IV.
Elman uusi puku.
Kun nyt olemme lukijoillemme antaneet jonkun käsityksen niistä henkilöistä, jotka muodostivat Elma Alfretonin pienen maailman, minkä molempien pallonpuoliskojen välillä hän leijaili, jatkakaamme nyt vähäistä tarinaamme.
Oli lämmin, säteilevä, väreilevä kesäkuun päivä, jolloin koko Lontoo, koko rikas, loistava, upea länsi-Lontoo eli West End oli täydessä kukoistuksessa, välkkyen väriloistossa ja auringon häikäisevässä valossa. Suvikausi oli uhkeimmillaan. Ilta toisensa jälkeen vieri vaunuja lukemattomiin huvituksiin, päivä toisensa jälkeen tuhannet tungeskelivat puistoissa, puutarhoissa ja viekoittelevilla kaduilla. Ei ainoakaan talo Park Lanen varrella ollut tyhjänä.
"On liian kuuma lähteä ulos, liian kuuma pysyä sisällä ja liian kuuma sitä ajatellakaan!" Piers Alfreton istui selkäkenossa matalalla tuolilla äitinsä huoneen avonaisen ikkunan ääressä ja jotakin tehdäkseen viskeli käärekaihtimen tupsua sinne tänne. "Hei!" huudahti hän, kun ovi lensi auki tavallista kiivaammalla tempauksella. "Hei, sieltä tulee Elma! Liikkuu kuin pontimilla, kuten tavallista. No, nuori viisas, kuinka voit?" virkkaa Piers hänen pyrähtäessään sisälle. "Kah, millainen korea keikailijatar sinä tänään oletkaan! Sinä olet todellakin keikailijatar!" lisäsi hän kädet takaraivolla ja syvää ihailua osoittavin katsein.
"Tämä on uusi pukuni", virkkoi Elma sievästi punehtuen. "Minä tiesin, että se huomattaisiin. Katsokaahan, täti hyvä. Viime keskiviikkona täällä ollessani sanoitte, että tarvitsin uuden puvun. Tässä se on." Ja hän katsahti toisesta toiseen puolittain ylpeänä, puolittain arasti, mutta hyvällä omallatunnolla siitä, että oli menetellyt oikein hommatessaan tämän puvun, joka oli soma nähdä.
"Vai siinä se on?" Nämä sanat lausui taaskin hänen serkkunsa, ja samalla nuori mies ojensihe eteenpäin tuolissaan uuteen asentoon. "Annahan, kun katselen sitä oikein joka puolelta, Elma. I-has-tut-ta-va! Totisesti, minä aivan hämmästyn."
"Oh, Piers." Elma nauroi hyvin mielissään. "Pahoin me pelkäsimme, neiti Exeter ja minä", jatkoi hän luottavaisesti, "ettei se valmistuisi ajoissa. Neiti Exeter oli kovin ystävällinen. Hän ryhtyi itse puuhaan. Vain tunti sitten se tuotiin ompelijattarelta, ja neiti Exeter ihmetteli, mihin olisimmekaan joutuneet, jos olisi täytynyt jotakin muuttaa, kun ei ollut aikaa korjaukseen! Mutta se sopi aivan hyvin; ja ajattelimme, että täti olisi mielissään. Siitä oli tuleva hänelle yllätys. Me… mutta eikö täti siitä pidäkään?"
Lady Alfreton poloinen! Hänen ei ainoastaan täytynyt kohdata äkillistä kaihoavien silmien katsetta, joka oli välähtänyt puolisen minuuttia sitten, vaan häneen iski toinenkin katse, ja se oli niin nopea ja raju, että hänen sydämensä säpsähti sen selvää kieltä.
Etteikö pitänyt? Hän olisi pitänyt mistä hyvänsä sillä hetkellä.
"Pidän, rakas lapsi… kyllä", änkytti hän hätäisesti. "Pidän, tosiaan… hyvin paljon… se on oikein sievä." — Naurettavaa tuo Piersin lörpötys! Ikäänkuin hän tietäisi! — lisäsi hän itsekseen. — "Hyvin sievä ja siro, epäilemättä", mutisi hän ääneensä ja ihmetteli, mitä muuta häneltä odotettiin.
"Sanoitte pitävänne valkoisesta", vastasi Elma jälleen tyytyväisenä, "siksi neiti Exeter selitti heti, että sen tuli olla valkoinen. Minulla ei koskaan ennen ole ollut täysin valkoista aamupukua."
Lapsi-parka! — Lady Alfreton kohotti monokkelin silmälleen ja tunsi, että hänen todellakin täytyi puhua. "Luulen, rakas lapsi, luulen… hm… Elma, että siinä sentään on vähän vikaa… Eikö hame ole hiukan liian pitkä, juuri rahtusen liian pitkä sinun ikäisellesi tytölle?" — Näyttää köyhäinkoulun oppilaalta. — "Hiukan liian pitkä ja…"
"Neiti Exeter ajatteli, että se varmaankin kutistuu pesussa, rakas täti, ja minähän, nähkääs, en vielä ole lakannut kasvamastakaan", — Elma tirkisti arasti pitkien ripsiensä alta nähdäkseen, nauroiko Piers tälle tunnustukselle. "Minä kasvoin niin paljon nyt viimeksikuluneena vuonna, että oli ommeltava lisäliepeet kaikkiin hameisiini, ja meistä oli parasta teettää tämä pitkänlaiseksi heti alusta. Ettehän ole siitä pahoillanne, täti?"
Lady Alfreton tunsi jälleen, ettei hän uskaltanut olla pahoillaan. Hänen poikansa vain istuskeli siinä; hän ei ollut enää toistamiseen iskenyt hänelle käskevästi silmää eikä ollut enää haastanut serkulleen, mutta rouva tunsi vaistomaisesti, mitä hänen oli pelättävä. Senvuoksi hän hermostuneesti tähysti silmälasillaan.
"En suinkaan, rakkaani; niin… ni-in, tietysti; mutta kuitenkin… Ei, se on hyvin sievä, on todellakin…"
"Nähkääs, täti, jos olisin teettänyt hameen ihan oikealle mitalleen, se olisi saattanut tulla minulle aivan sopimattomaksi ensi kesäksi."
"Ensi kesäksi!" Tämän vienon huudahduksen toiset tuskin kuulivat.
"Niin, tietysti, se on oleva paras pukuni vielä ensi kesänäkin, täti. Enhän voi odottaa saavani uutta tämänlaista joka vuosi. Kuten näette, se on oikein hyvää, kallista valkoista kangasta, niin on neiti Exeter sanonut. Katsokaahan, rakas täti", innostui hän ja astui lähemmäksi pitäen tilkkua peukalonsa ja etusormensa välissä.
"Annahan minunkin tunnustella, Elma", pyysi Piers.
"Ja sitä voi pestä, pestä kuinka usein tahansa", jatkoi Elma, kun kumpikin vuorostaan oli tarkastanut kangasta. "Pestä kuinka usein tahansa ja…" (Silmälasi putosi tädin kädestä.) "ja kääntää, jolloin se taas ei ole uutta huonompi."
Siinä ei ollut sen enempää sanottavaa; ja täten puolustettuaan ostostaan kaikkia mahdollisia syytöksiä vastaan, että muka oli siinä viehättynyt liiallisiin tuhlauksiin, nuori puhuja istahti tyytyväisenä erään tuolin äärimmäiselle reunalle ja suoristi huolellisesti kallisarvoisen hameen laskokset kummaltakin puolelta.
Sisälle astui neljäs henkilö. "Kah, Elma täällä! Ja näytät niin vilpoisalta, lapsi!" sanoi Juliet, vaipuen lähimmälle istuimelle. "Voi, kuinka hyvältä tuntuu päästä sisälle! En totisesti olisi voinut viipyä ulkosalla enää hetkeäkään. Ja oih, tätä ratsastuspukua!" huudahti hän riuhtaisten sen auki kaulan kohdalta. "Ratsastuspuvussa tällaisena päivänä! Älä suutele minua, Elma — edellytämme sen tänään ilman muuta."
"Pidätkö minun uudesta puvustani, Juliet?"
"Puoliskello soi, Juliet, Elma", keskeytti lady Alfreton jokseenkin hätäisesti. "Juliet, sinä menet alas sellaisena kuin olet! Mutta Elma haluaa juosta yläkertaan kampaamaan tukkaansa."
"Ja sieppaamaan Kölnin vettä!"
Elma kiiti tiehensä kuin tuuli. Nuo pukeutumiset, harjaamiset ja kampailut hänen tätinsä aistikkaassa makuuhuoneessa puolisen edellä olivat jo sellaisinaan nautinto. Upottaa kätösensä isoihin pesuvateihin valmiiksi kaadettuun kuumaan veteen (itse pesuvadit ja koko pesukaappikin herättivät Elman ihailua), vaahdottaa ne maitomaisella mantelisaippualla, joka oli aivan toisenlaista kuin neiti Exeterin opistossa käytetyt pienet karkeat, ruskeat palaset, kuivata ne sileihin, pehmoisiin, hienoihin pyyheliinoihin — kaikki tämä oli suloista, eikä rahtuakaan tuosta suloisuudesta jäänyt huomaamatta siltä, joka luonnostaan rakasti ylellisyyttä.
Sitten sai seisoa ison, kirkkaan kuvastimen edessä, jossa Elma saattoi nähdä itsensä kiireestä kantapäähän ja jossa hän mielestään näytti ikäänkuin pitemmältä ja joka suhteessa sievemmältä kuin muuten. Norsunluiset harjat ja kammat hyvin varustetulla toalettipöydällä joutuivat viipymättä käytäntöön; hän veti nuppineulan sirosta pitsitetystä neulatyynystä — Elma piti erikoisesti pitkästä mustanuppisesta neulasta, ja hänen tätinsä oli monta kertaa kehoittanut häntä ottamaan mitä halusi ja käyttämään mitä halusi; — mustapäinen nuppineula siis varmastikin joutui kiinnittämään jotakuta satunnaista nauhaa tai kauluksen suippua, mikä kiinnittämistä kaipasi. Ja sitten lopuksi ja kaiken kruununa oli hänellä tärkeä toimitus kostuttaessaan puhtaan ja vielä laskoksista avaamattoman nenäliinansa hajuvedellä läpimäräksi — hän säästi aina parhaat nenäliinansa näihin tilaisuuksiin. Hän kaatoi Kölnin vettä isosta hiotusta pullosta, joka kohosi kuin valtias yli kaikkien muiden pullojen, jotka sitä kuvastimen edessä ympäröivät.
Elma oli valmistanut tämän pullon alle sievän maton. Hänestä oli tuntunut, että täytyi tehdä jotakin elottomallekin esineelle, joka tuotti hänelle niin paljon riemua, — ja hän huomasi, että matto oli aina paikoillaan. Sitä ei tosiaan emäntä enempää kuin palvelusneitokaan olisi millään ehdolla siirtänyt pois.
Mutta puvun laita oli toinen. Minkämallinen tai minkävärinen toalettipöydän matto oli, ei merkinnyt mitään tai juuri mitään. Elmalla ei ollut erikoisen hyvä maku, ja hänen hienot, kerratut villalankansa olivat totta puhuen hiukan liian kirkasvivahteiset; mutta tälle lady Alfreton oli vain hymyillyt, hymyillyt hellästi ja ystävällisesti sekä paiskannut hänelle todellista kiitollisuutta tietävän suudelman.
— Kunpa Elma olisi tyytynyt sommittelemaan vain mattoja! — ajatteli hän nyt.
"Oi Juliet!" huudahti hän, heti kun perheen kolmikko oli yksinään, "Oi Juliet, sitä pientä, herttaista, rakasta tyttö-parkaa! Minusta tuntuu, että se hänen koulutätinsä menettelee julmasti tehdessään hänestä tuollaisen pelätin kerrassaan! En tosiaan tiedä, mitä siitä sanoisin."
"Puku näytti tosiaan jokseenkin kauhealta", yhtyi Juliet pysähtyen miettimään.
"Niinkö sinunkin mielestäsi?" virkkoi Piers äkkiä. "Ka, omituistahan se on, mutta minusta tuntui, kuin en koskaan olisi nähnyt Elmaa sievempänä."
"Elma itse kylläkin", myönsi äiti, "Elma näytti kyllä sievältä. Sievältähän hän aina nykyisin näyttää, mielestäni." — Puhujalle oli ominaista, että hän saattoi vaihtaa mielipidettä yhtä nopeasti kuin pukua, ja sen jälkeen kuin hänet viimeksi tapasimme, oli lady Alfretonin mielessä tapahtunut tämä muutos hänen nuoren sukulaisensa ulkomuotoon nähden. "Mutta, rakas Piers", huudahti hän kammitsoistaan vihdoin vapaaksi päästetyn, tähän asti hillityn paheksumisen kaikella tarmolla, "rakas Piers, en muista koskaan nähneeni mokomaa pukua! En voi käsittää, kenen he olivat saaneet sen hänelle ompelemaan!"
"Mitä vikaa siinä sitten oli?"
"Siinä oli kaikki viat — kaikki. Näithän toki itsekin, että se oli aivan kuositon ja sopimaton, että se kiristi kaulasta ja riippui pussillaan selästä, että se oli liian pitkä ja liian väljä…"
"Totisesti, äiti-rouvaseni, tuosta kaikesta en huomannut mitään. Näin vain, että Elma esiintyi tavattoman sievänä, vilpoisena ja sirona…"
"Ei hän siro ollut, ei, ei, Piers. Ei. Sitäpä hän juuri ei ollut. Suo anteeksi, että väitän sinua vastaan, mutta jos minä mitään hiukan ymmärrän, niin ymmärrän pukuasioita. Hame oli varsin hyvä, mukava luullakseni, ja… ja siisti; vilpoinen myös, kuten sanot. Mutta kun kehut sen siroutta…"
Rouva kohautti olkapäitänsä.
"Sinun olisi itse pitänyt huolehtia sen valmistuksesta, äiti", huomautti Juliet tähän.
"Niin olisi. Siinä olet oikeassa. Tästä lähin ei mikään muu auta." Lady Alfreton vaikeni, ja sitten hän tilanteen tärkeyteen sopivalla äänenpainolla julisti tekemänsä päätöksen maailmalle, "Ja minä tahdon. En halua enää mokoman näyttelyn mahdollisesti uudistuvan. Elma saa olla ja elää kuinka haluaa Haverstock Hillissä, mutta kun hän saapuu Park Lanelle, tulee hänen esiintyä puolisoni veljentyttärenä ja meidän mieleisessämme asussa. Täksi päiväksi Marie saa harsia edes jonkun laskoksen tuohon hirveään hameeseen, ja minun on koetettava olla näkemättä sitä lerppuvaa kaulusta. Mutta kun tyttö ensi kerran tarvitsee uudet vaatteet, minä toimitan ne itse, ja niiden tulee olla sellaiset, että minä ne hyväksyn. No niin — - tule sisälle, rakas Elma; emme ole odottaneet, kuten näet. Hyväinen aika, mikä oivallinen, lämmin puolinen…"
"Ja kyllä se minulle maistuukin!" Kun Elma ei sattunut vilkaisemaan ympärilleen, ei hän huomannut kenenkään hymyilevän.