V.
Lady Alfreton ehdottaa käyntiä kukkasnäyttelyssä.
"Tänään iltapäivällä on kukkasnäyttely Kasvitieteellisessä puutarhassa", virkkoi lady Alfreton. "Tapasin aamulla Mertounin herttuattaren, joka siitä minulle kertoi ja mainitsi itsekin sinne menevänsä. Aikoi ottaa nuorimman tyttärensä mukaansa, sanoi. Ajattelin sinua, Elma, ja lupasin, että mekin tulisimme."
"Rakas täti!" Tytön huulet avautuivat.
"Tiesin, että se olisi jotakin sinulle", jatkoi täti ystävällisesti.
"Tytöt pitävät aina kukkasnäyttelyistä."
"Niin, niin, ja…"
"Ja se on vilpoisinta huvia, mitä tällaisella ilmalla saattaa ajatella. Kukkaset ovat varmaan erittäin komeita tänä kesänä, kun on ollut niin kuivaa. [Englannissa sataa paljon. Suom.] Minä luulen, että meille tulee siellä hauskaa, Elma."
"Siitä olen varma. Oi, kunpa täti tietäisi! Juuri sinne, juuri sinne olin sydämestäni toivonutkin pääseväni. Ajatelkaas, olin aikonut nimenomaan pyytää, että veisitte minut sinne. Te olette niin, niin ystävällinen viedessänne minut milloin mihinkin", jatkoi Elma ikäänkuin anteeksi pyydellen, "että luulin ainakin voivani mainita teille tuosta kukkasnäyttelystä, ja sitten, jos ehkä olisitte halunnut lähteä…"
"Mikään ei ole minua estämässä", vastasi lady Alfreton nauraen. "Hyvä on, asia on siis päätetty. Meidän molempain tuumat ovat sattuneet yhteen ja meidän on tietenkin pantava ne täytäntöön. Oletko koskaan tavannut lady Mabel Pomeroyta? Hän on luullakseni jokseenkin sinun ikäisesi."
"Niinkö? Ja onko hän miellyttävä, täti?"
"Siitä saat itse ottaa selvän," Lady Alfreton nauroi taas. "Minä esittelen sinut hänelle. Herttuattaren puheista päättäen huomasin, että hän kernaasti sen soisi, ja sitten te molemmat tytöt saatte kävellä siellä yhdessä. Hänestä tulee sinulle, Elma, varmaankin herttainen toveri; ja jos teet hyvän vaikutuksen, niin sinut epäilemättä kutsutaan heidän luokseen."
"Ni-in, kiitos; mutta", huomautti Elma hiukan epäilevästi, "mutta jos minut kutsutaankin, niin milloin voin mennä? Enhän käy koskaan missään — en koskaan muualla kuin täällä."
"Oh, kyllä siitä pidämme huolen", vastasi täti hilpeästi nyökäten. "Sinua ei estetä menemästä, jos herttuatar sinut kutsuu, sen lupaan. Herttuatar on hartaasti kiintynyt tuohon nuorimpaan tyttäreensä, joka on hyvin paljon nuorempi perheen muita jäseniä, ja kaiken, mitä Mabel vain toivoo, hänen äitinsä tekee. Olen nähnyt Mabelin vain pari, kolme kertaa ja tunnustan, että… että häntä tuskin ollenkaan huomasin. Minusta tuntuu, ettei hän liene ollut erikoisen sievä tai viehättävä — mutta olen saattanut erehtyä. Muuten, Elma rakas, ennenkuin lähdemme ulos, haluaisin antaa Marien korjata erään pikku kohdan tuossa puvussasi. Muistuta minua siitä. Koska lähdemme ulos vasta kello neljältä, on vielä runsaasti aikaa."
Elma lupasi, mutta tuossa lupauksessa oli hiukan hajamielisyyttä, jota kukaan ei huomannut. Hän ajatteli jotakin muuta — jotakin sellaista, mikä himmensi uuden puvunkin toisarvoiseksi asiaksi.
Ilmaistaksemme lukijattarillemme hänen pienen salaisuutensa mainitsemme, että tuohon riemukkaaseen vastaukseen, minkä lady Alfreton oli saanut ehdotukseensa kukkasnäyttelyssä käymisestä, sisältyi paljon enemmän kuin näytti. Joku aika sitten oli Elman hemmoitteleva sukulainen vienyt hänet samanlaatuiseen juhlaan, ja hänen kertomustansa siitä — puutarhan ja kukkien kauneudesta, ihanasta soitosta, iloisista ihmisryhmistä ja komeista puvuista sekä ennen kaikkea niistä teekesteistä, jotka lady Alfreton oli pannut toimeen ulkoilmassa puiden siimeksessä ja joihin hän oli kutsunut useita tuttaviaan, tilaten sinne kaikenlaisia herkkuja, makeisia ja jäätelöitä teen ja kahvin lisäksi — niin, Elman kertomusta kaikesta tuosta olivat hänen koulutoverinsa sitten innokkaasti ja kadehtien kuunnelleet.
Se oli ollut kuin satua lumotusta maasta tyttö-parkojen korvissa, monilla heistä kun oli ollut varsin yksitoikkoinen lupapäivä, saati sitten että kukaan olisi viettänyt sen niin suurenmoisesta ja iloisesti.
Elmaa oli kehoitettu kertomaan, oikein seikkaperäisen laajasti kuvailemaan sitä yhä uudelleen. Hän oli haastellut päiväpaisteesta, ailahtelevasta iloisuudesta, lukemattomista vilpoiseen siimekseen asetetuista pikku pöydistä, ripeiden tarjoilijain hyörinästä, loppumattomasta äänten sorinasta, etäisen soittokunnan pehmeistä, mutta kuitenkin tenhoavista sävelistä, joita se kajahdutteli maailmankuulun Godfreyn johdolla, kunnes pelkästä kuuntelemisesta ja kyselemisestä koko näytelmä oli muille tytöille tullut sellaiseksi todelliseksi, eläväksi ihmemaaksi, että sen mahdollinen uudistuminen neiti Exeterinkin määräysvallan alueella oli saanut heidät mietiskelemään ja suunnittelemaan tavalla, joka nyt johti omiin tuloksiinsa.
Elma ei ollut kertonut heille, hän ei edes itsekään tietänyt, että suuri osa tuon ihanan kesäillan tenhoa oli aiheutunut jostakin, mikä oli liian herkkää ja ääriviivatonta kosketeltavaksi, hän ei tietänyt, että hän olisi saattanut käydä tuhansissa muissa juhlissa, kokematta mitään samanlaista. Se oli yhdistelmä ihanasta ilmasta, lumoavasta seurasta, uutuudesta ja lukemattomista muista alavirtauksista, jotka olivat maustaneet suloisen maljan.
Mikä saattaa olla ikävämpää kuin epäseurainen, alakuloinen juhla, jota väkinäisesti viettää pilveilevän taivaan alla joukko keskenään viihtymättömiä henkilöitä, tietämättä minne mennä tai mitä tehdä, ja vain siellä täällä tavaten jonkun tuttavan puhetoverikseen?
Mutta Alfretonit olivat sanan varsinaisessa merkityksessä "oikeita seuraihmisiä".
Mitä he mahtoivatkin tuntea, sai olla varma, etteivät he milloinkaan avoimesti osoittaneet ikävystymystä tai pettymystä. He eivät koskaan hairahtuneet, eivät koskaan joutuneet hämilleen tai pulaan. Sellaisesta, mikä uhkasi käydä typeräksi tai ikävystyttäväksi, lady Alfreton ja hänen tyttärensä pysyttelivät poissa. Päinvastaisessa tapauksessa he olivat oikeassa elementissään, vilkastuivat siksi aikaa kahdeksi hilpeäksi, hymyileväksi, myötätuntoiseksi naiseksi, joiden parissa jokainen hyvin viihtyi ja jotka nopeasti keräsivät ympärilleen ison joukon oman säätynsä hienoja ja kuosikkaita ihmisiä.
Jos lady Alfreton jotakin ehdotti tai suunnitteli, siihen varmasti suostuttiin. Jos hän niin sanoaksemme viskasi nenäliinansa kenelle tahansa, niin se innokkaasti otettiin vastaan. Siis ei maailman menoihin tottumaton Elma ollut ainoa, jonka silmissä näytti siltä, että missä tahansa heidän seurueensa liikkui tai istui, he olivat jokaisen ihmisjoukon keskipisteenä tai ainakin yhtenä sen keskipisteistä.
Käydä heidän kanssaan tai oleskella heidän kanssaan julkisissa paikoissa oli aivan toista kuin liikkua muiden kanssa, jotka kenties olivat arvokkaampiakin, mutta joilla oli vähemmän tuota ihmeellistä, selittämätöntä savoir fairea, mikä merkitsee niin paljon.
Tämän asiasta poikkeamisen tarkoituksena on selittää harha, johon sankarittaremme koulutovereilleen joutui.
Elman ensimäisen kukkasnäyttelyn aiheuttama innostus ja harras kaipuu oli tuskin alkanut vaimeta, ennenkuin heidät kannusti uuteen toimintaan ilmoitus — jumala tiesi, kuinka nuo yksinkertaiset olennot sattuivat sen näkemään tai kuulemaan! — toisesta yhtä suurenmoisesta juhlasta, mikä järjestettiin erääseen puutarhaan, joka komeudessa kilpaili edellisen kanssa.
Mikseivät he nyt kaikki, jok'ainoa, itse menisi näkemään ja kuulemaan, olivatko nuo onnellisen ja kadehditun Elman kertomat seikat tosia? Miksi eivät hekin vuorostaan voisi päästä osallisiksi riemuihin, jotka jo kerrottuinakin olivat saaneet heidän sydämensä niin rajusti sykkimään?
Jospa neiti Exeter voitaisiin taivuttaa viemään heidät sinne! Vaikka neiti Exeter olikin ankaranlainen kurinpitäjä ja vaati täsmällisyyttä ja ehdotonta sääntöjen noudattamista sekä oli tuiki tinkimätön läksyihin nähden, ei hän suinkaan ollut kuuro oikealla ajalla ja oikeassa hengessä tehdyille ehdotuksille.
Useampi kuin yksi otti tunnustellakseen häntä tämän nykyisen tilanteen johdosta, ja entisen myöntyväisyyden muistoja ja kuiskauksia sellaisia kuin: "Oh, hän oli oikein hirveän herttainen silloin, tiedättehän!" kulki huulilta huulille tuuman kypsyessä.
Ja Elma tietysti myöskin saapuisi näyttelyyn. Olipa onnellista, että juhla oli määrätty keskiviikoksi, jolloin oli tavanmukainen iltapäivä-loma ja jolloin Elma oli poissa Park Lanella esteettömästi nauttimassa kaikkea hyvää! Kukaan ei sitä nimenomaan sanonut, mutta vähitellen kaikki alkoivat äänettömästi ymmärtää, että jos tuumasta tosi tulisi, niin Elman oleminen lady Alfretonin siipien suojassa koituisi hedelmälliseksi heille kaikille.
"Hän on hyväluontoinen tyttönen", selitti Henrietta Grey, salaliiton johtaja, "ja varmaankin sen jollakin tavoin järjestää".
"Se" tarkoitti joitakuita etuja ja varsinkin erästä, mitä kouluseurue hartaasti odotti Elman sukulaisten läsnäolosta.
"Niinpä niinkin, Elma sen kyllä järjestää", myönsi toinen.
Ja "Elma sen järjestää!" kaikui jokaisen huulilta yhtä luottavaisesti.
Elman omassa sydämessä värähteli varmuuden vastakaiku. Hänen tätinsä oli ollut niin poikkeuksettoman hemmoitteleva ja myötämielinen ei ainoastaan hänelle itselleen, vaan ylimalkaan kaikille nuoren sukulaisensa läsnäollessa, että Elma vakuutteli itselleen voivansa huoleti luottaa asian menestykseen ja ystävällisen rouvan auliuteen.
Ja alussa todellakin näytti siltä, että lady Alfreton tekisi enemmänkin ja vaistomaisesti arvaisi, mitä häneltä odotettiin.
Tässä hän ehdotti juuri samaa, mikä oli Elman sydämen toivomuksena! Hänkin oli lukenut ilmoituksen kukkasjuhlasta ja itse omasta aloitteestaan sitä ajatellut! Sitäpaitsi ajatellut sitä Elman huvittamista silmällä pitäen!
Se oli liikaa, se avasi Elmalle ovet kuin taikaiskulla, se näytti hänelle toivomusten kerän ikäänkuin hänen jalkojensa juureen kierähtäneenä.
Herttuattaresta ja tämän tyttärestä Elma välitti vähän. Jos Mabel oli herttainen tyttö, hyvä ja ystävällinen, hän kernaasti otti hänet joukon jatkoksi ja antoi hänen yhtyä seuraan muiden mukaan; mutta ellei, niin tyttö olisi hiukan tiellä. Tietysti Elma olisi hänelle kohtelias. Elma oli aina kohtelias tätinsä vieraille. "Hänellä on niin viehättävä esiintymistapa!" huudahti lady Alfreton silloin tällöin melkein todellisella innostuksella. Mutta kyllähän lady Alfreton tietysti käsittäisi, tuumi yksinkertainen tyttö, ettei mikään vieras voinut olla hänelle samaa kuin hänen omat ystävänsä, ja että jos Henrietta ja Maggie ja kaikki ne muut olivat tulleet luottaen hänen huomaavaisuuteensa, hänen täytyi suoda heille enin huomionsa.
"Neiti Exeter ja tytöt lähtevät myös", ilmoitti hän nyt kaataessaan kermaa karviaismarja-leivokselle ja munavanukkaalle; "neiti Exeter ottaa kuusi tyttöä mukaansa".
Lady Alfreton melkein hätkähti.