VIII.
"En ole ikipäivinäni nähnyt sopimattomampaa kohtausta."
Saattoiko puhuja olla neiti Exeter? Oliko siinä Henrietta ja Maggie ja koko muu iloinen joukko, josta hän oli eronnut vain muutama tunti sitten? Nekö nyt Elmaa puhuttelivat? Mitä — mitä he olivat itselleen tehneet? Miksi — miksi he näyttivät tuollaisilta? Oliko tuo todellakin Henriettan sievä sininen hattu harsoineen, mikä vähää aikaisemmin oli Elman silmissä ollut niin siro ja chic? Oliko tuo Margaretin paras musliinihame, ja tuo Georginan uusi vyöhikkö?
Elman silmät kävivät pyöreiksi kummastuksesta. Hän saattoi tuskin uskoa, etteivät toverit olleet suunnitelleet hänelle jotakin kepposta.
Ja neiti Exeter, rakas pieni opettajatar, miksi hän oli laittanut itsensä tuon näköiseksi? Miksi hän oli pannut ylleen tuon iänikuisen mustanappisen viitan, joka ei koskaan ollut sopinut oikein selkäpuolelta ja joka näytti melkein ruskealta kesäkuun häikäisevässä päiväpaisteessa?
Kaikki he olisivat voineet menetellä viisaammin, olisivat voineet paremmin huolehtia ulkonäöstään tällaisessa tilaisuudessa. He olisivat voineet — mutta tässä hämmentynyt itsekseenpuhuja äkkiä pysähtyi ajatuksissaan uuden, oudon totuuden välähtäessä hänen vastahakoisessa mielessään ja hetkellisen ärtymyksen hälvetessä häpeänpunan tieltä. Oh, kuinka hän saattoi noin ajatella? Oh, kuinka hän saattoi tuolla tavoin tuntea? Ja kuitenkin, kunpa kohtaus olisi viivästynyt vain lyhyen, aivan lyhyen tuokion!
Sillä tässä oli lady Mabel Pomeroy seisomassa vieressä silmäluomet riipuksissa ja heikko hymynväre suupielessä. Tässä oli tyttö, jonka liukas kieli oli viimeksikuluneen puolentunnin aikana puhua pärpätellyt jos jotakin, ja liiankin ilmeisesti hän jo etukäteen nautti tarjoutuvista pilan ja ilveilyn aiheista — ja tässä olivat tuon ivan pahaa-aavistamattamat ja turvattomat esineet juuri joutumassa hänen oman moitteensa alaisiksi ja kiusaamassa häntä läsnäolollaan. Jospa he olisivat vain poikenneet toiselle polulle, olisivat vain jonkun aikaa odotelleet siellä, missä olivat! Kaikki oli hämmennystä ja kiusallista sekasortoa. Tuntui siltä, kuin olisi äkkiä tapahtunut onnettomuus.
Mitäpä lady Mabel oli Elmalle, tai Elma hänelle? Mitäpä merkitsi, mitä tuo lavertelija ajatteli tai sanoi? Mitäpä haittasi, että herttuattaren tyttären pitsipuku nyt uusien tulokkaiden jakapäiväisemmistä aineksista tehtyjen ja karkeavärisempien pukimien rinnalla muuttui välkkyväksi suviseitiksi? Elma ei välittäisi, hän kieltäysi säikähtymästä ja masensi sydämessään heräävän paholaisen — mutta muutamien ohimenevien, nopeasti haihtuvien tuokioiden kuluessa hän oli kokenut jotakin, mitä ei koskaan ollut unohtava. Aina elämänsä loppuun asti hän muistikin tuon pysähdyksen siellä puiden siimeksessä ja oli tuntevinaan ison, suloisen kukkasen tuoksun vieressään sellaisena kuin tuulahdus lennätti sen hänen nenäänsä hänen kohottaessaan ylpeän nuoren päänsä taistellakseen ystäviensä puolesta. Jos ken muu tahansa heidät pettikin, hän ei sitä tekisi. Jos joku häpesi heitä tai piti hauskaa heidän kustannukseltaan, hän ei tekisi kumpaakaan. Vaikka Mabel ehkä nauraisi, — mutta Mabel ei nauranut: saattoihan olla mahdollista, että hänkin ajatteli hänen tovereistaan parempaa kuin ensimäisen vaikutelmansa vallassa ja oli taipuvainen ystävällisyyteen ja suopeuteen. Olihan hän puhunut Elmalle siihen suuntaan, että "tytöt" pääsisivät hänen tuttavuuteensa, ja siis…
"Nämä ovat ne, joita haeskelin", virkkoi Elma Mabelille kääntyen hilpeästi äskeisen toverinsa puoleen. "Neiti Exeter, tämä on lady Mabel Pomeroy. Tätini on täällä, mutta hän ei ole näkyvissä", katsahtaen ympärilleen, "vaikka hän oli lähellämme juuri äsken ja…"
"Me näimme hänet, tyttöseni; siitä tiesimmekin, mistäpäin oli teitä etsittävä. Minä en luule tätisi minua huomanneen", lisäsi neiti Exeter iloisesti. "Täällä on niin paljon ihmisiä — sellainen väkijoukko — että kun ei odota näkevänsä tuttuja kasvoja…"
Tosiasia oli, että lady Alfreton oli väleen väistänyt häntä; mutta seuraavassa tuokiossa nähtiin Elman täti ja Mabelin äiti ryhmän reunassa, ja kaikkien silmät kohtasivat toisensa erehtymättömästi.
"Ooh?" äännähti neiti Exeter käsittäen, että suuri hetki oli tullut.
Elman sydän pamppaili, ja hän harppasi kiireesti eteenpäin.
Herttuatar ja lady Alfreton astuivat kiireesti poispäin.
"Minä kai menen nyt äitini luo", ilmoitti lady Mabel silmäisten tyynesti ympärilleen. "Hän kutsui minua katseillaan, ja luullakseni tätisi kutsui sinua", virkkoi hän Elmalle. "Varmaan tapaamme toisemme vielä", jatkoi nuori aatelisneiti, keveästi puikahtaen mustanappisen viitan ohi, "hyvästi nyt!" Sitten muutamaa askelta kauempaa: "Elma, Elma!"
Mutta Elma ei hievahtanut.
"Etkö sinä tule?" kysyi lady Mabel astuen muutaman askeleen takaisinpäin hetken pakotuksesta, sillä hän ei olisi halunnut menettää toveriaan. "Meitähän käskettiin kävelemään yhdessä. Tule nyt; he odottavat meitä."
"En minä tule", virkkoi Elma matalalla äänellä.
"Epäilemättä ystäväsi antavat sinulle anteeksi."
"Ystäväni pi… pitävät huolta minusta."
"Mutta sinä olet tätisi huolenpidon alainen."
"Totta. Mene, rakas lapsi", pisti tässä eräs toinen ääni väliin. "Mene, rakas Elma, nuori ystäväsi on oikeassa; eikä lady Alfreton" — neiti Exeter koetti puhua huolettomasti — "eikä lady Alfreton hyväksy, että liityt mihinkään muuhun seurueeseen kuin hänen omaansa".
"Eipä suinkaan", huudahti Mabel mielissään tästä odottamattomasta avusta. "Nähkääs, hyvä neiti, äiti ja lady Alfreton ovat juuri menossa teenjuontipaikalle; minä tiedän sen, sillä kuulin heidän ohimennessään sanovan jotakin siihen suuntaan, ja ellei Elma nyt tule, jää hän ilman teetä ja…"
Jää ilman teetä? Mitä mielikuvia nuo sanat herättävätkään! Niin, oli juuri teenjuonnin aika, ja pikku pöytiä puiden alla puiston toisessa päässä katettiin paraillaan. Poloiset "tytöt" lyöttäytyivät nyt yhteen nolostuneina, sanaa sanomatta, ja kauan toivottu ihana mahdollisuus, josta niin paljon oli puhuttu, haihtui ilmaan heidän kuullessaan tämän iloisen muistutuksen — ja Elmasta näytti, että koko seurueen murheelliset, moittivat katseet kohdistuivat häneen. Se sai hänen sydämensä paisumaan. Hän oli, mielestään hän oli tosiaan ottanut edesvastuun päälleen. Hän oli vahvistanut toivomusta silloin, kun se oli ollut vain heikko ja hämärä haave, ja oli rohkeasti vakuutellut sen toteutumista herkkäuskoisimpienkin epäillessä.
Pakenisiko hän nyt rivistä ja kevytmielisesti peseytyisi moitteesta velvollisuutensa täyttämisen verukkeella? Hän voisi sen helposti tehdä. Neiti Exeterkin kuiskasi: "Mene!" ja oli selvää, että Mabel oli tulkinnut oikein molempain vallasnaisten pysähtymisen, kun nämä olivat jääneet paikalleen ja sieltä viittasivat sormellaan.
"Kas, sanoinhan minä", jatkoi kiihkeä neitonen tarttuen hänen käsivarteensa. "He odottavat todellakin. Ja ellemme mene ajoissa, emme saa hyviä paikkoja. Sitäpaitsi tekee minun hirveästi mieleni jäätelöä", lisäsi hän nauraen, "ja sinä vain estät ystäviäsi, jotka kenties myöskin haluavat mennä sellaista ostamaan". Mutta Elma tiesi paremmin.
"Odottakaa vähän", ja hän hyökkäsi tätinsä luo.
"Järjetöntä, rakas lapsi", virkkoi lady Alfreton seuraavassa tuokiossa, "Älä tee mitään sellaista. En ole koskaan nähnyt mitään sopimattomampaa, mitään onnettomampaa", lisäsi hän epätoivoisesti kuiskaten. "Jää luokseni, minä haluan sitä, Elma; ei ole ollenkaan tarvis mennä takaisin; voit illalla selittää asian opettajattarellesi. En voi sallia sinun seurustella minulle tuntemattomien ihmisten kanssa, kun kerran olet minun siipieni suojassa. Perin kiusallista! Juuri kun erityisesti toivoin, että tekisit hyvän vaikutuksen herttuattareen, tulisit kutsutuksi hänen kotiinsa ja rakentaisit tuttavuutta Mabelin kanssa", — Mabel ja hänen äitinsä haastelivat tällä välin eräiden muiden tuttaviensa kera — "ja kun kaikki ja sujui niin hyvin…", jatkoi lady Alfreton rypistäen kulmiaan, "En ole ikipäivinäni nähnyt sopimattomampaa kohtausta! Mutta", ja hänen katseensa kirkastui, "jos käännyt selin noihin ihmisiin, et ole heitä näkevinäsi etkä mene heidän lähelleen, uskonpa heidän ottavan viittauksesta vaarin ja lähtevän tyynesti omille teilleen. Kah, näkyvät jo olevankin lähdössä. Tulehan teelle, rakkaani", kehoitti rouva reipastuen; "ehkei vielä ole mitään sanottavaa vahinkoa tapahtunut. Meidän täytyy vain varoa jälleen sattumasta heidän kanssaan yhteen, siinä kaikki. Nyt sinä ja Mabel kävelette yhdessä kuten ennenkin. Tuolla tulee Mabel sinua noutamaan. Tuletko Elmaa hakemaan, rakas tyttöseni? Täällä hän on! Elma, no Elma, mikä sinun on?"
Elman polttavilla poskilla valui näet kaksi pientä, kuumaa, katkeraa kyyneltä.