VII.
Mertounin herttuatar ja hänen tyttärensä.
"Ja teillä on siis toinenkin ihastuttava nuori tytär, lady Alfreton? Onko tämä se, jonka lupasitte tuoda mukananne tänään? Ei ole kai vielä esitelty seuraelämässä vai kuinka?"
"Vain kuusitoistavuotias, herttuatar. Eikä Elma olekaan minun tyttäreni — ei ihan minun tyttäreni", ja puhuja hymyili hellästi vieressään olevalle punehtuvalle tytölle, "vaikka hyvin siltä näyttää, Elma — eikö totta, Elma?"
Sitten hän kuiskasi tulijalle: "Henry-poloisen lapsi, sir Thomasin nuoremman veljen, tiedättehän. Ainoa lapsi, mikä hänellä oli. Molemmat vanhemmat kuolleet. Herttainen tyttö."
Lady Alfreton puhui lämpimästi ja vilpittömästi, ja vaikutus oli välitön.
"Todellako", vastasi Mertounin herttuatar, jonka, kuten muistamme, oli määrä saapua kukkasnäyttelyyn, mihin kaikki muutkin dramatis personae eri tahoiltaan suuntasivat kulkunsa, ja joka sattui aivan ensimäisenä henkilönä Elman tätiä puhuttelemaan tämän pysähtyessä hengähtämään ja toipumaan kiireisesti paettuansa ulkoportin vaaroja. "Todellako? Minä muistan Henry Alfretonin ihan täydellisesti. Olimme entisaikoina tanssitoverit. Niin tosiaan; herttua kertoi minulle kuulleensa Henry-poloisen kuolemasta, mutten tiennyt hänen olleen naimisissa. Ja tämä on siis hänen tyttärensä", lisäsi hän kääntyen Elman puoleen, joka ujona odotteli, että hänet huomattaisiin. "Sallikaa hänen kävellä Mabelin kanssa. Mabel — missä Mabel on? Oh, tule tänne, Mabel, täällä on sinulle nuori ystävä kävelytoveriksi. Juuri samanikäiset, eivätkö olekin? Onko Mabel vanhempi? No, hyvin vähän sitten. Toin Mabelin tänne", kääntyen lady Alfretonin puoleen, "koska täällä on niin kaunista nähtävää, ja hänen ranskalainen kotiopettajattarensa…"
"On tämän iltapäivän poissa, Jumalan kiitos!" keskeytti Mabel häikäilemättä äitinsä puheen; hän oli reipas, terve neitonen, jolla oli liiaksi hemrnoitellun lapsen nenäkäs käytöstapa. "Niin on kai neidinkin?" virkkoi hän Elmalle, kun he kaksin kääntyivät poispäin. "Mikä hänen nimensä on? Miksi häntä nimitätte? Ette kai mainitse häntä oikealla nimellään? Mitä" — pysähtyen äkkiä, säpsähtäen ja tuijottaen — "mitä? Mitä sanoitte? Olette koulussa? Koulussako? Ka, en… en ole koskaan ennen tavannut ketään, joka käy koulua. Onko se hauskaa? Onko siellä mukavaa? Onko siellä hupaista ja hyvä olla? Oh, kertokaahan toki. Mikä sai teidät kouluun menemään? Kunpa äiti lähettäisi minutkin kouluun! Kuinka minä nauttisin siitä ja kuinka minä niitä tanssittaisin! Minä tanssitan kotonakin, sen vakuutan. Oh, aloittakaahan nyt ihan alusta ja kertokaa minulle kaikki tyynni, mitä teette ja mitä toiset tytöt tekevät, minkälaisia he ovat ja kaikkea muuta. Tietäneeköhän äiti, että te olette koulussa. Jos hän tietäisi, ehkä hän lähettäisi minutkin. Mutta miksi ihmeessä äitinne teidät sinne lähetti? Pyysittekö häneltä sitä itse? Tahdoitteko…"
"Minulla ei enää ole äitiä", virkkoi Elma hiljaa.
"Ei äitiä! An… anteeksi, pyydän anteeksi, mutta .. mutta eikö lady
Alfreton ole äitinne?"
"Ei, hän on tätini."
"Tätinne, o… ho… ho… hoo", äännähteli Mabel arvostellen tilannetta pitkässä henkäyksessä, "kyllähän minä sen sitten ymmärrän. Teidän täytyy olla jossakin, ja siksi olette opistossa. Mutta minä nähkääs en tiennyt: toivoakseni ette ole vihainen. Kotona sanovat, ettei maksa vaivaa olla minulle vihainen. Sanovat, että kieleni liikkuu kuin vuolas virta ja ettei kannata yrittää minua puheessani pysähdyttää. Jos vain olisitte minut pysähdyttänyt…"
"Mutta sanottehan, ettei sitä kannata yrittää."
"Ei kannatakaan. Ah, te olette hupaisa tyttö, näemmä. Olette kai älykäskin ja niin edespäin. Minä en ole. Ylimalkaan en pidäkään älykkäistä tytöistä, mutta minä pidän teistä. Ja te kerrotte minulle kaikki sieltä koulustanne, eikö niin? Mikä on nimenne? Elma? Elmako? Se on lystikäs nimi, on niinkin, ylimalkaan en pidä lystikkäistä nimistä, mutta minä pidän sinun nimestäsi. Kuulehan, Elma, katso tuota hattua; oletko koskaan nähnyt sellaista hattua? Hatut ovat luullakseni tänä vuonna menettäneet järkensä. Opettajattareni on ostanut kaikkein hirveimmän; mutta hänestä se on tavattoman pukeva. Tuolla on aivan samanlainen viitta kuin äidinkin. Minun täytyy kertoa äidille. Ei, enpä huolikaan, sillä minä itse sain hänet valitsemaan sen viitan; muuten hän voisi saada aihetta moittia minua ja sanoa, että se on tavallinen. Pidätkö hatuista, jotka sivulta kääntyvät ylöspäin? Minä en pidä, minusta ne ovat tavallisia, enkä minä tahtoisi moista, vaikka Fanchette — palvelijattaremme — kovin koetti minulle sellaista tyrkyttää. Tuolla on varmaan ranskalainen tyttö: ihan kuin Fanchette — ihan. Hän käydä vaapottaa aivan kuin Fanchette. Minun täytyy kertoa äidille. Ei, enpä kerrokaan; sillä äiti ei pidä Fanchettesta nytkään, joten ei tule antaa hänelle tilaisuutta tehdä hänestä pilaa. Minusta on häijyä nauraa ihmisille, eikö sinustakin? Ka, jos minulla olisi tuollaiset isot kömpelöt jalat, olisi minulla sen verran älyä, etten puristaisi niitä noihin pieniin, suippokärkisiin kenkiin. Ne ovat jokseenkin sievät kengät, kunhan vain… oh, en tiedä. Enkä luule, että niistä välitänkään. Omani ovat sievemmät. Näytäpäs sinä kenkiäsi. Oh, hm, sinun ovat… ovat tuskin… mutta luullakseni se johtuu siitä, että olet koulussa. Senkö vuoksi tuo pukusikin on hiukan lystikäs? Onko muilla tytöillä samanlaiset hameet? Se on hirveän sievä puku, tiedätkös… mutta, mutta en ole aivan samanlaista koskaan ennen nähnyt. Se johtuu tietysti siitä, että olet koulussa. Onko sinulla sisaria? Tai veljiä? Eikö kumpiakaan? Eikö ketään? Minulla on seitsemän. Kolme veljeä ja kolme siskoa. Kaikki minua vanhempia. Senvuoksi ne luulottelevatkin, että äiti pilaa minut hemmoittelulla. En siitä välitä. He eivät voi häntä estää minua pilaamasta, ja parasta etteivät yrittäisikään. Pidätkö vanhemmista veljistä ja sisarista? Oh, sinullahan ei niitä olekaan. Mutta tuosta serkustasi — mikä hänen nimensä on? Pidätkö hänestä?"
Ja vihdoinkin, puhuttuaan itsensä hengästyksiin, haastelija pysähtyi vastausta odottamaan.
Hän ei saanut vastausta; Elman silmät ja korvat olivat toisaalla.
"Oh, sinä et kuuntelekaan", sanoi lady Mabel lyhyesti.
Hän ei olisi kummastunut, jos häntä olisi toruttu, häntä vastaan väitetty, hänelle naurettu tai käsketty häntä pysymään aisoissa, mutta ettei häneen ja hänen sanoihinsa kiinnitetty mitään huomiota, oli hänelle uutta ja outoa. Ken oli tämä tyttö, tämä lady Alfretonin sukulainen, jolla oli niin kummallinen puku ja niin kamalat kengät ja joka oli vain mukiinmenevän sievä ja siro eikä kenties ollutkaan älykäs? Kuka hän oli, kun saattoi katsella ympärilleen ja ajatella muita asioita, silloin kun hän, Mabel, teki parhaansa solmiakseen ystävyyttä? Mabel suoristausi. Tehdäksemme hänelle oikeutta on meidän sanominen, ettei hän ollut mikään röyhkeä neitokainen eikä pahasisuinen. Hän oli vain lörpöttelijä ja lörpöttelijä, joka vaati ainoastaan, että häntä edes hitusen muka kuunneltiin. Siksi hänen poskilleen noussut heikko puna ei ollut aivan aiheeton.
"Suokaa anteeksi", virkkoi Elma hyvin lempeästi. "Minä vain tähystelin muutamia… ystäviä, henkilöitä, jotka saattavat minua kaivata; ja elleivät he minua tapaa…"
"Oh, niin, minä ymmärrän. Mutta et sinä heitä löydä. Ihmiset eivät koskaan löydä toisiaan tällaisissa paikoissa. Parasta, että jäät minun seuraani — jäisit ainakin siksi, kunnes kohtaat ne toiset…"
"Jään tietysti", vastasi Elma innokkaasti.
"Äitini näet sanoi, että meidän olisi käveltävä yhdessä." Elmalta ei jäänyt huomaamatta, että tyttö lausui sanan "äiti" juhlallisemmalla äänenpainolla kuin äsken.
"Minä kävelen kernaasti sinun kanssasi — hyvin kernaasti", huudahti hän, melkein lohduttomana katumuksesta, että oli aikomattaan ollut epäkohtelias, mikä ei ainoastaan ollut vierasta hänen luonteelleen, vaan josta myös pieninkin vihjaus olisi tuottanut hänen tädilleen ääretöntä mielipahaa. "Kuulehan, Mabel, kuulehan ja käsitähän, minä nautin niin kovin paljon sinun seurastasi, että vain muistaessani lupaukseni tähystellä noita tyttöjä…"
"Tyttöjä? Mitä tyttöjä?"
"Neiti Exeterin opiston tyttöjä."
"Koulutyttöjä! Hoo, vai niin!"
"Neiti Exeter tuo heidät tänne tänään, ja minä lupasin pitää varani ollakseni valmis heitä puhuttelemaan ja neuvomaan heille, mitä katsella ja minne mennä…"
"Hoo, vai niin! Kuinka hauskaa! Mikset sanonut sitä minulle ennemmin, rakas tyhmeliini? Kuule, minä olisin auttanut sinua etsiskelyssä, ja olisimme löytäneet heidät jo vuosisatoja sitten. Oi, minä tahtoisin nähdä nuo tytöt? Kuule, en ole sinulle enää rahtuakaan suutuksissani, Elma; varmaankin minä kiusasin sinut kuoliaaksi. Mutta sinun näetkös olisi pitänyt minut keskeyttää. Kunpa olisin vain tiennyt! Mennään nyt! Äiti ja lady Alfreton ovat aivan kintereillämme — tuolla he ovat, — etkö näe tätisi vihreätä päivänvarjoa? Eikö se ole sievä päivänvarjo? Äiti sanoo, että lady Alfreton on aina hyvin puettu. Kai hän pukee sinutkin, jahka tulet täysikasvuiseksi? Eihän sillä ole väliä niin kauan kuin olet opistossa; mutta tietysti lady Alfreton pitää huolta siitä, mitä sinulla on ylläsi, jahka joudut asumaan hänen luokseen. Luullakseni menet asumaan hänen luokseen, jahka tulet vanhemmaksi, menet kai?"
Mennä asumaan tädin luo? Kummallista kyllä, tämä ajatus tuli nyt vasta ensi kertaa Elman mieleen. Tavuakaan siitä eivät hänen kuultensa olleet hiiskuneet hänen sukulaisensa enempää kuin neiti Exeterkään puolestaan, ja se tunne, minkä tämä hänen ajattelemattoman toverinsa keveä vihjaus hänen rinnassaan synnytti, oli niin valtava, että se hetkiseksi karkoitti kaikki muut ajatukset.
Ensiksi, kuten luonnollista olikin, hän melkein hurmaantumista lähenevin liikutuksen tuntein itsekseen myönsi, että Mabel kai oli viitannut vain siihen, mikä oli itsestään selvä ja varma jatko hänen nykyiselle elämälleen. Olihan mahdollista, että sir Thomasin huonekunnassa ilman muuta edellytettiin hänen piakkoin tulevan sen jäseneksi, vaikka hän typeryydessään ei ollut sitä oivaltanut. Tosin ei kukaan siitä ollut maininnut — mutta muutamat asiat ovat sanomattakin selviä. Ja jos niin oli — jos niin oli… Tuo ajatus sai Elman sydämen rajusti sykkimään, Oi, mikä onni, mikä ääretön riemu! Oi, kuinka paljon hän saattoi tehdä muiden hyväksi! Tulisipa siitä tytöille päivät! Kuinka paljon mielihyvää neiti Exeterille! Millaista ilonpitoa! Millaista…
"Taaskaan sinä et kuuntele minua!" Mutta tällä kertaa lady Mabel nauroi. "Sinä olet maailman lystikkäin tyttö", hän jatkoi hyväntuulisesti. "Vaivut ajatuksiisi parhaillaan jutellessamme. Mitähän sinä oikein ajattelet? Minä en ajattele koskaan — en osaakaan ajatella. Eikä minulla ole siihen edes aikaa. Opettajattareni parissa ollessani minulla on oppitunteja ja läksyjä aamusta iltaan; ja kun sitten pääsen ulos äidin tai jonkun muun kanssa, tahdon puhella ja pitää hauskaa. Sinäkin rakastat hauskuutta; näen sen kasvoistasi. Minä pidän sinusta, vaikka sinä vaivutkin ajatuksiisi. Kuule, Elma, haluaisin, että menisimme joka paikkaan yhdessä ja kävelisimme tähän tapaan kaikkialla. On paljoa hauskempaa kävellä sinun kanssasi kuin äidin seurassa. Katsos, Elma, tuolla on tosiaan sievä puku, juuri sellainen kuin olisin itselleni toivonut. Kunpa olisin saanut sen tämän asemesta", lopetti hän tyytymättömänä.
"Mutta minun mielestäni sinun pukusi on kerrassaan kaunis."
"Vielä mitä! Luuletko niin? Ajattelitko niin heti vai nyt vasta?"
"Heti, heti — ihan ensi silmänräpäyksestä asti. Minä pidin omastani, kunnes… kunnes näin sinun pukusi, Mabel", virkkoi Elma lempeästi.
"Niinkö? Ka, näetkös, sinun pukusi on… on hyvin sievä, mutta se on juuri hiukan… se ei ole aivan… Lady Alfretonko sen sinulle tilasi?" kysyi Mabel äkkiä.
"Ei. Neiti Exeter sen tilasi; enkä luule… olen melkein varma, ettei täti siitä oikein pitänyt. Minä näin hänen vilkaisevan minun puvustani sinun pukuusi", ja Elma-parka nielaisi jotakin kurkustaan. Hän oli vihdoinkin tulkinnut oikein tätinsä kasvoilla väikkyneen epäilyttävän ilmeen tässä suhteessa.
"Oh, ei, olen varma", huudahti kuitenkin Mabel; "oh, ei se suinkaan sen vuoksi ollut!" lisäsi hän tyydytetyn turhamaisuuden innostuttamana. "Ja sinä olet oikein hyväluontoinen tyttö, Elma, kun sen tunnustat", myönsi hän epäjohdonmukaisesti. "Äiti pitää sinua joka tapauksessa kauniina", virkkoi hän sitten hyvittääkseen edellisen, "niin hän minulle sanoi. Hän sanoi, että tänä iltapäivänä saisin tavata lady Alfretonin sievän tyttären. Se olit sinä. Me emme pidä neiti Alfretonia kauniina nyt enää. Pidätkö sinä? Hän oli kyllä kaunis viisi tai kuusi vuotta sitten, mutta — koska hän on vain serkkusi, niin ethän siitä välitä — meistä hänen kukkeutensa on jo ohi. No, Elma, missä ne sinun tyttösi ovat? Etsitäänpäs heitä. Ja tuossa on se puku — minun pukuni — jälleen. Oi, se on sirompi, paljoa sirompi kuin minun! Tule, mennään katsomaan vähän lähempää. Tarkastellaan sitä, niin näen, eikö Fanchette voisi jostakin keksiä minulle samanlaista. Minä tarvitsen toisen uuden puvun. Tarvitsen niinkin. Sisareni sanonevat, etten tarvitse, mutta kyllä minä saan äidin suostumaan. Oo, nyt näen, kuinka se on laitettu, ja Fanchette voisi helposti tehdä minulle samanlaisen — helposti. Tule vähän lähemmäksi. Voi, kuinka väsyttäviä nuo ihmiset ovat, kun siinä alituisesti liikkuvat edestakaisin, ja tuo muijanmykkyräkin menee välillemme! Nyt tulee varmaankin koko tuo jono hirveännäköisiä tyttöjä, oikeita kiusankappaleita! Ikäänkuin kukaan haluaisi nähdä heitä! Ei ainoatakaan kunnon pukua koko joukossa! Ja nutut, Elma, nutut tällaisena päivänä! Kah, Elma…" ja lady Mabelin kieli ei ainoastaan pysähtynyt kuin pistoksesta, vaan takertui kitalakeen kiinni.
Eräs toinen ääni oli huudahtanut väliin:
"Vihdoinkin sinut löysimme! Olemme samoilleet kautta puutarhan sinua etsimässä. Oi Elma! Missä olet ollut?"