III.
"Meille on vain yksi yhteistä."
Tapahtuisiko niin kuin he kaikki luulivat? Olisiko kahdeksantoistakesäinen Elma toinen olento, lumouksesta päästetty, kuvitteluistaan vapautunut, käytännöllinen, runoton tyttö verrattuna kahta vuotta aikaisempaan Elmaan? Saamme nähdä.
Näinä nuorempina vuosinaan sankarittareni ainakin oli onnellinen tietämättömyydessään ja viattomuudessaan ja ennen kaikkea onnellinen tuntiessaan oman onnellisuutensa. Päinvastoin kuin kaikki edeltäjänsä ja kaikista vakaantuneista säännöistä huolimatta nuori tyttö ei ainoastaan pysynyt hyvin tyytyväisenä neiti Exeterin jäykkään, vanhanaikaiseen hallintoon, vaan vieläpä puolusteli tätä tyytyväisyyttänsä täysin aiheellisena tädin surullisista kasvoista, Juliet-serkun vilpittömästä säälistä ja toisen serkkunsa Piersin kompasanoista huolimatta.
Hän oli onnellinen — hyvin onnellinen — Haverstock Hillissä. Neiti Exeter oli hyvä ja ystävällinen ja puhui totta. Tytöt olivat miellyttäviä — useimmat heistä. Heitä kaikkia, sekä häntä itseänsä että hänen toverejaan, kohdeltiin erittäin hyvin ja heidän sallittiin käydä toisinaan konserteissa, luentoja kuulemassa ja muissa senkaltaisissa tilaisuuksissa. Oli aina runsaasti syötävää (tässä hän punehtui) — aina niin paljon kuin kukin halusi. Ei ihan samanlaista ruokaa kuin Park Lanen talossa — ei hedelmä- ja kermahyytelöitä päivälliseksi (Piers oli juuri vähää ennen kiusoitellut nuorta serkkuaan, kun hänen lautasensa täytettiin toistamiseen), ja hän piti hyytelöistä kovin paljon ja olisi tietysti halunnut saada niitä joka päivä, mutta eihän niitä kukaan joka päivä koulussa saanut.
Mutta kun neiti Exeter tarjosi tytöilleen myöhäisen illallisen, kuten neiti Exeter toisinaan syntymäpäivinä ja muissa tilaisuuksissa teki, niin olisipa Piersin sietänyt nähdä, millainen illallinen se oli! Se oli mitä upein illallinen, ja koko pöytä oli mitä kauneimmin somistettu, aivan kuin olisi odotettu täysikasvuisten ihmisten seuruetta eikä vain opiston tyttöjä. Neiti Exeter näet aina sanoi, että tytöt olivat tällöin hänen vieraitaan ja että hän heitä vierainaan kestitsi ja kohteli.
Pakosta Elma tosin kyllä myönsi, että toiselta puolen pitkinä, kuumina, tomuisina kesäkuukausina hetket vierivät jokseenkin hitaasti ja raukaisevasti tuossa isossa ikävässä talossa, jonka ikkunoista ei nähnyt mitään hauskoja kukkivia puistoja, jonka oven editse iloisia vaunuja harvoin kulki ja jonka parvekkeelle posetiivinsoittajatkin tavallisesti toivat vain alakuloisen lohduttoman katseen, astuen eteenpäin. Ulkopuolella, naapuristossa, ei ollut paljoa tehtävää tai nähtävää, sen hän kernaasti tunnusti; kaikki harrastus ja innostus oli kohdistettava sisätapahtumiin. Mutta juuri se saikin hänet niin riemukkaasti, niin perin riemukkaasti odottamaan "Park Lanen päiviä", ilmoitti hän hymyillen jokaiselle, "koska täällä on aina niin kaunista, valoisaa ja herttaista", lisäsi hän; ja näin sanoen hän nuoren ruokahalunsa uudelleen herkistyessä kävi jälleen viekoittelevan lautasensa kimppuun, ja hänen kasvoillaan kuvastui niin ihmeellisen tuore viattomuus, että niiden, jotka olivat alkaneet laskea leikkiä hänen tunnustuksistaan ja vilkuilla toisiinsa avoimen, peittämättömän huvitettuina tuosta lapsellisesta lörpöttelystä, täytyi nyt hetkinen istua mykkinä ja katsella puhujaa omituisin hellyyden ja kummastuksen sekaisin tuntein. Mutta samalla he kuitenkin kadehtivatkin.
Heiliäkö oli "aina kaunista, valoisaa ja herttaista"? Mistä sitten johtui, että lady Alfreton usein kulutti tuntikausia väsyneesti huokailemalla ja puhjeten ärtyisiin, tuskastuneisiin huudahduksiin? Mistä johtui, että Juliet monena aamuna perätysten tulla laahusti suuruspöytään liian väsyneenä ja liian "päänkipuisena" välittääkseen mistään murkinasta, ja vasta päivän mittaan vähän elpyi, kun sattui jotakin uutta kiihoketta, johonkin mentävää tai jostakin juteltavaa, jotakin mitä hän ei ollut ennen kokenut? Juliet oli nyt viettänyt useita seurustelukausia Lontoossa ja oli ehtinyt olla paljossa mukana; mutta uutuudet, olivatpa ne vaikka mitä vähäpätöisimpiä, saattoivat sentään vielä hetkiseksi herättää hänen harrastuksensa. Ja kuitenkin hän oli ensimäisenä hymyillyt tovereilleen Elman puhuessa.
Sir Thomas oli kerran ollut saapuvilla, kun Elma aavistamattaan oli ampunut nuolensa, ja hänkin oli hymyillyt. Kuinka vähän tuo tyttö-parka tiesi! hän ajatteli. Kuinka hupsuja lapset olivatkaan! Ah, niin! Kyllä niidenkin vuoro tulee! Ja hänkin oli luonut veljensä orpotyttäreen ikäänkuin pehmentyneen katseen.
Vain Piersin katseessa ei ollut havaittavana mitään ylimielisyyttä, ei mitään ilkkua hänen silmässään. Hän tuijotti Elman hehkuviin kasvoihin kokonaisen minuutin tai kauemminkin jonkun tuollaisen lauseen jälkeen; ja kuitenkin olisi ollut vaikea sanoa, mitä hän niistä etsi tai mitä odotti niistä löytävänsä. Hän ei koskaan virkkanut sanaakaan vastaukseksi, vaan antoi jonkun muun jälleen päästää puhekerän kierimään.
Alfretoneilla oli kaikkea, mitä tämä maailma vai tarjota. Harvat perheet voivat ylpeillä tahrattomammasta maineesta, ei mikään tasaisemmasta, häiriintymättömämmästä kotielämän kulusta. Sir Thomasilla ei ollut mitään salaista huolten taakkaa; hänen vaimoansa ei vaivannut mikään kalvava, riuduttava kivuliaisuus; heidän lapsillaan ei ollut mitään murehtimisen aihetta, ei mitään vastoinkäymisiä eikä rasituksia. Piersiä, joka oli sisartaan vanhempi, kohdeltiin joka suhteessa niin kuin hän itse mielessään olisi vaatinut itseänsä kohdeltavan. Siihen aikaan, kun pieni kertomuksemme alkaa, hän oli iältään jonkun verran kolmannellakymmenellä, oli päättänyt opiskelunsa Etonissa ja Oxfordissa, ja siitä oli hänen mielestään kulunut jo melkoisen pitkä aika. Hän oli nähnyt varsin paljon kaikesta nähtävästä ja tehnyt kaiken, mitä elämässä oli tehtävää — niin hän olisi sanonut. Hän oli matkustellut kaikkialla maailmassa ja saapunut jälleen kotiin. Hän oli koettanut monenlaista. Harrasti useimpia asioita — jotakuinkin. Ei ollut koskaan tavannut mitään, joka ansaitsi sen suurempaa mielenkiintoa. Hän piti omaisistaan — arveli, ettei luonto ollut varustanut häntä ylen herkillä tunteilla. Herkät tunteet eivät kuuluneet suvun ominaisuuksiin.
Nuoren miehen ulkomuoto oli sopusoinnussa sellaisten tunnelmien kanssa; olimme vähällä sanoa, että se niitä korosti. Piers ei koskaan kiirehtinyt, ei koskaan kävellyt ripeästi, ei hengittänyt voimakkaasti, ei puhunut innokkaasti, ja katse oli hidas. Jos hän huomasi äitinsä kuskin ajavan ohitseen väkijoukossa, ja vaunuissa oli tyhjä istuinpaikka ja hän tiesi olevansa tervetullut sille paikalle, hän kylläkin olisi tuntenut kutsumusta nousta noihin vaunuihin, kunhan vain olisi viitsinyt antaa palvelijoille merkin ja pysähdyttää ajopelit. Vaikkakin joku hänet näki, hänen tapansa oli kulkea tietänsä eteenpäin, jatkaa omaan suuntaansa; mutta jos joku hänet näki ja kutsui häntä, hän suostui ehdotukseen. Hän ei ollut elosteleva eikä loistonhaluinen, ei mikään veltostunut tai miehuuton mies. Päinvastoin olivat hänen tapansa ja makunsa mitä vaatimattomimmat, ja vain terävin huomioidentekijä olisi havainnut, ettei tuossa yksinkertaisuudessa ollut mitään nuoruuden tuoreutta, vaan että se pikemmin muistutti väsyneen matkustajan koti-ikävää, kun tämä, nähtyään vaelluksillaan kaiken maailman komeuden ja loiston, kääntää kaipaavan katseensa lapsuutensa seutuja ja sen alkuperäisiä vaikutelmia ja muistoja kohti.
"Piers ei koskaan voi mihinkään innostua", valitteli sekä äiti että sisar, milloin he itse sattuivat turtumuksestaan havahtamaan, kuten olemme sanoneet heidän jonkun repäisevän uutisen tai uutuuden johdosta toisinaan voineen havahtaa.
"On tosiaan omituista, ettei minun poikani välitä politiikasta", oli sir Thomasin tapa kulmakarvojansa kohottaen lisätä.
Mutta hänen ohjelmaansa, enempää kuin kenenkään muunkaan ohjelmaan, ei kuulunut vaatia poikaansa ja perillistänsä tilille.
Eihän toki; ei kuulunut kehenkään, mitä Piers Alfreton hommaili; hänellä oli oikeus menetellä mielensä mukaan, jos kellään. Ja kaikki, mitä Juliet halusi, oli, että hänkin saisi nauttia samaa vapautta, — niin hän itse selitti. Koska ei kukaan puuttunut Piersin puuhiin, ei kenenkään olisi pitänyt puuttua hänenkään hommiinsa. Koska Piers ei huolinut ponnistella eikä tehdä mitään eikä vaivautua millään, niin miksi hänen pitäisi?
Jos kohteliaisuus ja hieno käytös olivat välttämättömiä toiselle, niin miksei toisellekin? Jos sisaren oli tehtävä "velvollisuusvierailuja", niin miksei veljenkin? Jos Piers olikin ainoa poika, oli hänkin ainoa tytär, ja ainoa tytär oli ainakin yhtä hyvä kuin ainoa poika.
Iältään Piers tosin oli sisartansa muutamaa vuotta vanhempi, mutta mitäpä siitä? Hän, Juliet, oli toki kyllin vanha pitääkseen huolta itsestään; ja mitä tähän viimeksimainittuun väitteeseen tuli, niin lady Alfreton, joka kauan oli ollut samaa mieltä, ei tahtonut panna vastaan.
Niin, Julietin oli aika mennä naimisiin, jos hän naimisiin mieli. Juliet ei ollut sievempi eikä siromuotoisempi kuin monet muut yhtä jalosukuiset ja yhtä hyvän kasvatuksen saaneet tytöt, eikä hänen pukunsa ollut enemmän recherché kuin heidän. Julietin tulisi mennä naimisiin, saada oma koti ja oma talous; ja jos vain rouva saisi tyttärensä katselemaan asiaa tässä valossa ja tytär ponnistelisi ollakseen hiukan hilpeämpi ja hupaisempi (miehet tahtoivat, että heitä huvitettiin) ja osoittaisi suurempaa mielenkiintoa (ei kukaan mies pitänyt mihinkään innostumattomasta automaatista), niin äiti oli varma, että joku onnellinen tapaus saisi muutoksen aikaan. Jokin tämänlaatuinen toivomus — toivomus, joka ei koskaan näkynyt lähenevän toteutumistaan — sai aika ajoin äidin otsan peittymään pilviin ja aiheutti hellän osaaottavaa tiedustelua ja sääliä erään puolelta, joka tuskin voi uneksiakaan, mitä se tarkoitti. Elma luuli tädin olevan väsyneen, hermostuneen tai sairaan; hän ei koskaan vähintäkään aavistanut, mikä täti-kultaa vaivasi.
Päältä nähden, kuten edellä olemme maininneet, elämä Park Lanen talossa oli mitä tasaisinta. Ulkonaisesti kaikki kävi kuin rasvatuilla pyörillä tuossa upeassa talossa. Ei milloinkaan sattunut kohtauksia, sisunpurkauksia tai vieroittavia riitaisuuksia kuten muissa perheissä. Sir Thomas tuli ja meni omilla tunneillaan, hänellä oli omat toverinsa ja omat mentävänsä, ja hän täytti omat sopimuksensa. Lady Alfreton söi puolista, kävi ajelemassa, pukeutui, lepäsi, meni ulos vierailuille ilta illan perään aivan mielensä mukaan. Piers näyttäytyi ja katosi säännöttömin väliajoin, kenenkään tietämättä, mistä hän tuli ja minne meni. Julietilla oli omat ystävänsä ja omat aikansa; ja vaikka silloin tällöin voimat kerääntyivät, äiti ja tytär ikäänkuin hetkeksi yhtyivät ja isäkin toisinaan lähti poikansa seurassa tai toinen nautti päivällistä toisen kanssa jommankumman klubissa, oli yhtyminen tilapäistä, riippumattomuus sääntönä.
"Minusta tosiaan näyttää, että meille on vain yksi yhteistä", huudahti Juliet eräänä päivänä: "me tulemme keskenämme varsin hyvin toimeen, olemme niin sanoakseni 'sopusuhtainen perhe', emme koskaan riitele, emme kiusaa emmekä häiritse toisiamme emmekä sekaannu toistemme asioihin — varsinkaan sen jälkeen kuin olen saanut äidin kerta kaikkiaan ymmärtämään, että minut on jätettävä rauhaan kuten Pierskin. Aina näemme toisemme mielellämme aterioilla, ja minä menen äidin kanssa pari kolme kertaa viikossa ajelulle pääkaupungissa ollessamme; mutta minä tosiaankin luulen, että on vain yksi seikka, jonka suhteen meillä kaikilla on samat tunteet. Ja perin eriskummaista sekin. Ken olisi edes aavistanut silloin, kun Elman ensin näimme, että kukaan meistä olisi koskaan välittänyt rikan rahtuakaan tuosta omituisesta pikku olennosta?"