IV.
Tyttärien henkisessä kasvatuksessakin on esteettistä puolta tahdottu työntää etusijaan. Niinkuin ruumiillista hoitoa antaessa enemmän kysyttiin mikä on tytölle sievää ja sopivata kuin mikä on lapselle hyödyllistä ja terveellistä, niin useimmiten sielullisten ominaisuuksien kehityksessäkin katsotaan onko asia tai toinen tytölle ja naiselle sopiva ja kaunistava, kuin onko se totta ja oikein. Yleinen sääntö kuuluu kyllä niin, että mikä on totta ja oikein on tehtävä sen itsensä tähden, mutta tyttöihin nähden tahdotaan usein tehdä semmoinen sopimus, että totuutta ja oikeutta on seurattava varsinkin jos se sopii miellyttävään olentoon. Samaten totuuden syrjäyttämistäkin nuoressa tytössä moititaan usein enemmän sopivaisuuden kannalta kuin ehdottoman oikeuden nimessä. Näin asetetaan oikean syyn eli motiivin sijaan toinen motiivi. Voihan arvata ettei sellainen menetteleminen ole vaikuttamatta kasvatin luonteen kehitykseen. Hän tottuu sen kautta väärien perusteiden mukaan ohjaamaan käytöstänsä.
Siinä tarkoituksessa että nuoren naisen tulee taipua ja olla myöntyväinen, on häntä usein kehoitettu puheissaan ja vastauksissaan vaarin ottamaan ettei hän loukkaa läsnäolijani tunnetta siitä mikä naista kaunistaa, kun hän sen kautta tulisi epämiellyttäväksi. Jos nainen ymmärryksensä nojalla on tehnyt huomautuksen ja varsinkin jos hän puheessaan on osoittanut halua omaan arvosteluun, ei sitä pidetä sopivana, vaikka hän muuten asiassa olisikin oikeassa. Sen sijaan että kasvattajain tehtävä olisi totuuden tunto joka tilassa kehittää ja arvoonsa saattaa, syrjäytetään sen johdonmukaista kasvattamista vähäpätöisempien vaatimusten tähden, joita itsekkäisyys ja mielivalta on keksinyt.
Ei ole vaikea käsittää tällaisen menettelön seurauksia. Totuuden ja oikeuden tunto ei pääse siten täyteen kehitykseensä. Olo nuorten tyttöjen seurassa näyttää usein, että heidän mielensä enemmän työskentelee siinä mikä on heidän käytöksessään sievää ja kaunista kuin mikä on totta ja oikein. Toisen suosion voittamista pidetään monasti tärkeämpänä kuin tarkkaa totuuden noudattamista. Ja niinkuin tyttöä nuorena pidetään, sellaiseksi hän aika-ihmisenäkin tulee. Tämmöinen menettelö ei ole voinut olla onnea tuottava kasvatille ja yhteiskunnalle. Seurauksena olemme nähneet että on syytetty naista totuuden tunnon puutteesta, vaikka on tahdottu usein väittää että tämä puute olisi luonnon panema ominaisuus hänessä.
Jos valheellisuus olisi naisen luontoon enemmän kuuluva kuin miehen, niin olisihan kasvattajain kaikkina aikoina pitänyt sitä ankarammin ryhtyä sen poistamiseen tyttölapsissa. Sitä ahkerammin olisi siis juuri heihin totuutta pitänyt teroittaa. Sen sijaan on yhteiskunta kummallisten säädöksiensä kautta ikäänkuin antanut tukea sen ominaisuuden kehittymiseen naisessa, jota sitten moititaan.
Oli aikoja jolloin isät ja veljet antoivat tyttärensä tai sisarensa lunnaana viholliselle vaimoksi, säästääksensä sillä muuta omaisuuttaan:
"Sin syster skulle de ge kung Ring; hon ensam kunde hans skymf försona; Om ej, so toge han land och krona".
Aina viime aikoihin on nuori tyttö usein isän tahdosta tai muiden omaisten toivomuksesta talutettu vihkituoliin, jossa hän on pantu sanomaan "tahdon", sentähden että isä ja äiti sanoivat tahdon. Hän on luvannut rakastaa myötä- ja vastoinkäymisessä, vaikka hänen sydämmensä oli kylmä kuin kivi. Vanhemmat ja muut todistajat ovat seisoneet tyynenä vieressä, siten osoittaen hyväksymistänsä.
Varmaan monta riitaa, monta onettomuutta avioliitossa, monta huonoa tapaa ja epäkohtaa perhe-elämässä tulisi estetyksi, jos naista olisi opetettu enemmän kunnioittamaan totuutta pienimmissäkin. Mies, joka pieniä poikkeuksia totuudesta saattaa nuoressa tytössä pitää miltei jonkimmoisena näppäränä sukkeluutena, hämmästyy sitten kun hän vaimossaan ja lastensa äidissä huomaa samaa ominaisuutta. Mutta kun tyttö lapsesta on saanut tottua toista tekemään, toista laimiinlyömään. toista sanomaan, toista sanomatta olemaan usein pintapuolisista syistä, eikä aina asian oman luonnon mukaan, ohjautuu hänen käytöksensä ja sanansa täyskasvaneenakin luonnollisesti samaan tapaan. Mutta eipä ole ihmettä jos tällä kannalla seistään, kun muistamme miten katsantotavat jo aikoja sitten ovat käsittäneet naisen velvollisuuksia.
Ei ole pidetty tarpeellisena eikä suotavana että nainen esiintuo perusteita. Puhuttuansa kuinka aviomiehen tosin sopii kuunnella vaimonsa neuvoja, koska tämä muka usein näkee ennalta jonkun menettelön seuraukset, jatkaa Erdmann sielutieteessään (siv. 104, 105): "Mutta tarkoin muistettava on, että ainoastaan silloin aviomies tekee järjellisesti, jos hän vaimonsa lausunnolle arvon antaa, kun tämä naisena päättää. Jos vaimo tuo esiin perusteita, silloin tulee miehen tukkia korvansa, sillä perusteet, ne ovat hänen [harvennukset Erdmannnin] asiansa". Nainen saapi siis arvostella, mutta ei perusteiden mukaan. Perusteet kuuluvat ymmärryksen tehtäviin, ja "mitä ymmärrys tuottaa, se ei ole naisten asia", jatkaa sama kirjailija. Vaimon pintapuolisempi kasvatus, suuremmalla totisuudella kasvatetun miehen rinnalla vaikuttaa taas vuorostansa heidän lapsiensa kasvatuksessa. Siinä monasti nähdään kuinka vaimo ei ainoastansa itse salaa mieheltä lastensa virheitä, vaan opettaa lapsensakin sitä tekemään. Hän laatii sillä lailla perheesen kasvatustavan, joka vaikuttaa häiritsevästi ei yksin aviopuolisojen keskenäiseen onneen, vaan mikä vieläkin pahempaa on, heidän lastensa tulevaisuuteen. Älkäämmekä unhottako että tämän vaikutuksen alaiseksi joutuvat pojatkin, joiden varalle yleinen mielipide on tahtonut noudatettavaksi toisellaisen kasvatuksen.
Meille asetetaan ehkä nyt kysymys: Jos miehet aviomiehenä ja isänä ovat huomanneet että aviovaimojen ja äitien totuudentunto on puuttuvainen, ja tämä häiritsee yhteistä onnea ja on haitallinen perheen menestykselle, mikseivät siis aikoja sitten ole kääntäneet toisaalle tyttäriensä kasvatuksen suuntaa? Kentiesi senvuoksi että ennakkoluulojen voima usein on suurempi kuin järjen todistus. Katsantotavat ja menettelöt, joita ihmiset opissa jo kieltävät, jäävät vielä kauan vaikuttamaan käytännöllisessä elämässä. Perheen isä, joka kenties kyllä surulla huomasi ettei kaikki ollut niinkuin olisi pitänyt olla, ei tullut ajatelleeksi että yhteiskunnalla kokonaisuudessa on siinä vastattavaa. Hän otaksui kenties että kaikki tyyni oli kohtalon ja luonnon syy. Toinen unohti että hänenkin pikkuisesta suloisesta tyttärestään kerta tulisi vanha ihminen, joka aviovaimona, äitinä ja kansalaisena tulisi vaikuttamaan.
Runoilijat, joita vielä meidänkin aikamme lukee ja ihailee, kilpailivat kuvauksissaan naisesta ja hänen tehtävästään ja unhottivat usein, että ensi nuoruus on valmistus täysi-ikäisen elämään. Se, josta he laulavat, on enemmän kukkanen kuin ihminen ihmisen tehtävää varten luotu. Ja kukkasen tavoin, johon he aina naista vertaavat, asettavat he hänen pideltäväksi. Se ny'äistään maasta, sen kauneutta ihannellaan, sen tuoksua nautitaan, niinkuin ihannellaan muuta luonnon tuotetta, siksi kunnes se lakastuu ja pois heitetään. Vaan liian usein tapaat hänen paikkansa tanssissa ja lasien kilinässä:
"Vid en ring af skönheter
Ställ dig tjust att dricka,
Högt för alla gratier,
Sakta för din flicka.
Onämd ser hon af din min
Dock ditt hjertas mening.
Dans och kärlek! Sång och vin
Himmelska förening!"
laulaa Franzén.
Näin säätyluokkain yleisössä usein on runoilijan kanssa heilutettu aistillisen ilon lippua ja siten korkeimman ylistyksen nimessä vedetty alas toinen sukupuoli arvottomien huvituskeinojen rinnalle.
Poikain kasvatuksessa on paremmin silmällä pidetty sitä elämää, joka ihmistä kohtaa oitis lapsuuden ajan jälkeen. Heille on koetettu selväksi tehdä, että heidän on valmistuminen totiseen työntekoon yhteisessä elämässä muiden ihmisten kanssa, ja että heidän on hankkiminen ahkeralla työllä jokapäiväinen leipänsä. Tyttärelle sen sijaan on pistetty käteen työtä mitä milloinkin, hetkeksi kerrassaan, usein vaan ajan kuluksi. Harvoin on ajateltu miten hän voisi määrättyyn elinkeinoon ja suunniteltuun työhön valmistua. On vaan kehoitettu häntä leikkiä lyömään:
"Medan du omkring dig ser
Ynglingar i låga,
Flicka sjung vid ditt klaver
Skämta vid din båga.
Lek med diktens drömmar än
Och dess blommor plocka,
Lek med sjelfva Kärleken
Såsom med en docka."
Samallaisia neuvoja tapaa yltäkyllin vielä meidän vuosisatamme kaunokirjallisuudessa. Franzén vaan muiden tavoin ilmituo aikansa käsityksiä ja samalla kylvää niitä nuorempaan polveen, jälestä tuleviin sukuihin.
Osoitteita vallitsevista käsitteistä löytää muun muassa Julie Burow'in kirjasta "En moders ord till fosterlandets döttrar," kirja, joka usein tulee naisille lahjana joltakulta hyväntahtoiselta miespuoleiselta ystävältä. Nainen koristuksena, siinä yksi oppi hänestä. Koristus kodissa, koristus seuraelämässä, koristus yhteiskunnassa — siinä hänen kutsumuksensa. Julie Burow'in ohjeissa sanotaan muun muassa: "Perheessä on aina jäseniä, jotka pienien huolettomuuksien kautta vaikuttavat häiritsevästi säännölliseen huonejärjestykseen. Tuolille unhotettu nenäliina, huolettomasti kiinni lykätty laatikko taikka avonaiseksi jätetty kirja pöydällä jo saattaa tehdä huoneen epäsiistin ja ikävän näköiseksi. Silloin tulee tyttären kepeällä, rakkaalla kädellä korjata kaikki pienet epäjärjestykset, tallentaa taikka kantaa jokaiselle perheenjäsenelle hänen unohtama kalunsa ja huolellisesti valvoa että jokainen esine on aina oikealla paikallansa, sitä koristamassa. — Tyttö joka saattaa huolimatta jatkaa työtänsä huoneessa, missä tuoli seisoo väärässä, taulu riippuu vinossa seinällä, pesukaapin ovi raottaa, taikka lasten leikkikaluja, kirjoja ja työkaluja näkyy epäjärjestyksessä olevan, todistaa siten olevansa epäsiisti ja rakkaudeton. Joko hän ei välitä näistä seikoista taikka hän ei muiden huolettomuuden tähden tahdo jättää sikseen työtään, ja silloin ei hänessä ole tuota oikeaa rakkautta ei kotiinsa eikä sen perheenjäseniin."
Tytär on siis rouva Burow'in mukaan olemassa kodissa sitävarten että muut kotona saisivat olla huolettomat ja että heidän laimiinlyömät tehtävänsä eivät heitä itsiänsä häiritsisi. Vaan luetaan eteenpäin:
"Mutta ei hän sillä vielä ole velvollisuuttaan suorittanut, että hankkii tieltä pois unhottuneita esineitä ja järjestää huonekalut ja talouskalut."
"Talon tyttären täytyy osata tehdä selko niistä kaluista, joita hän on korjannut laimiinlyöjän perässä. Hänen pitää tietää mistä paikasta isä ensin takkiansa hakee, kun hän lähtee ulos, ja kantaa se joka kerta sille paikalle. Hänen pitää panna merkki siihen paikkaan kirjassa, mihin veli lopetti lukunsa, että tämä pian löytäisi paikan, kun hän taas ottaa kirjan käteensä. Ja pikkuveljen puuhevonen pitää hänen asettaa nurkkaan seisomaan, että poikanen kävelyltä takaisin tullessa voipi iloissaan huudahtaa; Hei, Polleni, siinä seisot taas syömässä seimelläsi".
— — "Silloin teistä on tullut [Burow'in harvennus], mitä teidän Jumalan tahdosta tulee olla, kodin koristus." [Julie Burow: "Ett ord till fosterlandets döttrar", siv. 33, 35 ja 49.]
Samaten on nainen myös oleva seuraelämän koristus. Lausuttuansa mielihyvänsä tanssista, sanoo sama tekijä: "Onpa nautinto katsella nuorien kukoistavien olennoiden liikkuvan tanssissa. — — Mutta nuoria ja sulottaria täytyy tanssivien olla. — —"
Ehkä sanani kuuluu armottomalta. "Täytyykö siis niiden, joilta luonto kielsi ulkonaisen sulouden, jotka ehkä surulla näkevät nuoruutensa pakenevan, täytyykö heidän kieltäytyä viattomasta huvituksesta?" — "Täytyy", vastaa tekijä.
"Ei sama sovi kaikille, ystäväiseni, ja jos joku päätöksestä kieltäytyy jostakin huvituksesta, johon ei katso itseänsä sopivaksi, niin hän sillä osoittaa itselleen sekä muille, että hänellä on ymmärrystä; mutta ymmärrys on annettu palkitsemaan nuoruutta ja kauneutta, ja se jolla sitä on, ymmärtää hankkia itselleen muita ja makeampia huvituksia, niiden sijaan, joista hänen täytyy kieltäytyä. … Karttakaa siis tanssia te minun kalliit ystävättäreni, jotka tunnette ruumiillisen puutteenne, ja jos te astutte tanssisaliin, niin etsikää nautintonne toisten ilosta."
"Ulkonaisia etuja puuttuva tyttö, joka kynttiläin kirkkaassa valossa ja toisten kaunisten kukoistavien neitosten parissa turhalla toivolla odottaa kutsumista tanssiin, on sangen surullinen näky, emmekä voi muuta ajatella kuin että tämä tyttö puuttuu ei ainoastaan ruumiin katoavaista suloutta, vaan myöskin sielun pysyväisempiä ja tärkeämpiä etuja, joiden avulla hän kykenisi arvostelemaan mikä hänelle sopii taikka ei sovi, ja jotka auttaisivat häntä iloisella mielellä kieltäytymään siitä mikä ei ole sopivaa hänelle."
Kodin koristus, seuraelämän koristus, yhteiskunnan koristus!
Viimeisestä sanoo rouva Burow:
"Neidon ulkonäöltä vaatii yhteiskunta että sen pitää oleman kauniin. — Ja oikeudella! sillä te olette kukkaset elämän puutarhassa ja teidän luonnollinen tarkoituksenne on olla sen koristuksena."
"Yhteiskunta ei kysy neidolta muuta kuin että hän oli sen koristus ja kukkanen." [Julie Burow: "En moders ord till fosterlandets döttrar", siv. 57, 60, 72, 73.]
Moni ehkä pitää tätä liiotteluna ja ivana, mutta se ei ole kumpaakaan. Rouva Burow'in kirja ei ole tavallisista käsityksistä millään lailla poikkeava, se ilmaisee vaan suorilla sanoilla mitä yleisessä ajatustavassa liikkuu. Se vastaa täsmälleen systeemiä: "Hänen kutsumuksensa on juuri koristella meidän elämätämme." ("Unser Leben auszuschmücken.") [J E. Erdmann: Psychologische Briefe, siv. 105.] Vaikka ei tämmöisiä perusaatteita joka päivä julkilausuta, pitelee kuitenkin kasvatus ja katsantotavat monissa kohden naista niiden mukaan.
Jo syntymisensä kautta tunnustetaan jokaiselle ihmiseksi luodulle olennolle oikeus kehittyä täydellisyyteen. Mutta vaimolta tätä oikeutta vieläkin usein tahdotaan pidättää. Hänen kutsumuksensa tähden. Sen vuoksi että kehitystä yleis-inhimilliseen vapauteen ja tiedollisuuteen on katsottu vaaralliseksi hänen naisellisuudellensa. Senvuoksi ettei hänen kasvatustansa ole ajateltu hänen itsensä tähden, vaan etupäässä muiden tähden. Muiden onni, muiden terveys, muiden nautinto, muiden voitto, muiden kunnia, siinä silmämäärä, jonka mukaan yhteiskunta on kasvattanut naista. Että hänkin on olento, joka kaipaa onnea, sen on yhteiskunta aina unohtanut. Hänellä ei milloinkaan ole saanut olla mitään vaatimuksia. Ei edes mitään taisteluja eikä vaivoja. Sehän on psykoloogien sana hänestä. Tuo "itseensä-takaisin-kääntyneenä-oleva" puoli ihmisessä on sopusointu. Ei hän tarvitse mitään, hän edustaa unen tilaa ihmisessä, ja nukkuva ei mitään tarvitse.
Tämmöiset käsitteet edellyttämässä, eihän ole kumma että naista on kasvatettu niinkuin häntä on kasvatettu. Tiedoton sielu ja heräämätön mieli — "viattomuus" — on ollut tunnussanana. Kaikkea mikä siitä on poikennut on mainittu emansipationiksi. Tässä samaten kuin ruumiillisessa kasvatuksessakin on uhrattu lapsi tytön tähden ja sittemmin ihminen naisen tähden. Ensimmäinen ajatus on ollut kuinka tyttö miellyttäisi paraiten muita ja voittaisi varsinkin toisen sukupuolen suosion. Ja keinoista siihen on ollut salainen suostumus, joka hiiskumatta on ohjannut kasvattajia. Kun leikin aika on loppunut on tytär viety seuraelämään, ja silloin on kysytty miten olla jotta onnistuisi. Puvun ja ulkonäön suhteen on pitänyt laittautua niin kauniiksi kuin mahdollista — "yhteiskunta ei muuta vaadi kuin että neidon pitää olla kaunis" —, ja sen lisäksi on pitänyt osoittaa niin suloista hymyä kuin suinkin ja näyttää ajattelemattomalta. On ollut parasta näyttäytyä kuin uskoisi hän ihmiset todella semmoisiksi jommoisina ne esiintyvät. Miettiminen asiasta taikka toisesta ja kyseleminen on ollut sopimatonta. Hän on saanut luvan puhua vähän sitä vähän tätä, mieluimmin eilispäivän huvituksista, tanssista, pukuasioista, korkeintaan vähän Jumalan hyvyydestä ja omasta heikkoudestaan. Mutta jos mamma on kuullut hänen muusta tuumailevan, niin on hän hämmästynyt ja pelännyt että hänen tytärtään kenties sanotaan emansipeeratuksi. Kirjoista ja ihmisten suusta on hän oppinut, että samaten kuin heikkous on "viattomuuskin" naisen kauniin koristus, että se ja ainoastaan se on oleva hänen aseensa, se ase ja välikappale, jolla hän on kutsumuksensa suorittava. Pelonalaisena hän siis on koettamistaan koettanut sitä säilyttää.
Hän ottaa osaa seuraelämään, käypi ystäväänsä luona näyttelee uusia pukujaan; käy vähän taloudessa: panee teen teekyökkiin, kaataa juoman kuppeihin, "antaa ulos" kahvin palvelijalle, asettelee huonekaluja paikoilleen, lykkää kiinni raottavia laatikoita ynnä muuta semmoista — ja uneksii siinä sivussa sulhasta itselleen. Ja sitten kun yksi tulee toinen menee herroista, antaa hän heille kullekin parhaan viattomuutensa silmäyksen, on nöyrä, kaino ja tunteellinen. Siinä hyvin kasvatettu tyttö, tosi naisellinen olento, sanovat traditionin ihmiset. Siitä ottaa joku itselleen rakastettavimman vaimon.
Mies tahtoo nyt häntä kasvattaa. Mutta siitä pahin, että kasvatti on yhtä vaikea kasvatettava kuin aviomiehet, jotka päivät päästänsä istuvat virkatöissään, ovat huonoja kasvattajia. Ja ihmeellistä on, että nuori mies tultuaan aviomieheksi usein kokonaan unohtaa makunsa sulhaisajasta. Ennen hän niin piti tuosta viattomasta sulottaresta, hän ei muuta toivonut kuin tuota lapsellista hymyä hänen huuliltansa, neiti oli hänen sulo lapsukaisensa, hänen kukkasensa, Mutta nyt kun pikku rouva lapsen tavoin tahtoo huvitella ja kukkasen lailla pyytää pideltäväksi, kun hän pyytää uutta hattua ja muodin mukaista leninkiä, vaatii miestä mukaansa baaliloihin ja illallisille ja nukkuu kauan aamulla, nyt mies rupeaa vaatimaan ettei kainaloisensa saakkaan olla lapsi eikä kukkanen, vaan: "rakas ystäväni, ole nyt toki järjellinen". Mutta nyt saa aviomies nähdä että lapsi, tuo pikku viaton olento, tuo todellinen nainen on kalliilla hinnalla ostettu koristus.
Hän saapi nyt tehdä tuttavuutta oikullisuuden ja ymmärtämättömyyden kanssa, ja parasta on jos hän nurkumatta tyytyy kohtaloonsa. Älköön pyytäkö taitamatonta, kokematonta pikku rouvaansa ottamaan osaa hänen harrastuksiinsa ja huoliinsa. Älköön pyytäkö häneltä kykyä tekemään minkäänlaisia ennakkolaskuja tuloista ja menoista. Parasta vaan kun laittaa että on rahaa kylliksi maksamaan kaikki menot.
Sen pitemmittä ajatuksitta rouva yhdessä ostossa panee pitseiksi hameihinsa, mitä mies rasittavalla työllä on viikossa ansainnut. Mutta älköön panko pahaksi; yhteiskunnan kauniimman koristuksen, kodin kukkasen hän katkaisi itsellensä vaimoksi. Jollei hänellä ole varaa sellaista talossansa pitää, niin paha on; mutta hän saa syyttää itseänsäkin ja yhteiskuntaa, sillä he ovat olleet avullisina sellaisen tilan hankinnassa. Älköön myöskään tämä mies hämmästykö vaimonsa kykenemättömyyttä kasvattavassa kutsumuksessaan. Paras kun mies sitä tehtävää varten palkkaa vieraan, joka mahdollisesti on vähemmän naisellinen, mutta enemmän ymmärtäväinen.
Hyvä on ja kasvatukselle voitoksi jos sitten kymmenkunta vuotta vaimonsa kanssa yhdessä elettyä, ja sitten kun vaimo kipeäin kokemusvuosien perästä viimein on jo itsekin huomannut ettei ole lapsesta aviovaimona olla, hyvä on, jos tämä mies silloin myöntää että nainen, joka on aiottu ahkeralle miehelle seurakumppaniksi, tarvitsee ymmärrystä ja arvostelun kykyä. Hyvä on jos hän silloin myöntää, että parempi olisi jos yhteiskunta opettaisi nuoria tyttäriään ajattelemaan ja tietämään mitä täysikasvaneelta ihmiseltä sopii vaatia, eikä ainoastansa, mitä se vaatii naiselta. Hän kenties silloin tunnustaa, että naiset tarvitsevat muitakin ominaisuuksia kuin mitä hänen vaimollansa oli, ja ettei ole haitaksi perheelliselle onnelle, jos vaimo on oppinut tyttönä punnitsemaan asioita asioita vastaan ja jos hänen mielensä on altis todellisessa elämässä esiintyville vaatimuksille ja ihmisten riennoille.
Ja mimmoiselta tuntuu avioelämä ja perheen äitinä oleminen sellaiselle vaimolle itselleen, jos uskallan ottaa senkin puolen asiasta esille. Nuorten miesten seurustelu naisten kanssa antaa heidän luonteistaan, eli siitä mitä he tositeossa ovat, juuri yhtä vähän tietoa kuin naisten olo nuorukaisten kanssa antaa tolkkua heidän luonteestaan. Nainen näyttää suloisinta hymyänsä, kiinnittääkseen siten toisen tai toisen mieltymystä itseensä, mies puolestaan kääntää päin hänkin parhaimmaksi arvatut ominaisuutensa sille tytölle, jonka hän tahtoo "voittaa". Hän puhuu hänelle naisen korkeammista ominaisuuksista, kuinka tämä on suuren Luojan viisaudesta luotu perheen ja yhteiskunnan kaunistukseksi, suloisuudellansa ihannuuttamaan miehen raskasta elämää, ja kuinka hän (mies) on löytävä suurimman onnensa, kun hän saa tuota valittuansa läpi elämän käsillänsä kantaa. Hän kävellyttää nuorta kukkastansa puistossa, hän saa hänen teaatteriin, laulajaisiin, tanssiloihin. Hän ei vielä uskalla kantaa häntä itseänsä, mutta hän kantaa hänen päällysvaatettaan ja hänen viuhkaansa. Hän väliin hänelle lukee ääneensäkin, "hyviä kirjoja", jotka nuorelle tytölle sopii. Sanalla sanoen, hän on sulottaren nöyrin palvelija. Ja me oletamme tämän miehen hyvien miesten joukkoon, niiden jotka eivät teeskentele eivätkä petä. Me oletamme että tämä mies todella rakastaa tätä tyttöä.
Ja tyttö rakastaa häntä, niinkuin on tapana sanoa. Mutta mitä tämä tyttö tietää rakkaudesta enemmän kuin muustakaan mikä ihmiselämän syvyyteen ulottuu? Istuminen pianon ääressä, tarjoileminen iltapöydässä, tansseissa käyminen, vieraissa kulku alkoi sekin ajanpitkään tuntua yksitoikkoiselta, parempi oli rakastua ja mennä rouvaksi, ja hän rakastui. Mutta mitä tämä vaimo valittuansa kohtaan tuntee ei aina ole rakkautta, useimmin kunnioitusta ja ihantelua. Hänestä on niin herttaista kun sulhanen on niin hyvä ja viisas, niin kohtelias ja palveleva. He menevät naimisiin. Mutta silloin alkaa elämä toisellaiselta tuntua. Monessa kohden miehen käytös häntä kohtaan muuttuu, taikka se ainakin siltä tuntuu hänelle: eikä hänkään käytöstänsä enää ohjaa samoin kuin morsiamena ollessa. Mies vaatii päivä päivältä enemmän: pitää osata kaikkea, pitää ymmärtää, pitää olla ahkera, pitää tietää säästää ja laskea, ja ennen kaikkea pitää luopua entisestä oleskelemisesta. — Semmoinenko hän olikin, ajattelee silloin nuori vaimo, ja nyt kärsimykset alkavat hänelle samaten kuin vasta näimme niiden alkaneen aviomiehelle.
Tämä uusi elämä herättää nuoressa kokemattomassa vaimossa ensin harmia, sitten surua. Harmia miestä kohtaan ja harmia vanhempiansa kohtaan, jotka hän nyt kaikki kutsuu edesvastaukseen. Ei hän tietänyt että naiminen semmoista oli, sanoo hän, ja hän puhuu silloin totta. Hän tulee kiukkuiseksi, oikulliseksi ja sen ohessa yhä onnettomammaksi, ja jos hän ei ole aivan ajattelematon joutuu hän surullisiin ajatuksiin ja vaipuu alakuloisuuteen. Hän alkaa huomata pintapuolisen kasvatuksensa hedelmiä: tietämättömyyden, kelpaamattomuuden ja haluttomuuden ahkeraan työhön. Hän näkee että hän tarvitsisi muuta kuin mitä hänelle on opetettu: hänen tarvitsisi olla miehen vaimona, äitinä, kasvattajana ruumiillisesti ja henkisesti. Hän tarvitsisi työkykyä, järjestystaitoa. Mutta hän puuttuu sitä kaikkea, samaten kuin hän puuttuu tietoa ja ajatuskykyäkin. Se painaa hänen nöyryytykseen ja tekee kaikki tehtävänsä hänelle ikäväksi. Hän huomaa että tämä tietämättömyys on juopa hänen ja miehensä välillä. Erilainen kasvatus on asettanut heidät eri perusteelle, niin etteivät voi toinen toistansa löytää henkisellä alalla. Hän rupeaa aavistamaan että rakkauskin on jotain muuta kuin se mitä hän miestänsä kohtaan tuntee. Se täytyy olla jotain muuta. Jos ei se olisi, ei yhdyselämä saattaisi hänelle tuntua niin vastahakoiselta.
"Nainen ei taida rakastaa" sanoo tuo nuori huonoihin papereihin joutunut ruotsalainen kirjailija, ja siihen hänellä mielestäni olisi tavallansa ollut syytä, jos hän ei olisi sitä sanonut naisesta yleensä, vaan säätyluokkain naisista, ja jos hän sanoihinsa olisi lisännyt, että tuo puute naisissa on yksi noita tavanmukaisen tyttökasvatuksen seurauksia ja jäännös vanhoista teorioista. Viimemainittujen mukaan ei naisella saa syvempiä ja voimallisempia tunteita ollakkaan, vaikka häntä kyllä toiselta puolen esitetään varsinaisena tunteen ihmisenä. Mutta tuosta ympyrää muistuttavasta viivasta on semmoinenkin tieto luettu, että kaikki naisessa on sopusointua, ettei hän lainkaan saa mitään riitaista tuntea, ei mitään epäillä, varsinkaan ei mitään uskonopin ja siveysopin alalla, jossa miehet ovat hänelle kaikki valmiiksi ja uskottaviksi paperille panneet. Hän ei ole suotta psykoloogien kynistä lähtenyt edustamaan kasvimaailmaa, yöpuolta, unen tilaa ihmiselämässä. Kaikki hänessä pitää olla rauhaa, hiljaisuutta, tyyneyttä, sanalla sanoen: puoli-eloa.
Eihän siis ole kummeksittava, että aviollinen elämä hänelle tuntuu oudolta, jättää hänen välinpitämättömäksi, taikkapa vastenmielisyyttäkin herättää. Hän on naimisen kautta joutunut tilaan, jonka luonnosta ei hänellä ollut tietoa. Häneltä usein puuttuu se mikä ainoastaan taitaisi tehdä hänen siinä onnelliseksi, rakkaus. Toiset vaimot elävät ikänsä loppuun tietämättä nimellä nimittää sitä puutetta, joka heidän alakuloisiksi ja kärsiviksi tekee. Toisille se ilmestyy hämmästyttävänä totuutena, jonka muuttaminen ei ole heidän vallassaan. Semmoista se on: kukkaseksi kasvatetaan, eläimen kanssa yhteen pannaan.— Olkoon muistutuksena psykoloogien laskuihin, joihin jako perustuu. Kun selittivät vaimon kukkaseksi, olisi heidän pitänyt tehdä mies myöskin siksi. Nyt sanoo sielutiede: kasvi ja eläin, vaimo ja mies. Ja todellisuus vihkii jälkimäiset aviopariksi.
Mutta kuinka käy jollei tyttö tulekkaan naimisiin, niinkuin oli edellytetty. Häntä pidetään n.k. kodillisissa toimissa enemmän taikka vähemmän, häntä pitää huvittaa, hänen pitää "päästä mukaan". Pojasta ei niin ajatella. Pojan täytyy määrätyssä työssä ja ahkeruudessa valmistua tulevaista tointa varten. Mutta tytön pitää odotella. Ja sillä välin hän siis huvittelee, vaatettaa itseään, pönkkää, nyörää, oleskelee. Hänellä on jonkun aikaa hauskaa, odottaessaan valittuansa. Mutta vissiin ikään tultuansa alkaa hän kysyä: tuleeko se? Ja mistä se tulee? Kukahan se voisi olla hänen tuttavistaan? Ehkä se tulee muualta? Taikka — ehkä sitä ei tulekkaan? Ja jollei sitä tulisi, mitenkä minun silloin käy? Mitä tämä minun elämäni silloin on maksanut? Ja nyt alkaa ikävistyminen, nyt tulee kaipaus, halu jotakin tekemään. Ei vaan sinne tänne hajottamaan päiväänsä, vaan jotain toimittamaan. Mutta silloin tietämättömyys, kyvyn puute ja pahempana kuin mikään muu, voiman puute, astuu häntä vastaan peloittavana ehkäisijänä. Tämä näin hätääntynyt olento, joka ehkä vielä lisäksi näkee äidin levottomuuden ja isän huolen hänen vanhentumisestaan ilman kosiomiehen kuulumista, käypi surumieliseksi ja tyytymättömäksi, itsensä ja omaistensa kiusaksi. Ja usein vielä menetetty terveys on luettava tämän lisäksi.
Niinkauan kuin perheen isä elää ja pystyssä pysyy ei ulkonainen pakko vielä paina. Mutta tieto että tämän poismeno ennemmin tai myöhemmin siirtää perheen toisiin oloihin, asettaa aineellisenkin täytymyksen tyttären silmäin eteen. Se eläke, minkä perhe voipi isän jälkeen saada, tuskin riittää heille huoneen vuokraksi. Mutta minnekkä pitää tytön kääntyä? Paitsi että yhteiskunta on häneltä monta elinkeinoa kieltänyt, tietää hän että hänen kasvatuksensa sulkee hänen useimmista niistäkin, joihin laki ei hänelle esteitä pane. Hänen veljellänsä oli vapaus valita tulevaisuutensa taipumuksen ja varain mukaan. Valtio kustantaa yliopistoja, lyseoita, polyteknillisiä kouluja, teollisuuskouluja ja maanviljelyskouluja pojalle, näin pistäen hänen käteensä parhaimmat aseet toimeen tuloon. Mutta tytär huomaa puuttuvansa niitä kaikkia.
Seuraus puutteellisesta kasvatuksesta ei ole siis ainoastaan mielen masennus, tyytymättömyys ja sisällisen väen puute, vaan usein toivoton hätääntyminen tulevaisuuden ovella, joka näyttää hänelle elämän kaikkine totisine vaatimuksineen. Tytön astuminen sen rajain sisälle on saattanut lykkäytyä ehkä keski-ikään asti. Kun ratkaiseva hetki alkaa hänelle näkyä, seisoo hän varattonna. Ei häntä hänen heikkoutensa nyt auta. Toden totta on hän nyt tukea kaipaava ja pyytää tukea, mutta sen tukeen nimi on tieto ja taito, siveellisen voiman ja ajatuskyvyn vahvistaminen totisen ja määrällisen kasvatuksen kautta.
Tämä vanhoihin käsityksiin perustunut kasvatus saapi tavallisesti nimen kodillinen, vaikka se onnellisen kodin mahdollisuutta ja voimassa pitoa sangen vähän palvelee. Uskotaan sillä vaan tytöstä tulevan kelvollisen kodin haltijan ja perhe-elämän järjestäjän, että häntä oletetaan kotiseinäin rajoissa. Mutta tämä kasvatustapa ei ole ollut riittävä tekemään nuoresta tytöstä mitä tosi elämä häneltä vaatii kodin hoitajana, aviovaimona ja kasvattajana. Sitä paitsi se tytön tulevaisuuteen nähden rakentuu edellytyksille, jotka eivät todellisuudessa ole luotettavia: se edellyttää että tyttö joutuu naimisiin, mutta kieltämätön tosi-asia on että paljo naisia elää naimattomina.
Mutta heidän pitää mennä naimisiin, sanotaan. En tahdo tässä siitä kiistää pitääkö heidän mennä taikka ei, vaikka totena pidän, että avioliitto saattaa olla, ja väliin onkin, välikappale korkeimman onnen ja täydellisimmän kehityksen saavuttamiseen, miehelle kuin vaimolle. Mutta kyllä varmasti uskon niiden erehtyvän, jotka nykyisen kasvatustavan pysyttämällä luulevat avioliittojen luvun enentyvän. He ajattelevat: jos naisille annetaan itsenäisyyteen ja ansiotyöhön johdattava kasvatus, niin ne eivät mene naimiseen. Tämä puhe osoittaa heidän pitävän avioliittoa elinkeinona, jota nainen ei valitse muuta kuin pakosta, ja heidän kannaltaan lienee tuo ajatusjuoksu johdonmukainen: nainen edustaa kasvin-eloa, yöpuolta, unentilaa, hänellä ei mieheen verraten ole eikä saa olla voimallisempia tunteita, ei niinmuodoin kykene rakkauteenkaan. Mutta hänen täytyy kuitenkin palvella miehen tunteita ja tarpeita ja on siis pakoitettava naimiseen.
Ne jotka eivät usko tuota traditionin naista, vaan pitävät sitä teeskennellyn kasvatuksen eikä luonnon tuotteena, eivät luule tarvittavan pakoittaa naista avioliittoon. He uskovat naisessa löytyvän luonnon antimena sen tunteen, joka yhteiselämään johdattaa ja joka ainoastaan sen pyhäksi ja oikeaksi tekee.
Sen mukaan kuin taidan käsittää ei itsenäiseen työntekoon valmistava kasvatus tule vähentämään avioliittoja, mutta sitä vastoin ei voitane kieltää että juuri tavanmukainen naiskasvatus on synnyttänyt tuntuvat esteet avioliittojen toteuttamiselle säätyluokissa. Usein on esiintuotu, että nuoret miehet eivät taida mennä naimiseen senvuoksi ettei heillä ole varaa elättää vaimoa ja perhettä. Ja näiden miesten syyt eivät liene perusteita vailla. Ensinnäkin säätyluokkain miehillä ei ole sitä toivoa ja sitä vaatimusta kuin useimmiten työväellä, että aviopuolisot voivat molemmat vetää pesään. Toiseksi ei työmies ja talonpoika naimistansa varten laajenna huoneistoansa, ei muuta asuntoa eikä suurempiin menoihin sitou, kun sitä vastoin herrasmiehellä, joka tahtoo avioliittoon mennä, täytyy olla pikku rouvallensa "viis' huonetta kyökin kanssa" sekä vahvat sisääntulot rahassa.
Tuskinpa voidaan minua syyttää erehdyksestä, kun muistutan että etupäässä juuri tavanmukaisen kasvatuksen saaneet naiset, nuo esteettisesti kasvatetut, tässä kohden enin vaativat ja vähimmän avun tarjoovat tulevan perhe-elämän ylläpitämiseksi. Ne sitävastoin, jotka ovat tottuneet itse ansaitsemaan, itsestänsä määräämään ja itsestänsä vastaamaan, paremmin voivat asettaa välttämättömät asiainhaarat noudatettavakseen ja tietävät kunnioittaa rahan ja ajan arvoa.
Jos siis parannetun naiskasvatuksen seuraukset toiselta puolen eivät tule naisessa vaikuttamaan avioelämän karttamista ja toiselta puolen tekevät avioliiton toteuttamisen miehille helpommaksi, ei vastustajaimme pelkoon liene syytä. Että yhteiskunnassamme elää paljon naisia naimattomina, se kyllä sentään pysyy tosiasiana, mutta syiden tutkiminen siihen ei kuulu tähän aineesen. Ja vaatimus että yhteiskunta kasvatuksen kautta avaa näille mahdollisuuden aineelliseen toimeentuloon, niinkuin sellainen mahdollisuus on naimattomilla miehilläkin, ei toki liene kohtuuton. Mutta niin eivät ole ajatelleet ne, jotka asiain ohjissa istuvat.
Mitä meillä kodilliseksi kasvatukseksi sanotaan riittää naimattomille vielä vähemmin kuin naineille. Tulee vielä huomata, että avioliitto ainoastaan harvoin seisoo ovella odottamassa tyttöä kohta kun tämän niin kutsuttu kasvatus on päättynyt ja rippikoulu käyty. Useimmissa tapauksissa monivuotinen väliaika on elettävä isän omaisuuden kuluttamisella ja usein hänen pienien sisääntulojensa rasitukseksi, taikka mikä vielä pahempaa ja vaikeampaa on, on elettävä lesken vähistä varoista, joihin useimmasti joukko ala-ikäisiäkin turvautuu.
Kuinka toisellaiseksi tämä aika muodostuu sekä nuorelle tytölle itselle että hänen omaisilleen, jos hänen kasvatuksensa ja koulunkäyntinsä olisi antanut hänelle sitä mitä hän nyt tarvitsee: kykyä elättämään itsensä ja siveellistä voimaa määräämään itsestänsä.
Suuri luku kansalaisia tahtoo kuitenkin yhäti vielä rajoittaa naisten opetuksen ja kasvatuksen n.k. kodillisten töitten harjoittamiseen. Näillä töillä tarkoittavat he lähinnä talouden pitoa. He sanovat: kodillinen toimi on niin suuri, niin tärkeäksi arvattava; ja paljon vanhempia löytyy, jotka todella ovat antaneet tyttäriensä aamusta iltaan neuloa, kutoa ja keittää ruokaa. Tämä oli vielä kolme neljä vuosikymmentä takaperin varsinkin maalaisperheissä ja melkein samaten kaupungeissa ainoaa mitä tytöille opetettiin. Tämänlaista kasvatusta ja työtä on pidetty naisen kasvatuksen ihanteena, sitä on pidetty suurena ja korkeana.
Mutta kun niin tehdään, miksi ei sitä milloinkaan rahaksi arvata? Löytyy todella meidän maassamme naisia, jotka siitä asti kun lapsuuden jättivät ovat toimineet perheessä. Orjan lailla ovat he vetäneet pesään. Mitä on se tuottanut? Poijille suuret summat, tyttärille sangen vähän. Tyttö on saanut elatuksensa yhteisessä kodissa, sanotte. Mutta tätä elatusta ei ole pidetty palkkana hänen kodin hyväksi uhratusta työstään, vaan sitä on pidetty armona. "Minulla on kolme tytärtä elätettävänä", sanoo isä, jonka pojat koulukaupungissa maksavat monta sataa markkaa kuussa. Niin paljon arvostellaan tyttärien työtä kodissa. Ja jos tyttö isän kuoltua tai muusta syystä joutuu ulos maailmalle ja menee talouden hoitajaksi herrastaloon, mitä hänelle maksetaan? Korkein palkka minkä hän saapi on 300—400 markkaa vuodessa. Ja miten kohdellaan häntä, joka omistaa etevän taidon naisen tärkeimmässä tehtävässä? Mihin asemaan hän joutuu perheessä? Tavallisesti palvelijain rinnalle. Olen kuullut kerrottavan, että isäntäväki usein jo hakiessaan taloudenpitäjää panevat ehdoksi, "ettei hänellä olko mitään vaatimuksia perheellisen seuraelämän suhteen". — Ainoastaan jos hän personallisuutensa, sukuperänsä taikka ulkonäkönsä kautta sattuu olemaan jotakin, voipi hän päästä isäntäväkensä pariin, mutta hänen virkansa ei hänelle arvollista asemaa tuota. Huonosti todellisuudessa palkitaan, mitä opissa niin korkealle kiitetään.
Vielä on tällä taloudellisella kasvatuksella kodissa se vastus, että se harvoin voipi valmistaa tyttäriä perin pohjin siihen taitoon, jota se tarkoittaa. Köyhissä perheissä, missä talous on yksinkertainen, ei ole tyttärellä tilaisuutta monipuolisempaan harjoitukseen. Vielä vähemmän on hänellä tilaisuutta siihen semmoisissa perheissä, joissa on monta tytärtä — kolme, neljä, viisi kenties, — sillä heille ei kaikille riitä työtä taloudessa. Heidän osanottonsa siinä supistuu niinmuodoin satunnaisiin tehtäviin, joista ei oppi eikä tyydytys ole suuri.
En suinkaan pidä talouden tointa halpana. Mutta se joka sitä varten valmistuu, tarvitsee säännöllisen valmistuksen siihen, niin että hän todellakin saavuttaa siinä tiedon ja taitavuuden. Mutta sitä antamaan kykenee meidän niin sanottu kodillinen kasvatuksemme ani harvoin. Siihen tarvitsemme taloudenpidon kouluja, joissa tyttö, joka aikoo taloudenpitäjäksi, voisi yhdessä vuodessa oppia sen, mihin hän yksinkertaisen kodin supistuneessa taloudessa kuluttaa viisi, jopa monesti kymmenenkin vuotta. Samaten se joka vastaista avioliittoa odottaessa ja siis ainoastaan oman perhetalouden hoitoa varten panee vuosikausia menemään satunnaisiin taloustöihin isänsä kodissa, ei kalliiksi arvostele aikaa eikä voimiaan. Pääasia avioliitossa ei liene että vaimo osaa keittää toista taikka toista ruokalajia ja ruokakaapin hoitaa. Tärkeämpänä täytynee pitää että hän on varustettuna sillä siveellisellä ja henkisellä voimalla, niillä tiedoilla ja kyvyillä, jotka tekevät hänen mahdolliseksi vapaana ja vastuunalaisena puolisona seisomaan miehensä rinnalla ja kasvattamaan lapsiansa hyviksi, onnellisiksi ihmisiksi ja kelpo kansalaisiksi.
Vielä on eräs asema, jossa tähänastisen traditioninmukaisen naiskasvatuksen puutteet tuntuvat kipeinä epäkohtina ei ainoastaan naiselle itselle, vaan myöskin suoraan yhteiskunnalle. Siihen asemaan astuu aviovaimo, kun mies kuolee ja hän jää leskeksi. Ja tuskin missään niin silmiinpistävästi kuin tässä tulee näkyviin kaikki ne haitalliset seuraukset, joita naista koskevat lainsäädökset ovat synnyttäneet yhdessä kasvatuksen kanssa.
Samalla kuin mies kuolee on vaimon asema yhdessä iskussa kokonaan muuttunut. Hän joka tähän asti sekä persoonansa että omaisuutensa puolesta oli ollut toisen käskyn alaisena; jonka sanalla ja tahdolla ei ole ollut lain edessä mitään voimaa, hänen käteensä laskee sama laki nyt kaiken edesvastauksen, ei ainoastaan hänen omasta, vaan koko pesän ja perheen omaisuudesta ja toimeentulosta. Hänellä ei tähän asti ollut oikeutta mitään liikuttaa yhteisessä pesässä, ei mitään myydä eikä vaihtaa, eikä omia rahojansakaan nostaa; ei hän saanut lapsensa koulunkäynnistä eikä muusta sen tulevaisuudesta määrätä. Ja nyt lasketaan hänen käteensä koko perheen tulevaisuus.
Hänen joka ei ollut saanut mitään rahan arvoista oppia, pitää nyt itsellensä ja perheellensä ansaita jokapäiväinen leipä. Mitä häntä nyt auttaa sukupuolensa "tarkoitus", joka juuri oli "meidän elämätämme koristaa?" Mitä nyt auttaa häntä se että hän "tukea kaipaa ja tukea pyytää?" Elämä ei kysy nyt hänen kukkais-ominaisuuksiaan eikä hänen viattomuuttansa, vaan se kysyy kykeneekö hän mihinkään ansiota tuottavaan toimeen. Kykeneekö hän laskemaan menoja ja tuloja ja olemaan turvaksi ja tukeeksi lapsillensa? Juuri sitä mitä psykoloogit ja runoilijat ja heidän kanssansa kasvatus on häneltä kieltänyt, sitä hän nyt tarvitsisi: itsensä määräämiskykyä, ajatusta, perustuksiin nojautuvaa päättämiskykyä, tietoa, voimaa. —
"Mutta hän osaa keittää ruokaa", sanotte. No niin, se on hyvä, mutta tuo tuntuu vaan katkeralta ivalta siinä missä jokapäiväinen leipä puuttuu. — "Mutta hän kelpaa talouden pitäjäksi." Hän menee siis taloudenpitäjäksi, jossa toimessa hänen täytyy aamusta iltaan olla poissa kotoa — ja saapi 300—400 markkaa vuotuista palkkaa. Mutta hän ja hänen perheensä ei elä sillä. Tuo korkeaksi arvattu "kodillinen" kasvatus ei häntä nyt paljo auta.
Lesken tilaa on yhteiskunta toden totta sangen vähän ajatellut ja muistanut. Ainoa, mikä näkyy lesken ja hänen lastensa surkeaa kohtaloa muistaneen ja säälineen, on kirkko. Oikein se tekee, kun se asettaa nämä varattomat sairaitten ja kuoleman kanssa kamppaavaisten rinnalle, ja kehoittaa jumalanpalveluksessa kristillistä seurakuntaa yhtymään rukoukseen ja anomaan Jumalan erityistä armahdusta kaikille leskille ja orpolapsille.
* * * * *
Mutta tähänastisen kasvatusjärjestelmän haitat eivät ilmaannu vaan perheen rajoissa. Ne ulottuvat luonnollisesti myöskin isompaan piiriin, yhteiskuntaan. Mikä perheen onnea, perheen toimeentuloa ja hyvää tilaa vähentää ja hävittää, se vähentää ja hävittää yhteiskunnankin onnea ja hyvää tilaa. Kuinka monta kelpo kansalaista meneekään hukkaan yhteiskunnalta, jossa suuren suuri joukko kasvattajista puuttuu tehtäväänsä tärkeimpiä ominaisuuksia. Kehityksen puutteessa kasvaa umpeen paljon voimia ja kykyjä, jotka toisen kasvatus-suunnan käsissä olisivat voineet tulla yhteiskunnan ja kansan hyväksi. Ei luulisi yhteiskunnalla olevan varaa kaikkien niiden voimain heittämiseen, jotka se nykyisen kasvatuksensa kautta heittää.
Yhteiskunta on kuitenkin pitänyt itsensä kylläksi rikkaana kustantamaan itsellensä kukkasen, koristuksen. Sitä osoittaa pintapuolisinkin silmäys n.k. sivistyneen luokan naisiin. Tarvitsee vaan mainita sanat muoti ja turhamaisuus, niin lukija tietää mitä tarkoitan, ja pääsen pitemmittä sanoitta raskaasta velvollisuudesta vetää esille tuota säätynaisten surkuteltavaa pahetta. Onneksi ja paremman tulevaisuuden enteenä ovat monet ajattelevat miehet alkaneet sitä saattaa tarkastuksen alaiseksi ja lausuvat sen ylitse tuomionsa. Vaikka toiselta puolen ei voi olla huomaamatta heidän heikkouttansa käytännössä, voipi varmuudella otaksua heidän lausumansa jotain vaikuttavan. Syyllä he moittivat, se on totta, ja moittijain joukossa on paljon vanhakantalaisia, jotka eivät voi välttää joutumasta siinä uuden suunnan seuralaisiksi. Mutta heidän lausutut soimauksensa eivät kuitenkaan heidän kannaltaan pidä mielestäni logillista johtoa. Sillä voidaksemme perustuksen mukaisesti tuomita pois naisten turhamaisuutta eli koristelemisen halua, täytyy ensin hyljätä kaikki ne vanhat käsitykset, joissa tuolla ominaisuudella ja tavalla on vahva pohjansa. Mutta ne jotka muuten tahtovat pysyttää olot entisellään ja sentään soimaavat naissuvun turhamaisuutta, unohtavat kokonaan, että turhamaisuus ja koristelemisen halu on naisessa johdonmukainen seuraus tähänastisesta järjestelmästä. He itse käsityksinensä naisesta ja hänen tarkoituksestaan seisovat epäkohdan parhaimpana tukena. Jos koetamme millään muulla kuin vapautuksen tiellä poistaa yhteiskunnasta tätä yksityistä pahetta, saamme pian huomata kaikki keinot turhiksi.