I.
Tilanne.
Kun Elma kävi Park Lanen varrella sijaitsevassa talossa, nimitettiin häntä siellä "viisaaksi". Kenenkään päähän ei pälkähtänyt nimittää häntä "viisaaksi" Haverstock Hillissä.
Haverstock Hillissä hän asui — Park Lanen varrella hänet tavattiin joka keskiviikko-iltapäivä. Siitä huolimatta hän tuskin oli paremmin kotonaan tai tunsi itsensä varsinaisemmaksi asukkaaksi edellisessä talossa kuin mitä hän jälkimäisessä oli.
Selittäkäämme. Elma oli orpo, ja sir Thomas Alfreton — joka oli merkkihenkilö, mitä henkilöihin tulee, rikas, suosittu ja arvossapidetty samalla kertaa — oli hänen läheisin elossa oleva sukulaisensa; mutta tällä haavaa sir Thomasilla ei ollut eikä voinut olla erittäin paljoa puuhailtavaa nuoren holhottinsa kanssa. Hänen veli-vainajansa oli nimenomaan määrännyt, että eräs neiti Exeter kasvattaisi tyttösen, ja neiti Exeter oli etäällä sir Thomasin maailmasta, aivan sen ulkopuolella, eikä voinut mitenkään tulla hänen laskelmiinsa. Hän tiesi, että sellainen neiti oli olemassa, mutta hänen asuinpaikkansakin oli hänelle tuntematon. Lady Alfreton sen tiesi, hän vakuutti.
Lady Alfreton oli hyvin kiintynyt Henry-paran lapseen ja piti häntä mahdollisimman paljon kodissaan Park Lanella. Mutta mitä saattoi tehdä tytölle, jota vanhempainsa toivomuksen mukaan kasvatettiin täysihoitolaopistossa? Ellei olisi ollut tuota opistokysymystä, ei sir Thomas puolestaan käsittänyt, miksei Elma olisi voinut asua heidän luonaan ja lukea Julietin entisen kotiopettajattaren johdolla, nyt kun Juliet ei enää häntä tarvinnut. Mutta näin ollen, niin, näin ollen sir Thomas — kohautti olkapäitänsä.
Hän tunsi veljentyttärensä, jos tapasi hänet omalla kynnyksellään tai omilla portaillaan tai jos tämä puhutteli häntä sanoilla: "Hyvää päivää, setä!" hänen lähtiessään jokapäiväiselle ratsastukselleen; mutta luultavasti hän ei olisi tuntenut häntä, jos tyttö olisi kulkenut hänen ohitseen puistossa tai katsahtanut häneen parlamentin alahuoneen parvekkeelta.
Muut perheenjäsenet ajattelivat Elmaa kuitenkin melkoista enemmän — milloin heillä oli aikaa ajattelemiseen, ja rakastivatkin häntä enemmän — milloin he sydämessään saivat tilaa rakkaudelle.
Keskiviikkopäiväin välillä he tosin tavallisesti unohtivat jokaviikkoisen vieraansa. Lady Alfreton vilkaisi kummastuneena ympärilleen, kun hänen kamarineitonsa muistutti häntä, että Joseph tai joku muu oli lähetettävä noutamaan nuorta neitiä ennen kello kahta; mutta siinä kummastuksessa ei sentään ollut mitään tylyyttä. Päinvastoin käsitettiin aina, että hänen armonsa pikemminkin oli mielissään, kun hänelle ilmoitettiin keskiviikon taaskin saapuneen — ja saapuneen paljoa ennemmin kuin hän oli odottanutkaan. Ja kun kaupungilta palaava Juliet astui sisälle ja huudahti: "Mitä, Elma! Täälläkö taas?" hän lausui nuo sanat tavallaan aivan sydämellisestä; ja Piersin: "Hei, Elma! Onko sinulla jälleen iltapäivä-loma?" kuulosti aina oikein reippaaltakin, kun hän näki nuoren serkun tirkistävän porrasten kaidepuun ylitse noina perin tärkeinä iltapäivinä.
"Kuinka sinä voit, nuori viisas?" oli Piersin toinen kysymys.
"Oikein hyvin, kiitos vain", kuului "nuoren viisaan" vastaus. "Miksi ihmeessä sinä minua niin nimität, Piers-serkku?" lisäsi hän äkkiä.
Siinä ei koskaan suuria selityksiä yritelty. He tiesivät jokainen, mitä he tuolla nimityksellä tarkoittivat, mutta eivät välittäneet pohtia sitä Elman kanssa.
"Luullakseni ne eivät pidä sinua niin viisaana Haverstock Hillissä?" oli Juliet eräänä päivänä huomauttanut.
"Eivät suinkaan", myönsi Elma ja purskahti äänekkääseen nauruun.
Haverstock Hillissä pikemminkin sanottiin: "Elma, sinä tytönlellukka!" tai "Elma, sinä hupakko!" Ja todellakin, vaikka Elman hienon, muodinmukaisen tädin oli tapana väittää, että, tekipä mitä hyvänsä, hän ei toisinaan voinut olla hämmästymättä tuon ihmeellisen lapsen peloittavaa viisautta ja vakavaa järkevyyttä, neiti Exeter taas usein toivoi, ettei Elman kieli olisi liikkunut liian liukkaasti ja hillittömästi hänen ollessaan setänsä luona; ja mielellään hän olisi tukkinut korvansa siltä kevytmieliseltä sanatulvalta, joka puhkesi vapaapäivän-viettäjän huulilta tämän sieltä palattua.
Täten huomaamme, että nuorta sankaritartani katseltiin kahdelta ihan erilaiselta näkökannalta.
Kunnon neiti Exeteriä olisi suuresti kummastuttanut, jos hän olisi kuullut nuorta turvattiansa syytettävän liiallisesta vakavuudesta, samaten kuin lady Alfreton olisi ihmetellyt, jos olisi tietänyt, että mitään aavistamaton holhooja, joka katseli häntä kirkkailla silmillään, mielessään ääneti pahoitteli, kun hän joskus innostuttavaan puheenaiheeseen syventyneenä unohti lapsen olevan saapuvilla ja "hiukan, pikku hiukkasen jutteli siihen tapaan kuin muut ihmiset haastelevat, tiedättehän, hyvä ystävä" (näin hänen armonsa myöhemmin tilannetta kuvaili), — niin, rikollinen olisi todella sanattomaksi hämmästynyt, jos olisi tietänyt, että sama Elma, jonka juhlallisen äänettömyyden edessä hänen kuiskauksensa olivat vaimenneet, todennäköisesti vielä samana päivänä saisi muistutuksen siitä, että oli "kananpäinen" ja "pärpättävä" houkkio.
Mitkään kaksi ajatussuuntaa, kaksi päivänohjelmaa, kaksi elämänkäsitystä yleensä eivät olisi voineet olla toisilleen ehdottomasti vastakkaisempia kuin ne, jotka olivat sir Thomas Alfretonin huonekunnan ja neiti Exeterin kulmatalon asukkailla. Elma oli ainoa yhdysside heidän välillään.
Neiti Exeter lausui: "On mainio asia rakkaalle oppilaalleni, että hänellä on sellaisia sukulaisia. He uskovat hänet niin täydellisesti minun huostaani ja luottavat niin täydellisesti minun ohjaukseeni, etteivät koskaan yritä sekaantua minun määräämisvaltaani tai muuttaa kasvatusohjelmaani. Mitään kuluja ei säästetä, ja minä saan toimia kuten näen rakkaalle Elmalle parhaaksi. Hänen äiti-raukkansa jätti hänet minun huostaani" — tässä neiti Exeter lempeän itsetietoisesi suoristausi, ja hänen sydämensä ylpeys osoittausi hänen poskilleen välähtävässä heikossa hohteessa; — "rouva Henry Alfreton oli näet kuolinvuoteellansa lausunut puolisolleen toivomuksen, että heidän ainoan lapsensa kasvatus jätettäisiin minun huolekseni. Senvuoksi en missään tapauksessa olisi suostunut luopumaan vaatimuksestani", oli hänen tapansa jatkaa; "mutta tuntuu hauskalta, ettei sellaista ole koskaan vihjaistukaan. Ja mikä parempi, koska sir Thomas ja lady Alfreton eivät ole kertaakaan mitään edes kyselleet tai tiedustelleet, toivon heidän luottavan minuun yhtä paljon kuin luottivat toisetkin sukulaiset saadessaan tietää, että Elma oli tuleva kotini asukkaaksi. Mielestäni sir Thomas tai lady Alfreton eivät voisi tehdä nuorelle veljentyttärelle mitään mikä olisi niin edullista kuin tämä pidättyminen kaikesta hänen opintoihinsa puuttumisesta ja hänen elämänsä ohjaamisesta."
Kunnon sielu! Olisipa hän arvannut, mistä moinen pidättyminen johtui!
Kuunnelkaamme, kuinka Elman täti haastelee samasta asiasta. "Niin, tietysti, hyvä ystävä, mitä Juliet sanoo, on aivan totta. Me pidämme kaikki Elmasta — rakkaan Henry-paran ainoasta lapsesta, käsitättehän; mutta mitäpä me voimme tehdä? Kuinka hänen armas äiti-rukkansa koskaan saattoi uneksiakaan sellaisen pyynnön tekemisestä, ja kuinka kelpo lanko-parkani koskaan saattoi olla niin viiripäinen, että pani sen täytäntöön, sitä en voi, en, minä en voi sitä ymmärtää. Minä nimitän sitä julmuudeksi hänen omaa tytärtään kohtaan. Sir Thomas katsoi olevansa velvollinen pitämään kaikki kapteeni Alfretonin määräykset voimassa", jatkoi puhuja valitellen, "ja — oi, enkö kertonut teille, millaisia ne olivat? Enkö? Asian todellinen laita on niin — ihan häpeän sitä tunnustaa, — että lapsi on lähetetty kouluun johonkin etäiseen Lontoon sopukkaan, Hav… Haverstock Hilliin, sanalla sanoen. Erään neiti Exeterin opistoon. Neiti Exeter oli ollut rouva Henry Alfretonin kotiopettajattarena ja kaiketi saavuttanut jotakin vaikutusvaltaa häneen. En tiedä mitään neiti Exeteristä ja hänen koulustaan", puhui lady Alfreton edelleen; "sanoin sir Thomasille, ettei hän tosiaankaan voinut odottaa minun tietävän, ja siinä hän oli aivan yhtä mieltä kanssani. Jos Elma olisi jätetty kokonaan meidän haltuumme, olisimme tehneet parhaamme hänen puolestaan, mutta näin ollen hän on aivan poissa meidän piiristämme ja kokonaan neiti Exeterin käsissä", selitti rouva.
"Voiko hän samalla kertaa olla kahden henkilön huostassa, voiko? En epäilekään, että neiti Exeter on kunnioitettava ja kelpo ihminen, mutta tyttökoulu Haverstockin mäellä, ymmärrättehän! En voi käsittää, miksi hän on perustanut opistonsa sinne; epäilemättä on paljon muita paikkoja — täällä on koulu lähimmässä kadunkulmassa; ja jos Elma olisi toimitettu sinne, niin palvelijattareni olisi vain tarvinnut saattaa hänet opistoon ja sieltä kotiin. Mutta eihän siitä nyt hyödytä puhua. Niin kauan kuin kapteeni Alfreton — Henry, tiedättehän — oli elossa, meidän ei tarvinnut tietää lapsesta mitään, eikä… eikä" — tässä kohdassa tuo komea, hieno nainen jo liikahti tuolissaan hämärän levottomasti ja tuntien olevansa liukkaalla jäällä — "eikä Henry-parka koskaan sitä pyytänyt tai odottanutkaan." — Elma oli tässä mainittuna aikana ollut vain kerran setänsä asunnossa.
"Mutta heti kun sir Thomas kuuli veljensä kuolemasta", aloitti kertoja jälleen reippaammin, "hän lausui ensi sanoikseen: 'Meidän pitää paremmin tutustua siihen pikku tyttöön.' Siitä päivin olemme aina tehneet kaiken voitavamme Elman puolesta. Hän viettää kaikki iltapäivälomansa meidän luonamme, toisin sanoen käy täällä joka keskiviikko — vaikka on niin etäältä noudettava ja sitäpaitsi aina saatettava takaisinkin. Me emme sitä vaivannäköä nureksi. Elma on meidän kaikkien suosikki; ja sir Thomas on alkanut puhua jotakin siihen suuntaan, että ottaisimme hänet syksyllä mukaamme Towersiin. Heti kun hän lopettaa tuon ikävän koulun — eli täytettyään kahdeksantoista, sillä minä olen kuullut, että hänen on pysyminen neiti Exeterin hoivissa, kunnes tulee kahdeksantoista-vuotiaaksi, — silloin asia muuttuu. Voimme sitten alkaa miettiä, mitä on tehtävä. Haluaako sir Thomas, että hän asuu meidän luonamme, vai eikö, sitä en tiedä. Se saa riippua olosuhteista. Mutta nykyisin ja niin kauan kuin olemme vain koulutytön kanssa tekemisissä, emme voi tätä enempää. Ei voi tulla kysymykseenkään, että olisimme säännöllisessä kanssakäymisessä tuon neiti Exeterin kanssa; ikävät kirjeet, haastattelut ja vetoamiset ovat meille vastenmielisiä. Jatkakoon hän menettelyään samaan tapaan kuin tähänkin asti. Sir Thomas suorittaa laskut — siinä kaikki."
Näin täydellisesti esitettyään asian lady Alfreton, jonka omituisuuksiin kuului äkkiä menettää tarmonsa ja harrastuksensa, herpautua heti kun oli ehtinyt liekaköytensä päähän, tavallisesti vaipui uupuneena selkäkenoon sohvanpielusta vasten, viuhkallaan löyhytellen pois harmillisen puheenaineen viimeisenkin tuulahduksen.
Mutta Elmahan ei tästä kaikesta mitään tietänyt. Kuinka hän olisi voinut tietää? Kuka olisi siitä hänelle kertonut?
Hän oli, kuten tätikin oli tunnustanut, suosikki, ja suosikki, joka ei aavistanut, että mitenkään olisi voinut toisin ollakaan. Hänen päähänsä ei vielä koskaan ollut pälkähtänyt epäillä olevansa tervetullut tähän vieraaseen taloon tai ajatella, miksi se vieras olisikaan. Jo toisen käyntinsä jälkeen hän oli tuntenut olevansa siellä niin kotonaan kuin olisi sen seinien sisäpuolella syntynyt. Kaikki olivat hänen ystäviänsä. Kun hänen iloinen soittonsa ovelta kuultiin — Elma soitti ovikelloa ja kolkutti aina omalla tavallaan, — silloin maailman haluttomin, ylimielisin sir Thomaskin puolittain hymyili itsekseen astuessaan verkalleen ovea kohti. Kun lady Alfretonin pukuhuoneen ovi lensi auki ja pieni olento pyrähti sisälle, niin tyly ja töykeä kamarineitokin, joka vain puolin sanoin ja naama happamana hönähteli oman emäntänsä käskyihin ja kysymyksiin, vastasi melkein hilpeästi Elma-neidin tervehdykseen.
Elman täti tarjoutui suudeltavaksi mielihyvää lähentelevin elein. Juliet antoi riistää hattunsa päästään serkun koeteltavaksi, ja samaten sai tämä vastustamatta vähän väliä hypistellä, mallailla ja viskellä ympäri hänen hansikkaitansa, pitsejänsä ja nauhojansa. Ja Piers — Piers tuli kotiin puoliselle niinä päivinä, joina Elma oli saapuva Park Lanelle.