II.
"Neiti Exeterin kasvot."
Oli jotakin niin tuoretta ja tuoksuvaa, niin satakaunon kaltaista ja kastehelmien lailla kimmeltävää tuossa hilpeässä nuoressa olennossa, joka täten aika ajoin herätti tympeytyneen perheen jonkinlaiseen eloisuuteen oman yltäkylläisenä pulppuilevan riemunsa voimalla, että nimi, jolla hänet siellä parhaiten tunnettiin, olisi kuulostanut omituisen aiheettomalta tilapäisen vieraan korvissa. Mitäpä oli, mitäpä saattoi olla tässä päiväpaisteisessa, hymyilevässä Elmassa sellaista, joka johtaisi ajattelemaan "viisasta"? Ei suinkaan ollut mikään erityisen viisauden todistus pyöriä hyrrän tavoin avarain, juhlallisten vastaanottohuoneiden lattioilla, lentää tuulena parvekkeen lasiovista, tarkastaa jokaista korttia uuninreunuksella, kysellä jokaista uudistusta, penkoa kaikki käsilaukut ja laatikot, kääntää kaikki ylösalaisin. Elma saattoi temmata auki tätinsä vaatekaapin, siirrellä kapineita hänen pukupöydällään, tirkistää hänen jalokivilippaisiinsa, koettaa ylleen hänen uusimpia viittojaan ja päähineitään sekä laahustaa hänen parhaissa silkkihameissaan kuvastimen edessä niin riemullisesti, että sydän ilahtui sitä katsellessa.
Elmalta riitti mielenkiintoa kaikkia kohtaan, ja hän teki tuhansia kysymyksiä kaikista uusista tulokkaista, joita oli taloon saapunut. Hänen välityksellään hänen tätinsä ja serkkunsa saivat enimmät tietonsa taloutensa alemmista jäsenistä. Hän jutteli heille, mistä Jane oli kotoisin ja ketkä Susanin vanhemmat olivat. Hän hommasi lääkettä, kun Josephilla oli hampaankolotusta. Lady Alfretoninkin täytyi hilpeähkösti hymyillä kuullessaan, että eräs palvelijattarensa oli tuntenut Elman äidin palvelijattaren. Kaikessa tuossa oli melko paljon lapsellista, mutta mitään erityistä "viisautta" se ei todistanut.
Siitä huolimatta Piersin antama liikanimi säilyi.
Hän oli tullut antaneeksi sen eräänä päivänä, jolloin talossa oli ollut muutamia hänen ja Julietin tuttavia Elman lisäksi puolisella vieraina. Oli alettu puhua jostakin aiheesta, jommoisista kyllä usein haastellaan lontoolaisissa ruokasaleissa, ei erikoisen paheksuttavasta, mutta kuitenkin yksinkertaisille, turmeltumattomille korville oudosta. Elma oli ahminut jokaisen sanan, ja jokainen sana oli saanut hänen sinisilmänsä laajenemaan ja hänen viattoman sydämensä ihmettelemään ja miettimään. Tämä oli kuvastunut hänen kasvoissaan. Yhtäkkiä puhujat olivat vaienneet, jotkut heistä hiukkasen hämillään. Silloin Juliet, ehkä ensi kerran elämässään, oli puhutellut terävästi nuorta serkkuaan, ja Piers oli nauranut.
He olivat kysyneet, mitä hän ajatteli, ja hieman punastuen hän oli vilpittömästi tunnustanut miettineensä jotakin sellaista, mikä ei ollut aivan tavallista Park Lanen talossa ja mihin ei kukaan oikein osannut vastata. Ja Piers oli taaskin purskahtanut nauruun ja nimittänyt häntä "viisaaksi".
Milloin tahansa sama kohtaus uudistui, ja ainahan se välillä uudistui, se ehdottomasti päättyi siten, että Elma kuuli itsestään käytettävän tätä nimitystä. Lady Alfreton omaksui sen, Juliet sitä usein toisteli, ja sir Thomaskin tiesi, ketä sillä tarkoitettiin. Kenties he kaikin käsittivät sen ikäänkuin omituiseksi vastalääkkeeksi eräänlaiselle hervottomuudelle, levottomalle ahdistukselle, joka hiipi heidän omaantuntoonsa Elman ollessa saapuvilla. Mahdollisesti he pitivät sitä vastasyytteenä tuolle vakavalle, tuijottavalle katseelle, mikä heidän välinpitämättömyydestään huolimatta tuollaisessa lapsukaisessa heitä väkisinkin soimasi ja häiritsi.
Elmaan itseensä he eivät voineet suuttua; hän oli heidän sanojensa mukaan vastustamaton, masentumaton pieni velho. Mutta sisimmässä sielussaan he kapinoitsivat hänen äänettömiä vastalauseitaan tai niitä sanoihin puettuja mielenilmaisuja vastaan, joita he itse hänestä puristivat. Se oli kaikki neiti Exeterin syytä, huomauttelivat he salaa toisilleen, — neiti Exeterin hommia — neiti Exeterin opetusta; ja vähitellen he tulivat ristinneeksi nuo kasvonilmeet, jotka olivat seuran pelättimenä, "neiti Exeterin kasvoiksi". Milloin vain "neiti Exeterin kasvot" olivat näyttäytyneet Park Lanen talossa jonakuna loma-iltapäivänä, voitiin jälkeenpäin kuulla jotakin tämäntapaisia:
"Rakkahin Juliet, opihan olemaan vähän varovaisempi sen lapsen läsnäollessa."
"Äiti, minä luulin olevani varovainen. Tarkoitukseni oli olla erikoisen varovainen."
"Muista, ettei hänellä ole mitään maailmantuntemusta."
"Muistanpa tietenkin, äiti. Eihän meillä ole tilaisuutta sen unohtamiseen."
"Etkä kai halua häntä kiusata?"
"Kiusatako Elmaa? En suinkaan. Mutta äiti…"
"No, kultaseni?"
"Olinko minä koskaan — edes silloin, kun olin aivan nuori enkä vielä ollut juuri mitään nähnyt — olinko minä koskaan semmoinen kuin Elma on nyt?"
"Et", vastasi lady Alfreton ehdottoman varmasti. "Et milloinkaan!" jatkoi hän yhä pontevammin ja korostaen sanojansa. "Se on kaikki neiti Exeterin hommia."
Voimme kuitenkin ilmoittaa lukijattarillemme, ettei tuo ollut totta eikä sinnepäinkään. Neiti Exeter, oivallinen, vaatimaton, nöyrämielinen, vilpitön ja velvollisuudentuntoinen sielu, esiintyipä "velvollisuus" missä muodossa hyvänsä, oli kaikkein viimeinen henkilö neuvomaan oppilastaan kammoamaan maailman menoja, sen muoteja ja turhuuksia, siitä hyvin yksinkertaisesta syystä, että hän itse tiesi niistä vähän tai ei mitään. Toista olisi ollut, jos Elma olisi hänelle kuulemistaan kertonut — mutta Elma oli liian ylevä kieliäkseen hänelle tai kenellekään muullekaan. Elma saattoi ajatella omia ajatuksiaan, tuntea omia tunteitaan ja pohtia niitä omassa nuoressa mielessään sen tapauksen jälkeen, joka aikoinaan oli ne hänessä herättänyt, mutta hän ei hiiskunut sanaakaan neiti Exeterille.
Neiti Exeter tiesi vain, että lady Alfreton oli ottanut nuoren sukulaisensa mukaansa huvittelupaikkoihin, antanut hänelle sieviä lahjoja ja hänen lähtiessään ystävällisesti kehoitellut häntä tulemaan jälleen. Hän kuuli ainoastaan, että serkut olivat puuhailleet sitä tai tätä Elman ollessa mukana, että Juliet oli antanut hänen olla saapuvilla koetellessaan uutta hovipukuansa ja että Piers oli näyttänyt hänelle koko valokuva-varastonsa, jonka oli ulkomaanmatkoiltaan tuonut. Neiti Exeter ajatteli, että Alfretonit varmaan olivat herttaista, hienosti sivistynyttä, oivallisesti kasvatettua, valistunutta väkeä, ja hän vakaantui yhä enemmän uskossaan, että orvolle Elmalle ajan pitkään koituisi paljon hyötyä suhteistaan sellaiseen perheeseen. Noilta uskollisilta huulilta ei milloinkaan kuulunut hiiskahdustakaan, joka olisi sellaisen harhaluulon karkoittanut. Näkipä hän mitä tahansa, kuulipa mitä hyvänsä, joka suretti, loukkasi tai kummastutti hänen nuorekasta mieltään sedän iloisissa saleissa vietettyinä hetkinä, se jäi hänen omaksi jakamattomaksi salaisuudekseen, jota hän ei kellekään uskonut.
Ja kyllä hän rakasti noita hyviä ihmisiä, jotka olivat hänen omat ja melkein ainoat sukulaisensa, ja riippui heissä lämpimän, kiihkeän luonteensa koko sitkeydellä yhtä auliisti kuin kiertokasvin karhi tarrautuu tukeensa. Vaikka Elman setä, täti ja serkut olisivat ainoastaan sietäneet häntä, olisi hän kuitenkin antanut heille osan sydämestään. Mutta kun hän juuri omalla hartaudellaan oli herättänyt jotakin vastakiintymyksen tapaista — niin, sellaisille raukeille, veltoille luonteille aivan uskomatonta kiintymystä — heidän povessaan, ei ollut ihmeellistä, että hän riippui jokaisessa Alfretonin perheen jäsenessä sekä hyvällä että pahalla säällä, suurensi heidän hyveensä, laajensi heidän tenhonsa ja kätki heidän puutteellisuutensa kunnioittavaan äänettömyyteen. Sellaisen mielentilan vallitessa puhui tytön luonteen puolesta, ettei hän silti näitä viimeksimainittuja ominaisuuksia puolustellut eikä jättänyt huomioon ottamatta. Elma havaitsi kaiken, mutta rakasti kuitenkin. Siinä oli hiukan jumalallista kosketusta.
"Mutta ole toki vähän varovaisempi", oli lady Alfretonin tapana ajan mittaan kuiskata yhä useammin. "Muistahan, Piers, että tuollaisissa viidennen luokan kouluissa ajetaan lasten päähän kaikenlaisia kummallisia ajatuksia. En tahtoisi, että Elma pitäisi meitä ihan ilmipakanoina."
"Mitä minä sanoin aiheuttaakseni sellaisia ajatuksia, äiti hyvä? Enhän kai ollut tavallista pakanallisempi?"
"Etkä nähnyt, kuinka lapsen kasvot venähtivät puhuessasi sunnuntaisesta veneretkestänne?"
"Heh? Vai sitä se oli? No peijakas, en olisi maininnut siitä, jos olisin tietänyt. Hän ei kai pitänyt tuollaisista sunnuntaihuvitteluista. Totisesti! Luulin, että kaikki tuo nykyisin oli jo voitettu kanta. Mutta Elma katsahti minuun, niinkö? Ka", jatkoi hän hitaasti, "ka, olen pahoillani. Jos olisitte minulle asiasta vihjaissut, niin olisin lopettanut puheeni."
"Ja Juliet kun jaaritteli siitä keimailevasta rouva — en muista hänen nimeänsä, — siitä ameriikkalaisesta naisesta! Silloinkin Elma istui lautaseensa tuijottaen ja posket aivan punaisina. Hän alkaa nyt ymmärtää. Hän on kuusitoistavuotias, tiedättehän, ja luullakseni hän käsittää paljoa enemmän kuin ennen. Meidän täytyy todellakin hiukan enemmän varoa häntä"; ja puhuja liikahti levottomasti nojatuolissaan.
"Mutta täytyyhän hänen tottua sellaista kuulemaan", virkahti Juliet kiertäen päivänvarjoaan velton viehkeästi. "Ei käy päinsä, että me kaikki kammitsoimme kielemme, milloin Elma sattuu saapuville."
"Ei — ei. Me emme suinkaan saa tuntea, että tuo lapsi-parka on tiellämme", vastasi hänen äitinsä. "Minä olen nyttemmin varsin mielistynyt Elmaan enkä ollenkaan soisi, että hän millään tavalla näyttäisi tungettelijalta. Mutta meidän täytyy kasvattaa häntä, ja sitä emme voi, niin kauan kuin hän käy meillä vain kerran viikossa. Niin kauan kuin emme voi häntä kasvattaa, meidän täytyy…"
"Antaa hänen kasvattaa meitä", pisti Piers väliin, "Hyvä juttu!
Sinä käyt edellä, Juliet, ja minä seuraan. Sinä painat peukalollasi
Ameriikan kaunottaret ja heidän huvituksensa, ja minä vaikenen kuin
muuri sunnuntaisista veneretkistä."
"Hän on kehittymässä varsin kauniiksi, eikö totta, äiti?" lausui Juliet sitten.
"Herttaisen näköiseksi ainakin", vastasi lady Alfreton epäillen, "tuskin kauniiksi. Hän tuskin on kyllin sopusuhtainen muodoltaan. Muutamassa vuodessa…"
"Hän on menettänyt kaiken kauneutensa, mikä hänellä on", puuttui hänen poikansa äkkiä puheeseen niin oudon kömpelösti ja päättäväisesti, että molemmat kuulijat katsahtivat ympärilleen. "Hänestä tulee samanlainen kuin sadat muut hänen ikäisensä tytöt", jatkoi hän. "Hän saa samat piirteet, puhuu samaan tapaan, vetelehtii aamusta iltaan kuin muutkin, tuhrii naamansa maalilla, kiertää tukkansa koholle ja kuorii kyynärpäänsä…"
"Piers!" Sekä äiti että tytär tuntuivat huutavan hänelle "hyi!" tuossa ainoassa närkästyneellä äänellä lausutussa sanassa.
"Oh, juuri niin", virkkoi poika. "Kyllähän minä tiedän. On tietysti sellaista, mitä he eivät tee, ja sellaista, mitä heidän täytyy tehdä. Voisihan Juliet todistaa minulle tuhannella tavalla, että tuhatyksi hänen rakkaista ystävättäristään ei milloinkaan koske tukkaansa, silmiinsä tai helmenvärisiin kulmiinsa. Juliet itse ei koskaan tee sitä, paitsi milloin se on ihan välttämätöntä, ja kaikki kaupungin sievät tytöt vallan kauhistuisivat sellaisesta vihjauksesta. Tiedän — tiedän", toisteli hän ilkkuvasti heiluttaen kättään. "Elmakin siitä vielä kerran kauhistuu ja vannoo uumansa olevan luonnostaan vain yhdeksäntoista tuumaa ympärimitaten — vaikka kaikki olemme nähneet noiden yhdeksäntoista tuuman jo vähitellen esiintyvän ja vaikka tätä nykyä on todettavissa varsin terveellinen kehitys, — ja hän parantaa poskiensa väriä, kunnes alkuperäisestä väristä ei ole mitään jäljellä tai jokseenkin yhtä paljon kuin oli entistä kangasta irlantilaisen paikatussa nutussa; ja hän kähertää ja polttaa tukkansa…"
"Hän puhuu aivan hullutuksia!" huudahti Juliet, jonka vihdoin täytyi nousta vastarintaan. "Piers, sinä lörpöttelet kerrassaan järjettömiä. Mi… mi… mikä sinussa on moisen purkauksen aiheuttanut? Mitä tarkoitat hyökätessäsi tuolla tavoin meidän kaikkien kimppuun? Tahtoisitko, että pukeutuisimme kolttuun ja antaisimme hiustemme valua olkapäille…?"
"Taivas varjelkoon!"
"Mitä vikoja meissä sitten löydät? Mitä olemme tehneet — minä ja ystävättäreni — kun olet noin pureva, noin herjaava?"
"Tiedäthän, että se on totta."
"Mutta vaikka se olisi tottakin, mikset ole sitä koskaan ennen sanonut? Miksi olet aina ollut ikäänkuin mielissäsi, kun olet tavannut tänne tuomiani tyttöjä, ollut heille kohtelias ja…?"
"Rakas sisko, olisiko minun pitänyt olla epäkohtelias? Olisitko tahtonut, että olisin astunut parhaan ystäväsi luo ja sanonut: 'Ottakaa pois tuo peruukki' tai: 'Peskää naamanne'? Voin tehdä sen ensi kerralla, jos haluat."
"En tietänyt sinulla olevan näistä asioista aavistustakaan."
"En minäkään, ennenkuin minulle opetettiin."
"Opetettiin nuo asiat vai opetettiin niitä aavistamaan?"
"Kumpaakin."
"Kuinka sinä ne opit?"
"Opinpahan vain."
"Kuinka? Milloin?"
"Minä luulen tietäväni", virkkoi toinen ääni lempeästi, tavattoman lempeästi ollakseen lady Alfretonin ääni; "ainakin kuvittelen toisinaan tuntevani jotakin samantapaista. En osaa sitä oikein selittää, mutta viimeiseltä olen pari kolme kertaa havainnut toivovani, etteivät Julietin ystävät olisi ihan niin… näyttäisi ihan niin…" Hän pysähtyi.
"Ihan miltä, äiti?"
"Ihan toisenlaisilta kuin Elma", virkkoi Piers ripeästi. "Mutta älä huoli, Juliet, rohkeutta vain! Parin vuoden päästä ei kukaan voi sitä valittaa. Elma ei silloin enää ole Elma. Yksi seurustelukausi Lontoossa, kolme kuukautta sellaista elämää kuin me vietämme, aikaansaa kaiken mitä tarvitaan. Hänessä ei silloin enää ole jälkeäkään…"
Mutta ovi avautui ja lause jäi kesken.