III
Tyttöjen ruumiillisen kasvatuksen tuntomerkit pistävät silmään jo heidän vaatetuksessaan. Kysymyksen, mikä on vaatteiden luonnollinen tarkoitus, pitää jokainen ajatteleva ihminen aivan tarpeettomana, koska sen oppimattominkin hyvin tietää. Kysynet keneltä hyvänsä, niin saat vastaukseksi: vaatetuksen pitää olla semmoisen että se säilyttää ruumiille tarpeellista lämpöä, siis sovitetun ilmanalan ja vuodenaikain vaatimuksien mukaan. Toiseksi kuulee että vaatteiden tulee olla mukavat ja käytännölliset, niin etteivät estä ruumiin vapaata kasvamista ja kehittymistä ja että tottelevat kaikkien jäsenten käskyjä. Eivät myöskään saa vaatteet estää ahkeraa, voimia kysyvää työntekoa.
Vaatetuksen tulee niinmuodoin ensisijassa palvella tarpeellista ja hyödyllistä. Tämän myöntää jokainen ihminen. Mutta vastaako naisten vaatteus ylipäänsä tarpeen ja hyödyn vaatimuksia, jos sitä vertaamme miesten vaatetukseen?
Arvelematta uskallamme kasvatusta vastaan tässä suhteessa tehdä sen muistutuksen, että se siinä paljon laiminlyöpi. Mimmoiset ovat tyttöjen puvut? Mitä periaatteita niitä tehdessä noudatetaan? Niin kauan kun lapset makaavat kapalossaan, kääritään ne vielä samallaisiin kääryihin. Mutta tuskin ovat jaloilleen ennättäneet ja kävelemään rupeavat, ennenkuin tyttöjen puvuissa alat huomata jotain erinomaista. En puhu mitään siitä että poikain ja tyttöjen vaatteus-kaava on erilainen, vaikka on muistettava ettei tämä erilaisuus suinkaan ole mikään ijankaikesta kestänyt sääntö. Tiedämme monissa kansoissa sukupuolten puvussa olleen sangen vähän eroitusta. Housuja on käytetty sekä miehille että naisille. Alkuansa edelliset yhtä vähän ovat olleet omituiset toiselle sukupuolelle kuin hameetkaan toiselle.
Enimmät vanhemmat säätyluokissa tekevät puvut tytöillensä liian ohuesta kankaasta. Pojalle valitessa säännöllisesti katsotaan että saadaan lujaa ja vahvaa kangasta, joka lämmittäisi ja kestäisi kulutusta. Tytöille hakiessa useimmiten kysytään onko se sievää, onko se värinsä puolesta vaatettavaa, ja ostetaan säännöllisesti ohuempaa kangasta kuin veljelle. Miksi? Onkohan tytöllä vähemmän arka ruumis kuin pojalla? Pysyyköhän tytön ruumiissa lämmin itsestään, vaikka sitä pojassa on tarvis säilyttää? Tuskin. Vastaukseksi täytyy meidän oitis kääntyä yleisiin käsityksiin ja, hakea asian periaatteet. Silloin näemme että tyttöjä pukiessa lähdetään toiselta kannalta kuin jos puettava on poika. Poikiin katsoen ajatellaan lasta, jonka ruumis on verhottava lämpimästi että se tarkenee; tyttöihin katsoen ajatellaan tyttöä, jonka ruumis on puettava sievästi, että se on miellyttävä. Jos alushameet ja leningit neulottaisiin vahvemmasta, tiheämmästä kankaasta, tulisi tytön vartalo muka näyttämään niin vahvalta, eikä vaate taipuisi poimuihinsa, tuumataan. Pidetään tärkeämpänä että tyttö joltakin näyttää, että hän on nätti, kuin että lapsella on lämmin. Emmekö oitis tässä jo tapaa noudatettuna sitä määritystä naisesta, että hän on luotu miellyttämään? Yhteisessä kansassa, jossa luonnollisuus paremmin on säilynyt, näemme mainitussa kohdassa suurempaa yhtäläisyyttä sukupuolien kasvatuksessa. Sekin asia osoittaa että epäkohta lähtee sepitetyistä periaatteista eikä luonnon käskystä.
Ja paitsi että puku riittämättömästi lämmittää niitäkin ruumiinosia, joita se peittää, jättää se toiset ruumiinosat verhotta. Usein paidat ja liivit leikataan mataliksi kaulasta. Siten kaula ja yliosa rintaa, johon keuhkojen päät ulottuvat, tulee puuttumaan tarpeellista verhoa. Samalla lailla päättyvät leningin hihat ison matkaa kalvoimien yläpuolella, ja paidan hihat vielä siitäkin paljoa lyhemmät tuskin ulottuvat olkapäästä kyynärpään puoliväliin. Lyhyet hameet eivät taas riitä polvien peitteeksi. Senkautta lapsi ei ainoastansa pian vilustu ja saa tilapäistä vikaa, vaan ruumis ei pääse riittävän lämpimän puutteessa säännöllisesti varttumaan, niinkuin se tekisi, jos ruumiin lämpö säilytettäisiin tasaisesti.
Talvisaikana monet kasvattajat sitten pänttäävät tyttäriensä päälle paksun paksut päällysvaatteet, joissa he tuskin pääsevät käymään. Nämä unhottavat että jos olisivat valmistaneet tyttäriensä muut vaatteet lämpimämmästä, vahvemmasta aineesta ja leikkauttaneet ne niin että antaisivat jäsenille järjellistä suojaa, niin varjelisivat he lastensa kasvavaa ruumista paremmin. Silloin ei myöskään palvelijain tarvitsisi olla aina tyttöjen kintereissä muistuttamassa heitä pukemaan päällystakki yllensä kohta kun ovesta ulos astuvat. Eikä tarvitsisi joka kerta olla auttamassa, kun tytöt laitetaan kouluun taikka koulussa päällysvaatteihinsa pukeuvat. Mutta kaiken tämän: terveyden, hyödyn, mukavuuden on täytynyt väistyä nättiyden, sievyyden tieltä. Nättiä ja sievää ensi sijassa; terveellistä ja hyödyllistä vasta toisessa, jos riittää. Edistyneimmätkin kasvattajat ovat tässä suhteessa niin ennakkoluulojen siteissä, että huomaamattansa antautuvat niiden palvelukseen. Jos sanoisi heille että he yllä osoitettujen käsitysten pohjalla kasvattavat tyttäriään, eivät he sitä myöntäisi. Mutta jos avosilmin alkaisivat menettelyänsä tarkastamaan yksityiskohdissa, niin eivät voisi olla tunnustamatta että ovat antaneet itsensä eksyttää. Vuosikymmenet tuskin riittänevät tykkänään poistamaan käytännöstä noita vanhoja tapoja ja käsityksiä, vaikka ne opissa jo ovatkin kuolemaan tuomitut.
Tämä esteetillisen puolen voittoisuus tyttöjen kasvatuksessa pistää esille useissa muissakin kohdissa vaatetuksessa. Melkein vielä puuttuvaisempi kuin puhutussa suhteessa, on tyttöjen vaatteus tilavuudessa. Miltei ennenkuin tytöt lasketaan lastenkamarista, ruvetaan heidän vaatteitansa pinnistämään vartalon ympäri niin että estävät tärkeimpien elimien vaikutusta. Tietysti siinä tarkoituksessa että hyvissä ajoin voisivat taivuttaa tytön ruumista määrättyyn valinkaavaan. Kuinka monet äidit ovatkaan jo tyttärensä viidennestätoista vuodesta ruvenneet ahdistamaan lapsen parhaassa kasvussa olevaa vartaloa kureliiviin, ja jalkoja kenkiin, jotka puristavat jalan luonnottomaan muotoon ja estävät sen kasvamista ja liikuntoa.
Tosin kureliivin vahingolliset vaikutukset toki ovat asiantuntevain selitysten ja kipeäin kokemusten perästä ruvenneet sen verran selvenemään, että ainakin osa asianomaista yleisöä myöntää mainitun välikappaleen pois tuomittavaksi. Mutta toiselta puolen on se vielä niin likeisessä yhteydessä muihin yksityiskohtiin naisen vaatetuksessa, että kyllä kovalle kokee ennenkuin saamme sen käytännöstä pois.
Sitä varten tarvitaan kaksi asiaa. Ensinnäkin täytyy kasvattajain julistaa uskottomuutensa sitä oppia vastaan, että nainen olisi luotu miesten miellyttämistä varten ja että hänen heikkoutensa olisi hänen kaunistuksensa. Heidän täytyy saada selvälle että tyttärien samaten kuin poikainkin ruumiillisessa kasvatuksessa on ensi sijassa otettava huomioon mikä kasvatin omalle ruumiille on terveellistä ja hyödyllistä. Sen aatteen perustuksella tulee tytärtä hoitaa ja vaatettaa, eikä kysyä etupäässä mikä on kaunista, mikä tekee tytön sieväksi. Jollei kasvatuksessa luovuta alentavasta silmämäärästä; jollei suostuta hoitamaan ja pukemaan tytön ruumista hänen itsensä vuoksi ihmisen ruumiin luonnollisien vaatimuksien mukaan, emme pääse milloinkaan kureliivin käytännöstä. Ja jos pääsemmekin siitä, voimme saada samallaisia ja vielä vaarallisempia vihollisia kasvatustapoihimme, jos ei johtava aate siinä suhteessa muutu. Tässä näet ei ole kysymys ainoastaan satunnaisen kelvottoman tavan heittämisestä, vaan vuosisatoja vanhan perusaatteen hylkäämisestä, perusaatteen, joka tähän asti on ollut naissuvun kohtaloa järjestävien lakien ja tapain kulma-kivenä.
Toiseksi täytyy myös käsitysten kauniista ja rumasta palata luonnollisuuden rajoihin. Sen kautta vaatimus siltä puolen: ojentaa kättä sille mikä on järjellistä hyödyllistä. Olemme huomanneet vallitsevain kauneussääntöjen loukkaavan korkeampia lakia: terveyden ja luonnon lakia. Katsokaamme siis emmekö voi kehittyä esteettisessä käsityksessämme järjellisempään suuntaan.
Onko nyt todella vartalo kaunis katseltava, joka vähitellen tapahtuneen kuristamisen avulla on keskeltä hienonnut ja ylä- ja alapuolelta pöhöttää? Onko kaunista ajatella sitä pitkällistä pitelyä, jonka kautta ruumis on vähitellen saavuttanut tuon ampiaismuodon? Saattaneeko sellainen saada kauniin nimeä? Eikö säätynaisen tässä niinkuin monessa muussakin suhteessa täydy kadehtia rahvaan vaimoa, joka enemmän syrjällä teeskenneltyjen kaunomallien vaikutuksesta on säilyttänyt ruumiinsa muodot luonnollisuuden rajoissa?
Mutta naisen pitää olla heikko. Hän ei saa pyrkiä Väkeväksi, ei ruumiillisesti eikä henkisesti. Ja hänen pitää näyttää heikolta. Hänestä pitää aina huomata, että hän "tarvitsee tukea ja pyytää tukea!" [J.V. Snellman, Litteraturbladet v. 1856. Marraskuun vihko.] Hän ei saa omillansa tulla toimeen. Ja se on totta: kureiiivillä kuristettu ruumis on heikko, näyttää heikolta, tarvitsee ja pyytää tukea. Niin että on kasvatus tässä kohden totellut sanaa, ja tarkoituksen se on voittanut. Mutta jos me tahdomme totella inhimillisen luonnon käskyjä, niin meidän täytyy kääntyä kokonaan toisaalle päin.
Ja samaa kuin vaatetuksessa, tapaamme leikeissä, liikunnoissa, töissä ja toimissa. Vaatteiden ahtaus ja se seikka että lapsen täytyy niitä varomalla varoa — ne kuin hienoutensa vuoksi eivät mitään kestä — estää tyttöä kaikissa vapaissa ja reippaissa liikkeissä, joihin lapsen mieli aina palaa. Samaten tuo puku sitten edistyneemmällä ijällä on esteellinen ja viivyttää töissä ja toimissa. Ja mitä ei puku saa aikaan pidätyksessä ja sopivaisuuden palveluksessa, sen saapi aikaan äiti, kotiopettaja ja muu talonväki yhdessä. Olemme nähneet vilkkaita lapsia, jotka tässä kohden panevat asianomaiset kovalle koetukselle ja pitävät huolta siitä että näillä on täysi työ pidättäessään tyttöjä "sopivaisuuden" rajoissa. Levottomuudella moni kasvattaja katselee tuota vallatonta, "villiä" luontoa, joksi hän kutsuu tytön taipumusta vilkkaisin ja voimia jännittäviin liikkeisin ja leikkeihin. Hän tahtoo saada kasvatistaan pois nuo ominaisuudet, joista hän pelkää haittaa tytön vastaiselle naisellisuudelle. Tuo halullisuus aitojen yli kiipeämiseen, tikapuille nousemiseen y.m., se huolestuttaa monia kasvattajia. Eikä sekään nyt vielä olisi niin vaarallista, arvelevat toiset, mutta kuka takaa ettei se jatkeudu. Viattomimmista liikkeistä kuulet tyttöjä yhä varoitetaan: ei se sovi, eikä se, eikä se.
Esteettinen vaatimus ensi sijaan
Harvemmin kuulee perustettavan kieltoa siihen, että jokin liike, leikki tai lapsen työnteko olisi vahingollinen terveydelle. Vaan yhäti kuuluu tuo sama: ei sovi tytölle, ei se ole kaunista. Tällä tavoin ensin tehdään väkivaltaa lapsen mielelle, joka pyytää raittiita, voimistavia liikkeitä ja vapaita leikkejä. Toiseksi estetään sen kautta jäsenten vahvistumista, ruumiin varttumista ja elimien toimia, joille reippaat liikunnot ja juokseminen raittiissa ilmassa antaisi vauhtia ja voimaa.
Koulut ovat tässä kohden taipuvaiset samaan erehdykseen kuin kodit. Paitsi että poikakoulujen pihoissa näkee kaikellaisia telineitä oppilaiden leikkejä ja virkistystä varten välitunneilla, mutta sellaiset tyttökouluissa puuttuvat, sopii, kun tahtoo, huomata että tyttökoulujen oppilaat aivan vähän liikkuvat koulun pihassa.
Eräässä Saksan porvarikoulussa huomasin pitemmän ajan kuluessa samankaltaista menettelöä. Viimein kysyin eräältä opettajalta mitävasten ei tyttöjä kävellytetty koulupihalla niinkuin poikia. Hän vastasi: "Siellä ei ole sijaa tytöille."
Ei ole sijaa tytöille, siinä yksi puoli asian selvitystä, joka lyhyesti ja suoraan ilmaisee yhden niistä perusaatteista, joita on otettu kasvatuksen järjestämisessäkin ohjeeksi. Mutta tämän syyn rinnalla ja sen täytteenä löydämme kohta toisen. Se tosin ei ole niin selvästi sanottu eikä kenties aina niin selvästi ajateltukaan, vaan sen jälkiä ei ole vaikea huomata. Tämä kuuluu: Mitä tyttö tekee vapailla liikkeillä, paljolla juoksulla ja voimia kehittävillä ruumiin harjoituksilla? Ei tyttö sellaista tarvitse, hän voipi käyskennellä sisällä luokkahuoneessa pulpettien välissä tai käytävissä, se on tytölle sopivaa. — Ja eihän hän tarvitse raitista ilmaakaan niinkuin pojat, vai miten?
Näin välinpitämättömästi lasta kohdellaan ruumiillisessa katsannossa, kun sokeasti heittäydytään vanhain ennakkoluulojen johdatettavaksi. Ajattelemattomasti kodissa ja> koulussa uhrataan lapsi tytön tähden, niinkuin sitte edelleen elämässä uhrataan ihminen naisen tähden. Ei ole muka sopiva että naisella on vahva ruumis, joka antaisi voimaa ja ryhtiä sen liikkeille ja väkevyyttä työnteossa. Sentähden on ryöstettävä nuorelta tytöltä se mitä hän sitten ihmisenä elämässä tarvitsee. Pidetäänhän kohtuullinen jaksamattomuus ja arkamaisuus ikäänkuin ansiollisena ominaisuutena tytölle.
Monelle nykyajan ihmiselle saattaa puheena olleet käsitykset näyttää uskomattomilta. Mutta jos likemmältä tarkastamme menettelöä, löydämme aivan pian nämä käsitykset vielä voimassa.
Katsokaamme esimerkiksi mitä psykologioissa, joita vielä viljellään, opetetaan. Psykoloogien nainen ei saa tehdä työtä elikkä vaikuttaa ulospäin. Hän ei saa paljon käyttää jäseniään, ei joutuisasti niitä liikutella. Ja miksikä ei? Senvuoksi, että naisen ruumiin rajaa määräävä viiva muistuttaa ympyrää [J.E. Erdmann: Psychologische Briefe, siv. 82, 83.] Miehen ruumiin rajaviiva on oikoisempi, kulmikkaampi, jäykempi. Tästä keksinnöstä on tehty näin kuuluva oppikohta: Näiden viivojen ominaisuus on kuvaannollisesti käsitettävä: Tuo pois ikuisuuteen pidennettävä oikoisempi viiva, joka löydetään miehessä, osoittaa pois-itsestänsä-ulospäin-pyrkimistä ("das Aus-sich-herausstreben"), väärempi eli ympyrää muistuttava viiva, joka löydetään vaimossa, taas osoittaa itseensä-takaisin-kääntyneenä-olemista, ("In-sichzurück-gekehrt-seins"). Tämä seikka sitten muka on määräävä mitä mikin sukupuoli toimittaa.
Kuka voisi ajatella että naisten kohtaloa ja vaikutusalaa määräämässä on eräs ympyrää muistuttava viiva heidän ruumiinsa rakennuksessa! — "Vähässä paljo seisoo". — Tiesiköhän sentään Luojakaan, jonka ansioksi tuon viivan teko ja suunta omistetaan, että siinä oli kätkettynä koko suvun tulevaisuus? Rousseau muistuttaa tämän opin perustuksella että eräs liikunto esimerkiksi sopii naiselle aivan huonosti: se on juokseminen. Toinen oppinut ulotuttaa kiellon myöskin kaikkiin käsivarsien liikuntoihin, jotka kysyvät voimien käytäntöä, niinkuin esim. taisteleminen. Nämä mainitut liikkeet ovat epäkauniita, "koska on epäkaunista naiselle että hän meidän (miesten) edessämme pakenee taikka meitä vastaan taistelee. Hän on määrätty antamaan itsensä kiinniotettavaksi ja heittäymään." [J.E. Erdmann: Psychologische Briefe, siv. 83.]
Jos nuori tyttö peninkulman matkan astuttuaan ei kalpene ja valita väsymystä, eikä säikähdä ruohosta maantielle hyppäävää sammakkoa, on pelättävä ettei hän tule oikein naiselliseksi. Vielä vähemmin tarvitsee hänen uskaltaa tuota käteensä ottaa. Se ei sovi hänen hienotunteisuudelleen. Hän ei saa olla väkevä edes maan matojenkaan suhteen. Hänen pitää siinäkin jättää itsensä miehen suojeltavaksi.
Ja mitä tapaamme tämän menettelön seurauksina? Säntilleen sitä mitä on tavoitettu. Ehkäisevän pitelemisen käsissä ruumis ei ole saanut luonnon käskyn mukaan varttua ja vahvaksi tulla, jäsenet eivät ole saaneet tarpeellista notkeutta, keuhkot eivät ole saaneet tarpeeksi ilmaa. Kaikki tämä on puolestansa ollut avullisena luomaan sitä heikkoa olentoa, jommoisena nainen nyt hyvin yleisesti ilmaantuu. Vastoin tavallista ihmisjärkeä, joka sanoo että mikä heikkoa on, sitä pitää koettaa vahvistaa, on kasvatus tyttöjen ruumiin suhteen kääntänyt lauseen takaperin: mikä heikkoa on, se on saatettava vielä heikommaksi.
Eikä ole syytä moitteesen ettei tämä olisi onnistunut. Sen osoittaa kylläksi se ruumiin puolesta kutistunut nainen, jonka sivistynyt sääty on yhteiskunnalle kasvattanut. Vertaa häntä rahvaan naiseen, niin näet heti eroituksen. Nuo vaaleat kasvot, jotka todistavat huonoa verta; nuo heikot jäsenet, jotka useimmin eivät totiseen työhön kelpaa eikä sitä kestä; tuo ampiaisvartalo, joka tuskin pääsee sen verta taipumaan että noukkisi tuokkosellisen marjoja maasta, eikö ne kantele kasvatuksesta? Eikö se ole hävettävä todistus kevytmielisyydestä, johon kasvattajat ja yhteiskunta ovat tehneet itsensä velkapäiksi, kun armottomien ja jumalattomien oppien eksymyksessä ovat estävästi vaikuttaneet luonnon kulkuun?
Jos olisi näihin asioihin nähden suurimmalla kunnioituksella kohdeltu luontoa ja kysytty sen neuvoja, niin ei olisi tarvittu kärsiä sitä luonnon katkeraa kostoa, joka nyt levittelee vaarallisia seurauksiaan säätynaisten terveyteen ja työkykyyn. Järjellisempi kasvatus kotona ja koulussa olisi voinut luoda naisille vahvan kestävän ruumiinrakennuksen, jossa terveys, rohkeus, raitis mieli ja työninto nyt hyvin viihtyisi. Silloin myös nähtäisiin vähempi luku vaaleita kasvoja, kapeita hartioita ja kutistuneita rintakehiä, kuin mitä jokapäiväinen kokemus nyt osoittaa.
Katso kansan naista. Katso hänen päivettyneitä kasvojaan, hänen lujia hartioitaan, hänen vahvoja, jänteviä jäseniään. Katso hänen ryhtiään, hänen notkeita liikkeitään. Hän on väkevä, sillä hän on saanut kehittää ruumiinsa voimia, on lapsena saanut esteettä lyödä leikkiä pihalla, juoksennella metsissä ja kankailla, ilman ahtaiden vaatteitten painoa ja ilman noita "ei sovi", "ei ole kaunista" kintereissään. Isompana on hän saanut työtä tehdä, käyttää ruumistansa, jonka Luoja hänelle antoi hyödylliseen toimeen ja ahkeroimiseen, ja hän on siihen kyennyt, sillä hänen vartensa on ollut vapaa kuristuskoneesta. Hänen käsivartensa ja jalkansa ovat saaneet kasvaa niin väljissä pukimissa, että hän on voinut niitä vapaasti taivuttaa ja käyttää.
Aseta nämä kaksi kantakuvaa, säätynainen ja kansannainen, rinnakkain! Kumpi näistä paremmin vastannee luonnon aatetta ihmisestä? Kumpi näistä paremmin kelpaa hyödylliseen työntekoon? Kumpi näistä on terveempi ruumiin ja sielun puolesta? Kumpi onnellisempi? Heikko nainenko, tuo, joka on heikoksi kasvatettu sentähden että heikkoutta on pidetty hänen kaunistuksenansa, sentähden että nainen muka miellyttäisi, kun hän on tukea kaipaava ja tukea pyytää? Vai tuoko väkevä nainen, joka on väkeväksi kasvatettu, sentähden että ihminen elämässä tarvitsee voimallista, tervettä ja raitista ruumista?
Mutta nainen ja naisellisuus, sehän oli säilytettävä. Vaan emme epäile asettaa vastattavaksi sitäkään kysymystä, kumpi näistä paremmin täyttää naisen tehtävän. Tosin, jos elämä ei vaimolta muuta pyytäisi, kuin että hän on sievä ja elelee toisten silmäin-pyyntönä, saattaa olla että saavutettu malli vastaisi tarkoitukseen, niinkauan nimittäin kuin nykyinen epäsuunta kaunoaistissa vallitsee. Jollei hänellä olisi muuta tehtävää kuin oleskella ympäristönsä katseltavana vähän aikaa, silloin kenties tulos olisi paikoillaan. Mutta ei elämä siihen tyydy. Ei sille riitä kukkanen ihmisen asemasta. Jos naisen elämä ja kutsumus loppuisi viidenteentoista ikävuoteen, joksi runoilijat ovat aikansa käsityksiä ilmaisseet, ei hän kenties tarvitsisi ruumiin eikä sielun vahvuutta. Mutta silloin vasta oikea työnaika alkaa. Ja se kysyy voimia ja kykeneväisyyttä.
Meidän tarvitsee vaan muistaa naisen tehtävää sukukunnan äitinä, käsittääksemme kuinka välttämätön terve ruumis ja kestävät voimat ovat hänelle. Kuinka paljon vähemmän kipua ja tuskaa hänen tarvitsisikaan kärsiä synnytystyössä, jos hänellä olisi terve ja kasvatuksessa pilaantumaton ruumis? Tiedämme kuinka paljon helpommasti rahvaan vaimo, jonka ruumis on saanut esteettömästi kehittyä, synnyttää. Ja kuinka kutistunut ja heikko ruumis voisi hengen antaa terveelle ja vakavalle lapselle? Ja kuinka voimaton äiti voisi riittävästi ravita ja antaa tarpeellista hoitoa jälkeentulevaisilleen? Heikko ja vähävoimainen vaimo monen lapsen äitinä itse pian nääntyy ja väsyy ja elämä käy hänelle rasitukseksi. Ja sen lisäksi tulee, että nouseva suku kärsii hänen onnettomuudestaan ja perii hänen heikkoutensa. Ei voi hän myöskään tyydyttävästi eikä ilolla toimittaa tehtäväänsä perheen emäntänä ja lasten kasvattajana.
Kaiken tämän luulisi olevan jokaiselle selvän.
Mutta niin sokea tietämättömyys vallitsee tällä alalla ja sen apuna vielä niin suuri paatumus, että järjellinen sana siinä usein katoaa kuin isku kiveen. Naisella ei ole ollut tilaisuutta tiedon hankkimiseen, miehet eivät ole kyenneet tietojansa saamaan käytäntöön, taikka eivät ole siitä välittäneet. Lääkärit ja fysioloogit ovat viimeinkin ryhtyneet asiaan, niin että luulisi kasvattajain silmien aukenevan. Mutta tähän päivään asti ei tämä luonnon oppi vielä ole voinut kumota vanhoja piintyneitä katsantotapoja, esteettisiä sääntöjä ja sielutieteellisiä oppipykäliä. Niihin tyttöjen kasvatus yhä vaan uskollisesti tahtoo turvautua.
Eikä vaan äidin eikä perheenemännän tehtäviä varten, vaan kaikkia muita elämän vaatimia töitä varten tarvitsee nainen terveen ruumiin ja hyvät voimat. Työhön on ihminen luotu, se on hänen suurin siunauksensa, ja työ kysyy voimia. Ei kukaan saata heikolla ruumiilla työtä tehdä, ja voimattomuus tekee raskaan mielen.
Osaksi saamme puuttuvaisessa ruumiillisessa kasvatuksessa hakea syyn myöskin siihen heikkouteen hermostossa, joka säätyluokkain naisissa on niin yleinen. Paitsi että se on haitallinen koko sukukunnan fysilliselle edistykselle, pilaa se heiltä heidän omansa ja ympäristönsä onnen. — Emme kuitenkaan saa syyttää yksin tyttöjen kasvatukseen tässä kohdassa. Olemme siinä olleet kovin huolimattomia nuorison kasvatuksessa yleensä, emmekä ainoastaan kasvatuksen alalla, vaan elantotavoissammekin. Tahdomme vaan sivumennen huomauttaa, kuinka esimerkiksi tuo meillä jokapäiväiseksi tavaksi tullut alkoholi-sekaisten juomien nautinto on vähitellen heikontanut hermostoa miehissä, ja kuinka tästä yhä enenevä heikkous on perintönä siirtynyt tuleviin sukupolviin, miehiin ja naisiin.
Edellisestä lienee selvinnyt, mihin suuntaan tyttöjen ruumiillinen kasvatus mielestämme olisi parannettava. Jos yhteiskunta tahtoo itsellensä kasvattaa hyviä äitejä, kelpo perheen-emäntiä, hyviä kasvattajia, hyviä kansalaisia, työntekijöitä elämän suurelle vaimolle, niin täytyy sen taipua luonnon ja järjen käskyn alaiseksi ja hyljätä kaikki teeskennellyt ihanteet.
Älkäämme antako luonnollisen väkevyyden peloittaa meitä. Nainen tahtoo todella tulla väkeväksi. Se on hänelle tarpeellista ja suvulle hyödyllistä. Hän tuntee että hän on heikko, hän tuntee että, hän kaipaa tukea ja suojaa. Hän pyytää tukea, mutta hän pyytää ensisijassa sitä tukea, jonka terve ruumis ja vahvat jäsenet ihmiselle antavat ja josta erehtyvä kasvatus on häntä estänyt vuosisatojen aikoina. Järjestettäköön siis kasvatus kodissa ja koulussa niin, että hänen ruumiinsa pääsee vapaasti varttumaan ja kehittymään ilman esteitä, ilman pidätystä. Hänen täytyy saada raitista ilmaa keuhkoihinsa, harjoitusta jäsenillensä, vapaata liikuntoa, järjestettyä työtä. Sillä lailla saavutettu ruumiillinen terveys, voima ja raittius antaa myös, terveyttä, voimaa ja raittiutta sielulle. Sillä kaiketi on naiseenkin sopivaa, mitä ihmisen ruumiin ja sielun keskenäisestä suhteesta yleensä tunnustetaan, että terveessä ruumiissa asuu terve sielu. Ja viimemainittu on toiselle yhtä tarpeellinen kuin toisellekin. Henkinen kehitys käy ruumiillisen jäljessä ja sen sivulla, jos naisen kasvatusta ruumiilliseen kehitykseen ei paranneta, ei auta toivoa parannusta myöskään sielun kehityksen alalla. Ruumiillisen kasvatuksen parannus täytyy käydä edellä, helpoittaen ja valmistaen henkisen kasvatuksen mahdollisuutta uudistukseen.