriaan tarkoin silmällä, Mikko Repolaisen kylkien vavahtelevan. Tämä oli todellakin vain tajuttomassa tilassa.
Äkkiä sai Simppa päähänsä tuuman, miten kostaa uhrillensa ja tehdä siitä pilaa.
Hiljaa irrotti hän kaulanauhan koiraltaan ja kiinnitti sen suoraapäätä ketun kaulaan, käänsi nurin vanhojen, puolivillaisten housujen taskut, joista sieltä täältä näkyivät sinertävät pumpuliset kudelangat. Niistä purjelanganpätkistä, jotka hän taskuistaan veti esiin, laittoi hän sukkelaan lujan kuonokopan, jolla sulki vanhan kuleksijan kuonon, sitoi nenäliinallaan yhteen hänen takakäpälänsä, nosti pois pyydyksen, jonka kätki viereiseen pensaikkoon, ja tarttuen molemmin käsin ketun käpäliin, heitti tämän yli olkainsa kuin kaulanauhan ja lähti taas nopein ja raskain askelin tallustelemaan kylätietä takaisin.
Pyry kulki jälessä, katse kuin kiinninaulattuna tuohon suippokuonoon, joka hytki edestakaisin miehen olalla.
Tahdikas astunta, auringon lämpö ja kauniin kevätaamun tuoksuva, puhdas ilma herättivät Mikko Repolaisen vähitellen tajuunsa.
Aluksi tunsi hän sangen suloista huojennusta ja kevennystä, aivan vastaista sille vihlovan tuskan ja kaamean hädän tunteelle, joka hänet valtasi silloin kun pyydyslauta häneen iski. Sitten heräsi hänen mielessään, raittiin ja hyvätuoksuisen ilman hiljalleen virratessa laajeneviin keuhkoihin, muistot ajoista, jolloin hän vapaana kuljeskeli metsissä. Sanalla sanoen, hän itsetiedottomasti iloitsi raittiista valosta ja nautti ihanasta auringonnoususta, jonka hän jo puolihorroksissa tajusi.
Mutta mikäli hänen tajunsa palasi, sikäli tunnekuvat muuttuivat; aluksi tuntui käpälissä ja kaulassa hankausta ja päässä painoa; sitten outo haju, ihmisen ja koiran haju, joka välittömästi tunkihe hänen tajuntaansa, pakotti hänen tylysti, äkkiä kokonaan palaamaan todellisuuteen. Hän avasi kuumeiset silmänsä selkiselälleen ja näki kaikki: miehen kantamassa häntä, koiran kulkemassa jälessä, käpälänsä puristettuina salametsästäjän koviin kouriin, ja etäisen kylän laavakattoineen, tuon salamyhkäisen kylän, joka oli täynnä pyydyksiä ja vihollisia.
Hän tunsi koko olentonsa vaistomaisesti, epätoivon pakosta jäykistyvän; hän jännitti lihakset äärimmilleen yrittääkseen vapautua Simpan käsistä ja paetakseen metsään. Mutta mies oli varuillaan; hän puristi lujempaan mukuraiset nyrkkinsä, jotka entistä tiukemmin hankasivat onnettoman käpäliä, ja Pyry puolestaan osotti merkitsevällä murinalla leppymätöntä valppauttaan.
Entistä kaameampi hätä, joka sai Mikko Repolaisen unhottamaan kaiken, unhottamaan nälän, janon ja kivut, valtasi hänen mielensä. Vaara oli muuttanut muotoaan, mutta se oli entistä suoranaisempi, varmempi, kauheampi. Hän melkein kaipasi niitä kidutuksen hetkiä jolloin oli nääntyä nälkään luolassaan ja mietti itsekseen, mitä vaivoja hän mahtoi saada ennen kuolemaansa kärsiä.
Hän oli jo näkevinään itsensä käpälistään sidottuna, jätettynä koirain revittäväksi tai Simpan lyijyrakeiden maalitauluksi. Hän kuvaili olevansa jo puoleksi nyletty, oli tuntevinaan ihon vavahtelevan, luiden murtuvan ja lihaksiin tunkeutuvan vihlovia lyljyrakeita, joista ei tiedä mistä ne tulevat, jotka tarttuvat kiinni kuin okaat ja joiden tekemistä reijistä pulppuaa veri, jonka loppumatonta vuotoa vastaan ei saa apua.
Pyry näytti jo teräviä hampaitaan, ja vastatakseen tähän härnäämiseen paljasti Mikko Repolainenkin turpaa hankaavan kuonokopan silmukkojen takaa vaalentuneet ikeneensä, joista pistivät esiin teräväkärkiset kulmahampaat. Voi, kuinka mielellään hän olisi purrut pyöveliä joka häntä kantoi, mutta tämä, aivan varmana siitä ettei uhrinsa kyennyt hänelle kostamaan, jatkoi matkaansa hiljaa hymyillen, säälimättömästi tehden pilaa vangistaan.
Kettu kuuli kylästä tulevat äänet, jotka hän melkein osasi erottaa, koska oli ennenmuinoin melua kaikoten niitä etäältä tutkinut. Muutamat olivat hänelle yhdentekeviä, toiset erikoisesti liikuttivat häntä kissojen metsästäjänä ja takapihojen nuuskijana, muutamat taas, kaikkein kauheimmat, muistuttivat hänelle, että ihminen ja hänen uskottunsa, koira, olivat vihollisia, joiden lempeyteen ei koskaan ollut luottamista. Sieltä kuului lehmien ammuntaa, ajopelien räminää, siipikarjan kaakotusta, koirain haukuntaa ja asumusten kynnyksillä leikkivien ja kinastelevien poikasien kimeitä ääniä. Voitettu oli jo näkevinään itsensä verenhimoisen joukon, läpäisemättömän vihollisrivin ympäröimänä ja tunsi yhä selvemmin tuhonsa lähenevän.
Onneksi hänelle oli Simpan pieni asunto hiukan syrjässä. Hän kääntyi syrjätielle, jonka molemmin puolin kasvoi orapihlajarivi. Orvokkeja poimivat poikaset näkivät ihmeekseen oudon ja ilkeännäköisen eläimen metsästäjän hartioilla hytkivän, ja seurasivat kuin vartijajoukko tätä aina hänen asunnolleen saakka.
Simppa sitoi tuvassaan Mikko Repolaisen köydellä sängynjalkaan kiinni ja söi aamiaisekseen savivadista höyryävää lientä, jota hänen vaimonsa hänelle tarjosi. Sitten lähti hän jokapäiväisiin askareihinsa, jättäen Pyryn huomaan vanhan, kuonokoppaisen metsänelävän, joka joka hetki luuli koiran hyppäävän kimppuunsa ja repivän hänet kuoliaaksi.
Kuitenkaan ei tapahtunut mitään sellaista; Pyry ainoastaan laskeusi pitkälleen hurstisäkille uunin viereen heittäen aika-ajoin kettuun vihaisia silmäyksiä, tietoisena siitä edesvastuusta, johon oli joutunut.
Lasten meluavat huudot, heidän kinastelunsa ja naurunsa pitivät vangin tuskallisen mielialan vallassa. Kaikki kylän poikaset, jotka olivat saaneet ketusta kuulla niiltä jotka sen olivat nähneet, pitivät vahtia talon ympärillä toivoen, että hekin sen näkisivät.
Väliin kiipesi joku uskaliaampi ikkunalle ja sai tuokiossa vilaistuksi salaperäiseen huoneeseen; kun häneltä sitten muut tiedustelivat mitä hän oli nähnyt, turvautui hän — koska ei ollut mitään nähnyt — vaitioloon, joka aina saattoi jotakin merkitä.
Tämä melu tuntui Mikko Repolaisesta uhkaavalta. Uupumuksen tunne valtasi hänen mielensä entistä enemmän; niin moni yllättävä tapaus teki hänet tunnottomaksi ja tylsäksi. Hän ei huomannut, että päivä laski mailleen, mutta hän vavahti nähdessään salametsästäjän palaavan mukanaan useita vihollisia, samanhajuisia kuin hänkin, jotka puhalsivat piipuistaan pitkiä, sinerviä savupilviä. He nauroivat.
Mikko Repolainen ei tuntenut tupakan hajua; se takertui hänen sieramiinsa ja kurkkuunsa ahdistavana kuoleman esimakuna. Hän ei ymmärtänyt naurua. Pyry, jonka havaintokyky oli terävä, oli oppinut ymmärtämään, että tämä ulkonainen merkki merkitsi hänelle hänen herransa hyväilyjä ja maukkaita suupaloja; hänkin, niinkuin monet hänen sukuunsa kuuluvat, koetti, nostamalla kuonoansa enemmän tai vähemmän siroin liikkein, saada ihmiselle ymmärrettäväksi hyvän tuulensa ja alamaisuudentunteensa. Mutta niin ei ollut vanhan metsänelävän, joka tässä mielenilmaisussa näki vain tupakan kellastuttamia lohjenneita hampaita, jotka irvistivät verenhimoisista ikenistä, ja hytkyviä vatsoja, jotka ikäänkuin itse tahtoivat ahmia sisäänsä himotun saaliin.
Mikko Repolainen kykeni ainoastaan huomaamaan nämä silmiinpistävät hampaat ja hyppelehtivät vatsat, ja se oli hänen mielestään kauhea, uhkaava vaaran merkki.
Simppa puhui viittoen käsillään, ja suut suurenivat ja hampaat pitenivät ja vatsat hytkivät hurjemmin ja kasvot kävivät kauheamman näköisiksi. Ratkaisu oli lähellä.
Rauhallisina istuutuivat miehet ikäänkuin määräämään viimeisiä valmistuksia ratkaisua varten, sill'aikaa kun Simppa valmisti vehkeitä, joita varmaankin piti käytettämän kiduttamaan kuolemaan tuomittua. Tämä pujahti peloissaan piiloon sängyn nurkkaan, jonne hän turhaan koetti kätkeytyä. Voi, kuinka mielellään hän olisi tahtonut häipyä olemattomiin, hävitä tykkänään pois!
Vihdoinkin salametsästäjä näkyi saaneen työnsä suoritetuksi. Hän piti toisessa kädessään jonkunlaisia mustia metallipihtejä, toisessa pientä onteloista metallipalloa, jonka läpi oli pistetty kaksi pyöreää reikää, raadon silmiä muistuttavaa, ja toiselle puolelle uurrettu leveä rako, joka oli kuin ilkeään nauruun vääntynyt suu.
Yht'äkkiä kävi salametsästäjä Mikko Repolaisen kimppuun, jonka rinnan ja kaulan hän puristi polviensa väliin. Tämä tunsi olevansa hukassa ja alistui kohtaloonsa, yritettyään laimeasti vastustella ja huomattuaan vähäisimmänkin toiveen turhaksi. Hän tunsi kylmän rautalangan kaulansa ympärillä, huomasi teräspihtien äkkiä painautuvan kiinni tähän lankaan ja yhä tiukemmin, kiusallisesti kiristävän hänen kaulaansa… Hänet aijottiin kuristaa!…
Mutta Simppa lykkäsi tuon kuolemanrangaistuksen toistaiseksi, pisti sormen kaulan ja raudan väliin, pani uudelleen kiinni Pyryn kaulaan nahkaisen hihnan, jonka oli päästänyt auki, tarttui sitten metallipalloon ja laahasi tyrmistyneen ketun ovea kohden hurja ja säälimätön miesjoukko perässään.
Kohti lätäkköä, josta kuului sammakkojen kurnutusta, kuljetti salametsästäjä Mikko Repolaisen, ja ennenkuin tämä oli oikein ehtinyt käsittää mitä tapahtui, jätti Simppa hänet, antaen aika potkun takapuoleen, yön avaraan syliin.