VI.
Matkalla juhlaan.
"Millä keinoin meidän olisi paras kulkea?" virkkoi neiti Exeter puolittain itsekseen mietiskellen, puolittain häntä ympäröiville odotteleville kuulijoille. "Kyllähän omnibus veisi meidät suoraan portille, mutta ei tästä ole kovin pitkä matka kävelläkään. Maanalainen rautatie ei ollenkaan sopisi tarkoitukseemme. Siis on valittava kävelemisen ja yhteisvaunujen välillä. Mitä ajattelette, tytöt? Väsyisikö joku teistä liikaa, jos kävelisimme?" kysyi hän pysähtyen kuulemaan seuralaistensa mielipiteitä ja toivomuksia.
"Oi, kävelkäämme, neiti Exeter!" pyysi heti joku ääni. "Yhteisvaunuissa rutistuu niin pahoin. Ja ne kaikki ovat varmaan täynnä", jatkoi puhuja, vilkaisten levottomasti äsken tärkättyyn ja laskostettuun musliinipukuunsa, jota oli säästänyt tätä juhlatilaisuutta varten. "Meidän täytyisi puristautua ihmisten väliin sen mukaan kuin löytäisimme tilaa…"
"Ja se hajoittaisi seurueemme. Olet oikeassa, Henrietta; emme saa antautua siihen vaaraan, että voisimme joutua erillemme toisistamme. Siis, tytöt, meidän on astuttava rivakanlaisesti, siinä kaikki. Ja koettakaamme pysytellä teiden varjonpuoleisella sivulla. Tien toisella puolella on luullakseni siimestä melkein koko matka. Parasta lähteä nyt, jos olemme kaikki koossa. Olemmeko kaikki koossa?"
Kaikki olivat saapuvilla ja kaikki olivat pyhäasussaan, kukin oman makunsa mukaisessa puvussa.
— Rakkaat, onnelliset, nuoret olennot, — hymisi hyväsydäminen opettajatar itsekseen, katsahtaessaan ympärilleen. — Tarvitsemme vain Elman, jotta ryhmämme olisi täydellinen. Mutta epäilemättä saamme pian Elmankin joukkoomme, ja hän on mielellään esittelevä nuoret toverinsa tädilleen. Minun täytyy sanoa, että mielenkiinnolla odotan lady Alfretonin tapaamista, kuultuani hänestä niin paljon. Toivottavasti Elman onnistuu taivuttaa hänet tänään tulemaan sinne. Tyttö näytti aivan varmalta, mutta eihän hän voinut tietää. Ei pidä rakentaa liian paljon sattuman varaan, mutta sittenkin…
Tässä tuon kunnon naisen paras musta pitsi-päivänvarjo lennähti auki tarmokkaalla nykäyksellä, ja hänen sirot, pienet, nappikenkäiset jalkansa alkoivat astua jonon edessä, eikä paahtava aurinko ylhäällä enempää kuin kärventävä kivitys jalkojen alla aiheuttanut pienintäkään katumuksen häivää siitä, että he olivat lähteneet pitkälle ja väsyttävälle iltapäivän huviretkelle. Työ oli työtä ja loma lomaa neiti Exeterin opistossa.
Ja todellakin oli suuressa keskikesän kukkasnäyttelyssä käynti jotakin ihka uutta sekä opettajattarelle että tytöille.
Tähän asti, kuten olemme sanoneet, olivat konsertit, taulukokoelmissa ja näyttelyissä käynnit sekä muut sellaiset huvitukset, joilla oli opettavaa merkitystä, varsin hyvin sopineet päiväjärjestykseen. Kukkasnäyttelyt olivat hurmaavia ja ihania, mutta — no niin, loppujen lopuksi neiti Exeter myöntyi ehdotukseen, innostuipa siihen vihdoin yhtä paljon kuin kukaan hänen nuorista turvateistaan.
Tavata lady Alfreton! Tuo komea, kyvykäs ja hienostunut aatelisnainen puhuttelisi häntä, ehkä sallisi hänen istua tai kävellä vieressään! Hän saisi kuulla Elmaa kiitettävän ja voisi vastaukseksi kosketella samoja kieliä!
Hän oli usein toivonut tilaisuutta saada mainita jonkun sanan rakkaasta Elmastaan, kertoa tämän tädille, mikä kiltti, epäitsekäs ja lempeäluonteinen lapsi Elma oli, — ja kertoa siitäkin, kuinka yleväaatteinen ja tunnontarkka hän oli. Ensinmainitut ominaisuudet hänen armonsa oli arvattavasti itsekin havainnut, mutta hän ei voinut tietää, kuten neiti Exeter tiesi, kuinka korkealle hänen sukulaistyttönsä pysyväisemmät ominaisuudet oli arvioitava.
Tähän asti ei sellaiseen haasteluun ollut sattunut mitään aihetta, ei ollut esiintynyt tilaisuutta kuulla lady Alfretonin mielipiteitä tästä asiasta. Elman sanoista kylläkin voi päättää, että kaikki Park Lanen talon asukkaat osoittivat hänelle ystävällisyyttä, jopa rajatonta hemmoitteluakin, mutta sitä enempää ei voinut odottaa hänen kertovan. Eräissä suhteissa Elma sitäpaitsi pysyi vaiteliaana sukulaisiinsa nähden, mitä neiti Exeter kunnioitti, niinpä hän ei koskaan maininnut, kun näille oli sattunut syytä valittaa hänen "neiti Exeterin kasvojaan" tai kun häntä nimitettiin "viisaaksi". Tyttö tunsi vaistomaisesti, että näiden kohtausten tietäminen ei ollut neiti Exeterin asia, eikä kenenkään muunkaan, ne olivat hänen omia salaisuuksiaan, ja hän kätki ne syvälle nuoreen sydämeensä.
Mutta neiti Exeterille ja kaikille, jotka asuivat neiti Exeterin katon alla, hänen tätinsä oli esiintyvä kauniina, viehättävänä, virheettömänä käytökseltään ja puvultaan; Juliet oli sievä ja hauska, hilpeä ja ystävällinen; Piers, "serkkuni Piers" oli kookas, tumma, hyvin ystävällinen hänkin, muttei niin hilpeä, pikemminkin ärsyttävä, vaikka samalla perin ystävällinen, toisinaan kyllä veltto ja väsyttävä, mutta aina kovin ystävällinen — sanalla sanoen, kukaan heistä ei oikein tietänyt, mitä tästä Piers-serkusta oli ajateltava. Sedästään Elmalla oli hyvin vähän kerrottavaa. Tietysti sir Thomas oli "ystävällinen" — jokainen Alfretonin perheen jäsen oli "ystävällinen"; mutta kun hän kernaasti olisi sanonut samaa palvelijanuorukaisesta ja keittiötytöstä, niin se ei tuntunut asiaa paljoa valaisevan, ja sir Thomas siirtyi nopeasti näkyvistä talonsa hämärälle taustalle.
Toiselta puolen pitkän Henrietta Greyn huudahdus: "Minun täytyy sanoa, että hartaasti haluan nähdä lady Alfretonin!" mihin huudahdukseen jo edellä viittasimme, sai vastakaikua jokaisen povessa.
Tämänhän Elma tiesi, ja syvällä omassa sydämessään hänellä oli oma pieni suunnitelmansa.
Kuten tiedämme, oli tämän tärkeän päivän aamu koittanut sulattavan helteisenä ja auringonpaisteisena, ja kello yhdeltä tuo onnettaren suosima oppilas oli lähtenyt perin innostuneena ja tietoisena merkityksestään ja melkeinpä tuntien, että iltapäivän retken koko menestys tai epäonnistuminen lepäsi hänen hartioillaan. Hänen tätinsä ajeluvaunut olivat tulleet häntä noutamaan, ja hän oli kiitänyt pois mukavissa ajopeleissä useiden, puolittain ylösvedettyjen käärekaihtimien takaa kurkistelevien, hiukan kateellisten, mutta täysin sydämellisten katseiden saattamana; ja Elma oli hilpein mielin vakuutellut itselleen, että nuo samat silmät ennen pitkää näkisivät hänet paljoa uhkeammissa vaunuissa. Lady Alfretonin juhlavaunut olivat korkeat ja matalalaitaiset ja keinuivat mitä notkeimmilla vietereillä. Niissä ajeleminen oli lumoavaa, ja hurmaavaksi oli Elma puistossa tai muualla vietetyn iltapäivän usein kuvaillut. Hän oli painanut moneen kertaan kaikkien mieleen, että oli turhaa lähteä aikaisin, koskei hänen tätinsä milloinkaan ollut aikainen; hän oli koettanut mahdollisimman täsmällisesti arvata määräajan, jotta kummatkin saapuisivat perille samalla hetkellä — mutta hänen täytyi vihdoin myöntää, että se oli inhimilliselle tiedolle ylivoimaista. Hän toivoi vain, että pieni joukkue sattuisi kohdalle juuri kun tädin komeat vaunut pysähtyivät portille ja vakava, puuteroitu palvelija laski astuimen alas. Sitten hän nyökkäisi ja heiluttaisi kättänsä.
Sitten hänen tätinsä heti kysyisi, keitä Elman tuttavat olivat. Kiinnittäisiköhän hän huomiotansa heihin kuhunkin erikseen? Kysyisikö heidän nimiänsä? Hyvin luultavaa. Lady Alfreton oli aina kovin herttainen nuorille, jotka vanhempainsa mukana tulivat häntä tervehtimään.
Mutta menestyksen pääehtona oli tietysti neiti Exeter. Neiti Exeterin suhteen Elma olikin hieman levoton. Tämä arvoisa neiti ei ollut erikoisen tarkkahuomioinen. Hän ei tähyillyt, kuten jotkut lapset ja nuoret ihmiset, poimiakseen kaiken, minkä silmänsä näkivät, kuullakseen kaiken, mikä heidän korviinsa sattui; mutta kuitenkin oli Elmalla jonkinlainen epämääräinen, hämärä, ylimalkainen aavistus siitä, että hänen tätinsä tarvitsi pitää neiti Exeteriä arvossa.
Entäpä, jos tämä nyt saisi ensimäisen tilaisuuden siihen? Ja jos niin tapahtuisi ja jos tämä tilaisuus tehoaisi tätiin ja hän puristettuaan neiti Exeterin kättä ja virkattuaan jonkun sanan pyytäisi puolisonsa veljentyttären opettajatarta kävelemään hiukan kanssaan puutarhassa, kuinka mielissään neiti Exeter olisikaan! Koko seurue olisi mielissään, kaikki tuntisivat omasta puolestaankin tuon kunnian ja ylpeilisivät siitä; ja "tietysti Selina-täti sen tekee", päätti nuori viisas itsekseen, "jos Selina-täti vain tietää, että se on heille mieleen — siinä kaikki".
Hän kohentausi istumaan hyvin suorana, kun tuo hetkien hetki lähestyi. Kaikki oli käynyt mainiosti tähän asti. Tädin palvelustyttö oli käskyä noudattaen hiukan pienentänyt hänen pukuaan selkäpuolelta, ja myöskin kaulasta oli virheellisyys korjattu. Elma oli vetänyt käsiinsä parin siroja uusia kiiltonahkahansikkaita, jotka oli säästänyt siihen asti, ja äskettäin kammattuine untuvanhienoine kultahiuksineen hän nyt istui aivan säteilevänä omalla tutulla ja tunnustetulla paikallaan ajopeleissä vastapäätä toisia naisia.
Lady Alfretonilla oli myöskin sievä uusi puku ja hattu, ja niin hyvin hän itse kuin Juliet ja Elmakin olivat saaneet napinreikiinsä tuoksuvan gardenian. Piers oli ne hankkinut. Hän oli mennyt ulos puolisen jälkeen ja palannut tuoden kukan kullekin; ja Elma luulotteli, että hänen gardeniansa oli komein ja ihanin kaikista kolmesta. Hänellä ei tosiaan tämän jälkeen ollut enää muita toivomuksia.
Kun vaunut ajoivat Regent's Parkiin, he sivuuttivat monet muut, joiden arvasivat olevan samalla asialla. Elmalle eivät Lontoon tavat enää olleet niin outoja, että hän mitenkään olisi kummastunut nähdessään heidän omien hevostensa täytyvän pysähtyä, kun he vielä olivat melkoisen matkan päästä puutarhan portilta, mikä pysähdys muodostui odotuksen ja kiihkeän jännityksen huippukohdaksi.
"Kauhean pitkä jono meidän edellämme, täti hyvä", ilmoitti hän tirkistäen iloisena ympärilleen. "Ja mikä joukko tyhjiä vaunuja tuolla vastapäätä puiden alla. Oi, soittokunta on aloittanut — minä kuulen sen sävelet aitauksen yli! Mikä vahinko, ettemme tulleet aikaisemmin! Mutta vähät siitä, varmaankaan ei se vielä ole soittanut kauan. Ovatkohan", lisäsi hän miettiväisesti, "ovatkohan tytöt jo saapuneet?"
Hänen tätinsä ja serkkunsa vaihtoivat keskenään silmäyksiä.
"Kestää kauan ennenkuin pääsemme sisälle", jatkoi Elma hetkisen vaitiolon jälkeen ja sitten hän taas vilkaisi ympärilleen. "Me etenemme hitaasti. En ymmärrä, mikseivät ihmiset voi hypätä vaunuista hiukan ripeämmin, kun tietävät, että niin monet odottavat heidän takanaan. Minäpä hypätä tuoksahdan aina kuin tuuli."
"Niin sinä teet, Elma."
"Mutta minä seisoin eräällä portilla tässä joku päivä sitten katsellen häätaloon saapuvia vaunuja…"
"Elma!"
"Niin, täti, ne olivat hyvin hauskat häät, varsin hauskassa paikassa, ja siellä oli vain vähän katsojia, aivan säädyllisiä ihmisiä. Senvuoksi neiti Mordern, joka sinä päivänä oli meidän mukanamme, sanoi, että mekin saisimme hetkiseksi pysähtyä katselemaan, niinpä me siis katselimme ja näimme niin ihmeen paljon väkeä astuvan vaunuista."
"No?" Lady Alfreton ei olisi mielellään antanut itseänsä huvittaa tai herättää harrastustansa, mutta kun Elma puhui… "No, mitä te näitte?"
"Oh, ne ihmiset olivat semmoisiakin kuhnuksia! He ihan matelivat ulos toinen toisensa jälkeen ja päästyään matolle — siihen oli levitetty punainen matto — he seisoivat juttelemassa toisilleen olkapäittensä yli, olivat ottavinaan esille nenäliinojansa, järjestelevinään napinreikiänsä ja jos jotakin. Me emme välittäneet, meistä oli hauskaa heitä tarkata; mutta minua olisi suututtanut, jos olisin ollut joissakin taempana olevissa vaunuissa."
Hänen kuulijansa nauroivat.
"Kai täti tuntee neiti Exeterin, jos täti hänet näkee?"
"Kyllä… kyllä kaiketi, rakas lapsi."
"Hänellä on pienet harmaat kiharat, tiedättehän, kiharat hiukset; ja hän käy aina mustissa, ja… mutta kyllähän minä voin ilmoittaa teille, jos näen hänet ensiksi, ja kaiketi minä huomaan hänet ensiksi, koska tunnen hänet parhaiten. Ja sitäpaitsi ovat tietysti tytötkin mukana, niitä on kuusi: Henrietta, Maggie…"
"Niin, niin, lapseni. Nyt siis, Elma…"
"Kaksi on vaaleanpunaisissa, ja…"
"Nyt, Elma, nyt olemme perillä. Näytähän nyt meille, kuinka sinä 'hypätä tuoksahdat kuin tuuli'." Salavihkaa Julietille: "Nopeasti, nopeasti, niin ehkä vielä vältämme ne koulutytöt." Ja näin sanoen tuo komea ja tavallisesti raukea lady Alfreton ihan huiskimalla huiski nuoret holhottinsa portista sisään, korjaillen samalla vyöhikkönsä pitsejä, ja kiiti leveätä tietä pitkin kuin höyrykone. Tähän asti ei mitään neiti Exeteriä ollut näkynyt.