I.
Mikä nainen on, mimmoinen on hänen luontonsa, mikä on oleva hänen osansa? Siinä kysymys, jonka tutkistelemista on kestänyt historian alusta. Oppineet ovat asiasta laatineet laveita järjestelmiä. He ovat rakentaneet muodon niille käsityksille, joita aika on synnyttänyt. Ja samalla kun oppineet ja tiedemiehet neronsa voimalla ovat tehneet omaa tehtäväänsä, ovat runoilijat puolestaan varovasti asettaneet naisen seisomaan mielikuvastimensa eteen ja siinä häntä tarkastaneet. Ja mimmoiselta on hän näyttänyt heidän peilissään? Muutamain peilissä enkeliltä, toisten hirviöltä, toisten kukkaselta, harvoin ihmiseltä ainoastaan. Mutta missä muodossa hän onkin ilmestynyt, mitä ominaisuuksia hänessä liekin havaittu — hyviä tai pahoja, — niin aina on rakentelija tai katselija ne niin perkaellut ja sommitellut, että kokonaisuus on vastannut hänen mielitekoonsa ja sopinut hänen järjestelmäänsä. Jos hän on tavannut jonkun ominaisuuden, joka ei ole häntä miellyttänyt, on hän sanonut: "Sitä ominaisuutta naisessa ei ole." Jos taas on ominaisuus puuttunut, joka hänestä oli tarpeellinen, on hän tuon ominaisuuden naiselle pannut.
Tällä tavalla on syntynyt yleiseen käsitykseen personaton käsite. Ja me erehtyisimme suuresti jos luulisimme tämän luoman olleen ilman merkitystä naissuvun kohtalon kehityksessä. Tämä yleisten katsantotapain synnyttämä käsite, jolle tiedemiehet ja runoilijat ovat laatineet muodon, tämä kirjoitettujen psykologiain naisihanne on se nainen, jonka kanssa etusijassa miehet kaikkina aikoina ovat huvitelleet. Tämä nainen se on, jolle he ovat kumartaneet, jota he ovat imarrelleet ja jolle he ovat polvilleen langenneet. Tämä nainen se on, jolle he juhlatiloissa puheita pitävät, jota he ylistävät.
Ovatko naiset todellisuudessa sellaisia, jommoisiksi heitä oletetaan, siihen harvoin haetaan vastausta. Tahdon kertoa tapauksesta, joka siihen nähden saattaa olla valaiseva, vaikka se ei olekkaan sääntönä käsitettävä. Hegelin filosofiaa tunnustava maisteri piti eräässä maaseutukaupungissamme luennoita psykologiassa. Hän oli joutunut myöskin siihen oppikohtaan, joka sanoo että nainen — jonkun sielullisen ominaisuuden puutteessa — ei kykene ystävyyteen. Kerrotaan jonkun kysyneen häneltä jälestäpäin josko hän todella uskoi esiintuomaa väitettänsä. Hänen sanotaan vastanneen; "Niin, ainakin se niin on minun systeemini mukaan." Ja systeemi kuuluu näin: Päinvastaisuuden lain mukaan naisella ei voi olla reflektionia eli ajattelemisen ominaisuutta, (koska se on miehellä). Ystävyys perustuu reflektioniin, nainen ei kykene reflektioniin; päätös: nainen ei kykene ystävyyteen.
Sillä lailla on nais-käsitteen täytynyt palvella systeemiä. Ja olkoonpa naiselle myönnetty ominaisuuksia, jotka ovat hänen asettaneet miestä ylemmäksi, taikka semmoisia annettu, jotka ovat hänen alentaneet miestä alemmaksi, niin on varomalla varottu ettei häntä miehen vertaiseksi selvitettäisi.
Sanoimme ettei tämä sepitetty nais-ihanne suinkaan ole ollut merkitystä vailla naisten kohtalon kehityksessä. Tiedemiehet kun ovat naisen olentoa määritelleet ovat pysyneet kiinni mielivaltaisiin edellytyksiin perustuvassa järjestelmässään. Tämä on vuoronsa taas vaikuttanut ja niin on yleinen käsitys naisesta joutunut yksipuoliseen suuntaan. Häntä on arvosteltu jonkinmoisena esineenä jota tutkijain on sopinut pidellä miten tahansa, pääasia vaan että hän on sopinut "systeemiin." Semmoisena on nainen miellyttävin, kuuluu lausunto, sen vuoksi hän semmoinen 27 % ja sen vuoksi tulee hänen semmoisena pysyä. Siinä tapaamme syyn ja samassa sen maalin, johon tutkimus on tähdännyt. Ja siinä on vihdoin se perus, jolle sitten lainsäädäntö naisesta on rakennettu.
Kuta mielivaltaisempi ja abstraktisempi jonkun aikakauden käsitys naisesta on ollut, sitä hullunkurisempina tapaamme naistyypit saman ajan kirjallisuudessa. Uudempi aika on tuonut muassaan uusia periaatteita kirjallisuuden viljelykseen. Kirjailijan velvollisuutta tarkastaa olevaa elämää ja tehdä havaintonsa uskollisesti todellisuudesta, ei ennen paljo kysytty. Ei myöskään annettu lupaa jokapäiväisen elämän synnyttämiin ihmisluonteihin. Auktoriteetti-usko ulottui kaunokirjallisuuden alallekin; niinkuin kirjailijat kertoivat ja runoilijat lauloivat, niin se oli. Sillä lailla istutettiin yhä kaavoitellut opit ja tyypit suuren yleisön tiedollisuuteen ja näyttäytyivät uudestaan eri muodoissa, yleisissä mielipiteissä ja tavoissa. Ja niin edespäin nuorison kasvatuksessa, jonka kautta sitte käsitykset polveutuivat seuraavaan sukuun.
Syntymähetkestä asti on nainen saanut: kärsiä syrjäytetyn kohtaloa. Kun lapsi tuli maailmaan, kun ensimmäinen äännähdys kuului vastasyntyneen huulilta, kysyttiin huolellisesti mikä se oli. "Tyttö" — ja tuo sana on: usein vaikuttanut isässä välinpitämättöimyyttä, äidissä surua ja huolta. Tyttären syntymistä on pidetty miltei häpeällisenä. — Juutalaisissa oli sääntönä että äiti, jos hän oli synnyttänyt pojan, oli suljettu Herran huoneesta neljäkymmentä päivää, mutta kun syntynyt oli tyttö; kahdeksankymmentä päivää. Kun enimmissä kansoissa pojan syntymä otettiin vastaan juhlallisuuksilla ja uhreilla, antoi tytön syntymä syytä alakuloisuuteen ja mielipahaan. Hindulaisten uskonnollisten käsitysten mukaan ei ihminen yksin kyennyt voittamaan itselleen onnellista elämää tuolla puolen hautaa. Tämä riippui jälkeentulevaisten teoista ja elämästä, ja heidän käsityksessään oli tämmöinen vanhempainsa autuuttamisen voima ainoastaan poijilla. Pojan syntyessä kiirehti isä tuomaan hunajaa ja kultaa, luonnon parhaita antimia. Hän voiteli vastasyntyneensä huulet hunajalla ja antoi sille hellimpiä nimiä, ja äitikin sai siinä tapauksessa ottaa vastaan kunnianosoituksia.
Jos lapsi oli tyttö, ei kuultu laulaa eikä vietetty juhlallisuutta; heidän uskontonsa ei puhunut mitään millä: hän oli elämään vastaan otettava. Tytöllä ei ollut mitään merkitystä suvun taikka kansan kehityksessä. Kunnioituksen sijaan sai äiti kokea kylmyyttä ja ylenkatsetta mieheltään. Jos hän synnytti ainoastaan tyttöjä oli miehellä oikeus hyljätä hänet yhdentoista vuoden jälkeen. — Athenassa oli isän tapana poikalapsen synnyttyä koristaa porttinsa öljylehden seppeleillä, sillä tavoin kaikille ohikulkijoille osoittaaksensa sitä onnea, joka häntä oli kohdannut. Jos lapsi oli tyttö käski hän palvelijansa ripustamaan kehrävarsi porttiinsa. Spartalaiset pitivät tytön sukua miltei viallisuutena. Kymmenestä lapsesta, jotka heitettiin kuolemaan oli tavallisesti seitsemän tyttöjä. Roomassa oli tapana asettaa vastasyntynyt lapsi isän jalkain juureen. Varjeluksen merkiksi nosti isä lapsen ylös; mutta jätti paikoilleen ja meni tiehensä, jos aikoi sen hyljätä. Monista kuninkaista ja ruhtinoista keskiajalta kertoo historia, miten he kun kohtalo ei heille suonut poikia, hylkäsivät ja luotaan karkoittivat tyttölapsensa.
Jos menneistä ajoista käännämme silmämme uudempaan aikaan, emme enää huomaa eroitusta näin jyrkkänä, mutta kokonaan tasoittunut ei suhde kuitenkaan ole. Vanha tosiasia on vielä jälellä. Tytön syntymä usein ei herätä vanhemmissa samaa iloa kuin jos lapsi on poika.
Miksi tyttären syntymistä on pidetty ja pidetään monasti vielä vähemmän onnellisena kuin pojan syntyä? Onhan isälle syntynyt se olento, jolle luonnon sanotaan lahjoittaneen suloisuuden, jota luonnon ja Luojan sanotaan määränneen miellyttämään ja valmistamaan muille huvitusta, olemaan "miestä varten" olemassa. Hän on nyt antanut hengen samankaltaiselle olennolle, joka kentiesi on suloisuudellaan tarjoava toisille miehille samaa mieltymystä, jota muut naiset ehkä olivat ennen hänelle valmistaneet. — Ja miksei äiti iloitse? Onhan hän synnyttänyt maailmaan olennon, jolle luonnon sanotaan varta vasten antaneen nuo pyöreät muodot, tuon hoikan vartalon, nuo hienot jäsenet osoittamaan ettei hän ole luotu raskaampaa työtä varten, niinkuin mies, vaan "suloa antamaan ja suloa saamaan."
Isän rakkaus ja äidin rakkaus on meille antava vastauksen edellisiin kysymyksiin. Heidän rakkauteensa on laskettu ominaisuus, jota muut hellemmät tunteet usein puuttuvat. Se on tuo huolellinen katse tulevaisuuteen, joka levottomasti kysyy, mitä lapsesta tulee, mimmoiseksi sen elämän onni muodostuu. Tämä tunne se on, joka tytön syntyessä herättää vanhemmissa huolta ja murhetta. Isä, kun hän ensikerran nostaa syntyneen tyttölapsen käsivarrelleen, ja äiti, kun hän sen painaa rintaansa vasten, tekee mielessään tuon hiljaisen kysymyksen: Mitä lapsestani tulee? Vanhemmat tietävät mitä todellinen elämä tytölle tarjoo. He tietävät mitä nuo monet määritykset naisesta maksavat. He tuntevat kuinka huonosti kaikki nuo kauniit puheet sopivat olevaan elämään, siihen, joka ei laisinkaan välitä runoilijain ja filosoofien ohjelmista, vaan menettelee omapäisesti, armotta. Elämä on heille toista opettanut. Nyt kun he isän ja äidin tunteella arvostelevat, astuu elämän kokemus vaikuttavana heidän eteensä. He tietävät kuinka suuria vaaroja ja vaikeuksia vastaan tyttö astuu. Jos he ovat varattomia eivätkä voi lapselleen riittävää perintöä jättää, mikä on silloin hänen kohtalonsa oleva? kysyvät he. Kuinka voipi hän tulla toimeen? Millä voi hän itsellensä kunniallisen leivän ansaita? Mihin hän joutuu yhteiskunnassa, jossa monet ja parhaimmat elatuksen tiet ovat häneltä kielletyt, jossa nekin työt joihin häntä päästetään maksetaan riittämättömällä palkalla? Jollei hänelle voi koota kylläksi perintöä, taikka jollei hän tule kauniiksi, taikka jos hänessä on joku ruumiillinen puute, niin hän kenties ei tule naimisiin. Hän saattaa myös sortua maailman asettamain kiusausten alle ja langeta. Ja jos hän kerran lankee, niin ei totisinkaan katumus ja parannus voi hänelle hänen hyvää mainettansa takaisin antaa yhteiskunnassa, joka armottomimmalla tavalla tuomitsee naisessa siveellistä virhettä.
Vanhemmat tietävät tämän. Monet miehet eivät välittäneet siitä, ennenkuin itse saivat tyttären. Mutta silloin moni ajatteli: pitäneekö minunkin tyttäreni joutua sellaisen kohtalon alaiseksi? Eikä rikkaus, kauneus, hengen lahjatkaan aina voi vanhempia, levollisiksi saattaa. Heidän tyttärensä kohtalo tulee kuitenkin toisen vallan alaiseksi tavalla taikka toisella. Ei hän saa tietänsä valita, ei hän saa itse itseänsä hallita. Ennemmin tai myöhemmin on hänen onnensa ja omaisuutensa joutuva toisen mielivaltaan.
Pojan suhteen on kaikki toisin. Entisiin aikoihin pojan syntymä vasta oli perillisen saaminen, silloin kun eivät lait tyttölapselle antaneet ollenkaan perintöä. Mutta vieläkin, vaikka paljon on muuttunut, otetaan usein pojan syntymä vastaan toisilla tunteilla kuin tytön. Kun poika on tullut maailmaan ajattelee isä heti; mille elämän alalle tuo nuorukaisena ja miehenä kääntynee, minkä ammatin, viran tai työn hän valinnee. Hän toivoo pojassaan toistettavan jotakin siitä mitä hän itsekin on, mikä häntä itseänsäkin on innostuttanut, mitä hän itse on maailmassa toimittanut. Poikahan on täyttävä hänen suurimmat toiveensa. Ammattilainen, liikkeen harjoittaja, kauppias ajattelee että hänen poikansa ottaa vastaan ammatin, kun hän itse vanhaksi tulee tai kuolee. Jos hän on tiedemies ja tutkija, toivoo hän pojastansa saavan työnsä jatkajan, joka keksii ja ilmisaattaa sen mikä häneltä on jäänyt jälelle. Ja pojallensa hän jättää nimensä, johon sukunsa kunnia ja maine liittyy. Jollei hänellä ole poikia, kuolee suku, sanotaan.
Isän ei tarvitse alakuloisena huolehtia poikansa kohtaloa. Yhteiskunta on kaikki niin hyvin häntä varten järjestänyt ettei hänen tarvitse muuta kuin valmistautua ja valita. Kaikki ammatit ja elämän polut ovat hänelle avattuina. Työ, ihmisen suurin siunaus tarjoutuu hänelle kaikilla aloilla, mitä säätyä hän lieneekin, kun naista sitävastoin, varsinkin säätyluokissa, ainoastaan vastahakoisesti on siihen laskettu. Samaten varattomimmissa kansan luokissa on naisen pääsö tuottavaan työhön supistettu osaksi asetusten kautta, mutta vielä varmemmasti tarpeellisen valmistuksen puutteessa. — Ja siveelliseen elämään nähden on nuorukaisen helpompi takaisin voittaa ihmisten kunnioitus, jos hän on langennut.
Tälle ala-arvoiselle asemalle, jolle olemme nähneet tytön asetetun jo syntymähetkestä, on hän usein jäänyt elinajakseen. Eihän siis ihme jos vanhempain mieli painuu alakuloiseksi tyttären syntyessä.
Nainen on ollut toisten omaisuutena, mutta itsellänsä ei hänellä ole ollut mitään, jota hän olisi voinut omaksensa sanoa. Holhoukselle on annettu suojeluksen ja turvan nimi, mutta todellisuudessa on se ollut kovaa orjuuttamista. Jos maailmassa olisi ainoastaan hyviä ja helläsydämisiä ihmisiä, taikka toisin sanoen, jos ihmisessä olisi ainoastaan hyviä ja kiitettäviä ominaisuuksia, niin ehkä vaimon holhonalaisuus ei olisi kääntynyt raskaaksi ikeeksi ja vapauden sortamiseksi. Jos isät eivät milloinkaan olisi olleet tyrannillisia ja puolueellisia; jos aviomiehet eivät milloinkaan olisi olleet itsekkäitä, raakoja ja irstaita, ja toiselta puolen, jos tyttäret ja aviovaimot eivät olisi olleet tavallisia puuttuvaisia ihmisiä niinkuin miehetkin, vaan olisivat todellisesti olleet tuollaisia ihanne-naisia jommoisiksi heitä yleiset käsitteet ovat julistaneet, niin silloin ehkä olisi nainen tullut onnelliseksi alistetulla tilallansa. Silloin hän kentiesi ei olisi ruvennut vapauttamista kaipaamaan.
Naisen historia maailmassa on kertomus ruumiin ja sielun kärsimyksistä, siveellisestä sorrosta, jonka käsissä hänen on täytynyt sydämensä luonnollisimmat tunteet tukehduttaa. Isän vallan tai holhomiehen pakosta on hänen täytynyt antautua aviomiehelle, minkä nämä toiset olivat valinneet. Pahan pitelemisen esineenä on hän usein menettänyt ruumiillisen terveytensä, sielunsa terävyyden ja siveellisen arvostelukykynsä. Alinomaisen tukehduttamisen vaikutuksesta on tahdon voima hänessä lopulta heikontunut välinpitämättömäksi tahdottomuudeksi. Naisen historia on kertomus taloudellisesta ja yhteiskunnallisesta ahdistuksesta, jonka alaisena hänen on täytynyt luopua omaisuutensa hallitsemisesta samaten kuin toimeentulonsa hankkimisesta taipumuksen ja vapaan valinnan mukaan. Hän on ollut lain voimalla suljettu kaikesta laillisesta osanotosta yhteiskunnallisen elämän järjestämiseen ja julkiseen elämään yleensä. Perheellisen elämän hallinnossakaan ei hänellä ole ollut laillista sanan vuoroa, ei omain synnyttämäin ja kasvattamain lastensakaan suhteen.