III.
Mikko Repolainen heräsi aikoja sitten tyhjentyneen vatsansa vihloviin puremiin synkässä maakolossa, jossa vallitsi täydellinen sekasorto. Häikäisevä päivänvalo hymyili hänen kalliokolonsa takaa; silmikot aukenivat; metsän vehreys eri värivivahduksissaan lisäsi elämän iloa auringon alla ja kultarintakerttujen ja rastaiden laulut täyttivät ilman vapauden ylistyksellä, joka oli omansa suuresti ärsyttämään vangin kuulohermoja. Todellisuudentunto iski hänen aivoihinsa kuin raateleva hammas jäniksen vatsaan, ja kohtaloonsa alistuen hän asettui, jalat taivuksissa mahan alla, mahdollisimman mukavaan asentoon miettimään, paastoomaan ja odottamaan. Ja hänen edessään kohosi pyydys, houkutellen tekemään tuttavuutta, pilkallisena uhmaillen hänen kärsivällisyyttään.
Se oli hyvin yksinkertainen pyydys, jonka Simppa oli pystyttänyt: kaksi pystyyn lyötyä puuta, jotka muistuttivat mestauslavan tukipuita, kannattivat vaakasuoraa tammilautaa, joka näkyi ulottuvan niitä pitemmälle. Mutta jos otus tunkihe tähän turmiolliseen katettuun käytävään, liukui tammilauta, joka oli molemmilta sivuiltaan teräväksi veistetty, sukkelan vehkeen avulla kavalasti kuin puukko pitkin tukipuissa olevaa uurretta ja taittoi selän sisäänmurtajalta.
Nälän kiihdyttämänä palautti Mikko silloin muistoonsa entiset hekumalliset ateriat, herätti mielikuvituksessaan eloon herkuttelut lihan ja veren ääressä, siirtyi sitten muistoissaan talvipäivien niukkaan ravintoon, jolloin tien varrella ahmaistiin joku kuollut myyrä tai lehtensä varistaneissa pensaikoissa tähteeksi jääneitä punaisia marjoja, tai löydettiin kosteista, mädänneistä lehtikasoista metsäomenia. Kuinka monta jänistä olikaan nipistetty hengiltä niitynojissa ja maanteiden risteyksissä retkeiltäessä, kuinka monta jäniksenpoikaa tapettu apila- tai mailaskedoilla, kuinka monta peltopyytä säikäytetty pois pesistään, kuinka monta kanaa siepattu, jotka uskaliaina olivat lentäneet kauas taloista koiria ja pyssyjen pamauksia pakoon!
Hetket kuluivat hirvittävän yksitoikkoisina ja hänen kärsimyksensä lisääntyivät uusilla vatsanvaivoilla.
Paikoiltaan hievahtamatta, nojaten mahaansa maahan kuin tahtoisi hän sen likistää kokoon, ryhtyi Mikko Repolainen muistelemaan, kuinka hän oli entiset vaarat välttänyt: kuinka oli livistänyt lyijysateita pakoon, kuinka oli juossut, monia mutkia tehden, vainuamaan koirain jälkiä, kuinka oli jättänyt maistamatta myrkylliset lihakappaleet, jotka kiihottivat hänen nälkäänsä. Mutta pahojen päivien joukosta palasi hänen mieleensä selvimpänä eräs talviyö, jonka kaikki yksityispiirteet olivat hänen muistoonsa syöpyneet; hän eli sen uskollisessa muistissaan kokonaan uudelleen kohta kohdaltaan.
"Maa on ihan valkoinen, puut ihan valkoiset, ja kirkkaalla taivaalla tähdet tylyinä luovat siihen himmeän, kylmän ja ikäänkuin ilkkuvan valon. Jänikset eivät ole vielä lähteneet pesästään, peltopyyt ovat siirtyneet lähemmä kyliä, myyrät nukkuvat maanalaisten käytäviensä kaukaisimmassa sopukassa; ei ole enää jäätyneitä marjoja laaksojen paatsamapensaissa, ei enää omenia metsäomenapuissa. Ei ole enää mitään, ei mitään muuta kuin tuo sädehtivä ja pehmeä, kristallisin koristuksin helmeilevä valkopeite, jonka pakkanen kaunistaa vielä hienommaksi ja joka ikäänkuin tunkee ihoon asti, talvisesta turkista huolimatta.
"Etäinen kylä nukkuu rautapeltikattoisen kellotapulinsa turvissa. Hän suuntaa sinne kulkunsa ja kiertää sitä varovaisena, sitten, supistaen kierroksiansa, saaliinhimon kiehtomana lähenee sitä vähitellen.
"Ei vähintäkään melua, jollei ota lukuun neljännestunnittain uudistuvaa kimeätä ääntä, joka kepeänä liitelee hiljaisuuteen kellotapulista, tai unissaan liikahtelevain härkäin kellojen metallista sointia. Voimakas lihanhaju tunkee hänen sieraimiinsa: joku eläimen raato, jonka alkava mädäntyminen suloisesti kutkuttaa nälkiintyneen hajuaistia, on epäilemättä lähettyvillä. Varovasti hän kulkee hiipien aitoviertä, käyttäen hyväkseen puiden varjoja, aina muutamien harppauksien päähän siitä paikasta, missä hän aavistaa sen löytyvän, tuon ruskean kasan puhtaan valkoisella lumella.
"Vastapäätä oleva talo on vaipunut syvään uneen; suuresta, tyhjästä ikkunasta voi nähdä, että se joko on asumaton tai että siellä nukutaan. Mutta Mikko Repolainen on epäluuloinen. Pettämätön vaistonsa ohjaa hänet ikkunan eteen, jonne hän urheasti täyttä vauhtia kiitää. Hän luo silmänsä, raadon eteen pysähtymättä, epäluulonalaiseen ikkunaan. Joku toinen ei olisi mitään huomannut, mutta vanhan metsäeläimen läpitunkeva katse on nähnyt erään ikkunaruudun yläkulmasta kajastavan heikon punerruksen, ja siinä on tarpeeksi, hän on asian oivaltanut.
"Mies joka tuolla asuu, lataa ehkä pyssyänsä ja on valmiina paukahuttamaan, mutta lyijykuulat eivät vaan ole Mikko Repolaista varten. Sillä Mikko on varma siitä, että tuon hiljaisen ikkunan takana pitää vahtia mies, yksi hänen vihollisiaan, hänen rotunsa tuhooja; hän on sammuttanut lamppunsa uskotellakseen nukkuvansa, mutta uuninluukut, jotka hän on jättänyt sulkematta, ilmiantavat hänet, ja Mikko, joka on jo kuullut pyssynpamauksia tänä yönä, tietää nyt minkätähden mies valvoo. Kuka tietää, kuinka moni vähemmän epäluuloisista on saanut hengellään maksaa varomattomuutensa asettuessaan pyssynkantaman piiriin! Ja Mikko kuvaili mielessään nuo näytelmät: mies istuu rauhallisena salamyhkäisessä asunnossaan ja tähystelee onnettomia eläimiä tarjoten heille, millä nälkänsä tyydyttävät, ja hetken tullen, pimeän turvissa ampuu uhrinsa raollaan olevasta ikkunasta. Täälläpä ovat saaneet surmansa ne hänen toverinsa, jotka, kyeten vähemmän vastustamaan halujansa kuin hän, läksivät seikkailemaan kylää kohti ja katosivat ainaiseksi hänen näköpiiristään.
"Ja kettu, jonka varovaisuus on pettämätön, lähtee sipsuttamaan takaisin metsätielleen, kun eräällä aidalla näkyy valoa vasten kissan hahmo. Ketun suuret, sumeat silmät ovat yön pimeydessä nähneet kotieläimen fosforinkiiltävät silmäterät, ja aimo loikkauksin kiitää hän tämän jälkeen.
"Kissa tietää kyllä, ettei hän kynsiään näyttämällä, mikä riittää lannistamaan koirien rohkeuden, saa lamautetuksi vanhan metsäelävän kiihkoa ja ettei häntä pakeneminen myöskään turvaisi Mikko Repolaisen hyökkäykseltä. Mutta omenapuu on lähellä. Hän pääsee sen juurelle, rupee jo kiipeemään sitä pitkin, kun vihlaiseva hampaanisku pysäyttää hänet, ja hän jää vihollisensa haltuun, joka lopettaa hänet. Ja hiljaisessa yössä kuuluu surkea ja pitkä nau'unta, kuolonhuuto, joka saa kaikki kylän ja lähitalojen koirat haukkumaan kauan koppiensa kynnyksellä tai piharakennusten perällä.
"Ja muitakin muistoja tuli hänen mieleensä, milloin ilahduttavia, milloin värisyttäviä, sill'aikaa kun hetket yksitoikkoisina vierivät ja päivät kuluivat.
"Sitten Mikko Repolaisen ajatukset sekaantuivat, hämmentyivät; nautinnonmuistot yhtyivät kauhunkuvien kanssa hirveiksi painajaisiksi: mahdottoman suuret jänikset pyörivät piiriä hänen ympärillään, pamahuttivat pyssyjänsä, joilla he pehmittivät hänen nahkaansa ja kiskoivat siitä pitkiä karvajuovia saamatta häntä hengiltä. Hänet valtasi kova kuume; musta, kylmä turpa huokui kuumuutta, silmät kävivät punaisiksi, kyljet huohottivat, pitkä, hieno kieli riippui ulkona kidasta kuin kostea ja risainen riepu, ja sen keskiuurteesta helmeili aika ajoin hikipisara, jonka hän kuumeisin liikkein vei kitaansa sitä viileyttämään.
"Aika kului. Hän oli saanut vihiä pyydyksestä ja koettanut sitä karttaakseen saada käsityksen uhkaavasta vaarasta, mutta hänen metsäeläin-aivonsa eivät tajunneet mitään ihmisten koneistoista, ja hän näki mieluummin nälkää varmassa turvapaikassa kuin yritti käyttää hyväkseen turmantuottavaa, salaperäistä pyydystä.
"Eräänä aamuna hän ilostui ja luuli pääsevänsä vapaaksi. Mies tuli. Hän viipyi siellä joitakin hetkiä, liikutti jotakin ja lähti pois; mutta julma kirous, jonka hän lähtiessään laski suustaan, jätti ainoastaan hyvin heikon toivon ketun sydämeen. Simppa oli vain koetellut pyydystä, ja nyt tuli hän joka päivä aamunkoitteessa, tuntien loppuratkaisun lähenevän.
"Tähän aikaan vaivasi kuume Mikko Repolaista entistä enemmän. Väliin hän jäi pitkälleen moneksi minuutiksi, epätoivoisesti huohottaen, nousi toisinaan jaloilleen ja kulki piirissä ympäri vankilaansa etsien ulospääsypaikkaa, jonka hän yhä kaikesta huolimatta toivoi löytävänsä.
"Kuu oli viimeisellä neljänneksellä. Punainen kuunsyrjä näytti veriseltä lihapalaselta, jota joku julma mahti kuletti pilvilaatalla. Nopeasti kurotti kettu sitä kohti ohuen kaulansa, laihan kuononsa, oudon suuret silmänsä. Niinkuin vankeuden ensimäisenä iltana, kajahtelivat nytkin voimakkain henkäyksin tuulen kuorosäveleet metsän vehreissä käytävissä, ja kettu oli kuulevinaan suuren jahtikoiraparven haukunnan, joka vuoksen ja luoteen tavoin nousi ja laski vähitellen läheten. Väliin taas hänen humisevassa päässään syntyi mielikuva lähteestä, ja sammuttaakseen siinä polttavaa janoansa kääntyi hän lakkaamatta ympäriinsä, etsien joka puolelta vettä, kirkasta vettä, jota hän pitkin hörppäyksin latkisi.
"Yhdennentoista päivän aamunkoitto kajasti maidonvalkeana honkametsän latvassa. Nyt oli loppu tehtävä vankeudesta. Äkkiä teki Mikko Repolainen päätöksen ja ympärilleen katsomatta, kooten kaiken tarmonsa laihtuneisiin käpäläparkoihinsa, teki hän hyppäyksen ja syöksyi epätoivon rohkeudella tuntemattoman kohtalon syliin!…"