IX.
Piers selittelee maailman tapoja.
Vain lady Alfreton ne näki, vain hän arvasi mistä ne johtuivat.
Mabel, jonka päivänvarjon kärki sillä hetkellä oli tarttunut ohi häilähtävän vyöhikön silmukseen, ei silloin eikä myöhemminkään saanut asiasta vihiä, ja kun molemmat jälleen olivat heitetyt toistensa seuraan ja kun hän sydämessään ajatteli, että Elman täytyi olla tähän järjestelyyn ainakin yhtä tyytyväinen kuin hän itse, antoi hän tunteittensa pian puhjeta ilmi. "Se oli tosiaan hyvin tehty, Elma; mutta ellei tätisi olisi ollut itsepintainen, niin missä nyt olisit? Itse et koskaan olisi kyennyt riuhtaisemaan itseäsi irti niiden seurasta. Minä tein voitavani, mutta sinä et tukenut minua. Kaiketi sinä pelkäsit. Totta onkin, että ne näyttivät jokseenkin villeiltä. Vai siinä ne tytöt olivat?" lisäsi hän merkitsevästi hymyillen. "No, nyt minä tiedän, minkänäköisiä sellaiset tytöt ovat. Minä… et kai ole pahoillasi, kun tulee aika jättää koulu, Elma?"
"Minä olen nyt pahoillani, perin murheellinen ja häpeissäni", virkkoi Elma sellaisella äänellä, että hänen toverinsa säpsähti. "Mabel, tämä ei ollut mitään sinulle…"
"Mikä ei ollut mitään?"
"Että käyttäydyimme niin kuin käyttäydyimme, kohtelimme heitä siten ja jätimme heidät sillä tavoin. Oh, se ei ollut sinun syysi — sinä et tarkoittanut mitään pahaa; he eivät ole mitään sinulle, etkä sinä ole mitään heille; ja vaikkakin sinä… vaikkakin sinä jokseenkin tylysti käänsit heille selkäsi…" Hän pysähtyi.
"Niin, näetkös, Elma, he… mutta olen pahoillani, etten ollut heille kohtelias. Varmaan aioin olla kohtelias" — jokseenkin hämmentyneenä — "mutta kun…"
"Oh, kohtelias! Älä huoli — olithan sinä kylliksi kohtelias", huudahti Elma yhä samaan hillityn närkästyneeseen sävyyn. "He eivät välittäisi sinusta", jatkoi hän imartelematta; "minua, minua he ajattelevat. Minä heitä kehoitin tulemaan ja lupasin täällä olla heille avuksi. Puhuin heille siitä kaikesta niin usein… ja… ja nyt… voi, mitä he minusta nyt ajattelevat?"
"Saattoivathan he nähdä, ettei toki sinussa syytä ollut." Ajattelematon Mabelkin näytti hetkisen vakavalta. "Minä en sinun asemassasi, Elma, sillä vaivaisi päätäni. Jokainen saattoi jo puolellakin silmällä nähdä, että sinun oli toteltava tätiäsi ja että hän sinut kutsui pois."
"Jospa tätini olisi edes puhutellut, edes puhutellut neiti Exeteriä. Neiti Exeter — etkö nähnyt häntä, Mabel? — neiti Exeter on mitä hyväsydämisin ja herttaisin, hän on ihmisten parhaita, eikä suinkaan olisi käynyt tungettelevaksi tai häirinnyt täti Selinaa — minä tiedän, ettei hän olisi, — mutta tilapäistä kohtaustahan hän ei voinut välttää; ja sitten hänelle ei suotu katsettakaan, ei edes… edes pientä kumarrusta tervehdykseksi, eikä puristettu hänen kättänsä."
"Niin kyllä, lady Alfreton olisi voinut olla hyväluontoisempi", vastasi Mabel vilpittömästi. "Mutta minä en luule, että täysikasvuiset ihmiset ovat hyväluontoisia, luuletko sinä? Varmaan minäkin ennen pitkää lakkaan olemasta hyväluontoinen. Älä siitä harmittele, Elma. Voit olla varma, että neiti Exeter, tai mikä hänen nimensä oli, on jo unohtanut koko asian, kun palaat opistoon tänä iltana. Eihän kukaan mokomia muistele: minä en koskaan. Mitä hyötyä siitä olisi? Iloitkaamme nyt vain. Kylläpä on jo paljon ihmisiä teepöytien ääressä! Ja katso, Elma", tyrkäten häntä kyynärpäähän, "katso noita jäätelöitä. Niiden pelkkä näkeminen tekee minut heti kuumaksi ja janoiseksi. Ah, se on oikein! Me saamme kai istua tuolla? Lady Alfreton on juuri etsinyt mahdollisimman parhaan paikan. Äiti sanoo, että lady Alfreton aina tietää, mitä on tehtävä, ja niin hän tietääkin. No, Elma, eikö tämä ole hauskaa, eikö tämä ole ihanaa?" Sitten hiljempää: "No, Elma, hymyilehän taas; ole niinkuin ennenkin ja unohda nuo typerät ihmiset."
Mutta Elma ei voinut unohtaa.
"Hei, ettekö vielä ole lopettaneet?" huudahti tällöin ääni hänen takaansa. "Pidä puolesi, Elma; minä onnittelen sinua oivallisesta ruokahalustasi sekä poudalla että sateella. Hyvää päivää, lady Mabel; vai on neidit vielä jätetty pöytään?" Herttuatar ja lady Alfreton olivat nimittäin vetäneet tuolinsa sivummalle. "No, toivon, että teillä on hauskaa", lopetti Piers puheensa, istahtaen mukavan huolettomasti, samalla kuin kaksi rusoista poskiparia hieman punehtui hänen pilanteostaan ja kaksi lusikkaa liikkui hiukan hitaammin kuin ennen, ikäänkuin kieltääkseen hänen sanoissaan lausutun väitöksen.
"Miksi emme pitäisi jäätelöstä?" kysyi Mabel kuitenkin. "Minä olen syönyt kaksi annosta, samoin Elma. Olisin saanut kolmannenkin, jos olisin tahtonut."
"Otatteko nyt kolmannen?"
"Ei, kiitos, minä olen ja lopettanut"; ja puhuja yritti suoristautua sekä näyttää sirolta ja arvokkaalta. "Minä vain sanoin, että olisin saanut, jos olisin tahtonut. Tänne kuulemme hyvin soittokunnan sävelet, eikö totta? Mikä kaunis iltapäivä! Meillä on ollut ihana iltapäivä alusta loppuun — eikö olekin, Elma? Haluaisin viettää juuri tällaisen iltapuolen joka päivä elämässäni — etkö sinäkin, Elma?"
Ei mitään vastausta. Äkillinen muistelma synkistytti Elman kasvot.
Hetkiseksi oli rattoisa rupattelu ja herkullinen ateria viekoitellut hänet palaamaan entiseen pulpahtelevaan mielentilaansa, ja sekä lady Alfreton että Mabel olivat otaksuneet, että vastoinkäyminen, mikä oli uhannut peittää pilveen juhlallisen hetken päiväpaisteen, oli turvallisesti siirtynyt taustalle pian kokonaan rauetakseen, — mutta nyt Mabelin vetoaminen herätti jomottavan tuskantunteen, mikä ilmeni hänen toverinsa vilpittömällä otsalla.
Piers vilkaisi toistamiseen serkkuunsa. — Jotakin on tytön mielestä mennyt vinoon, — tuumi hän itsekseen.
Mutta vasta jonkun ajan kuluttua hän sai selville, mitä tuo "jokin" oli.
"Tule minun kanssani, Elma. Älä välitä Mertouneista. Ei sinun tarvitse riippua kiinni tuossa tytössä, ellet hänestä välitä; hän onkin nyt saanut jonkun toisen." Seurue oli noussut ja lähtenyt liikkeelle. "Tule tännepäin", virkkoi Piers äkkiä. "Minä opastelen sinua, ja kyllä heidät jälleen tapaamme. No, tule pois vain! Miksi minua noin katselet?"
"Täti sanoi minulle tänään jo kerran, että minun on pysyteltävä hänen parissaan ja mentävä hänen kanssaan, minne hän menee", vastasi Elma, jonka äänensävy ilmaisi, että muistelmaan sisältyi enemmän kuin ensi silmäykseltä näytti. "Ei sovi, että hänen täytyy sanoa se minulle kahdesti."
"Pyh! Loruja!" Piers kääntyi äitinsä puoleen. "Kuinka kauan viivyt täällä, äiti? Noin puoli tuntia? Minä tuon Elman ulkoportille puolen tunnin päästä…"
"Hyvä on, rakkaani, hyvä on. Älkää viivytelkö kauempaa, Piers. En voi jäädä tänne puolta tuntia pitemmäksi aikaa — olinkin jo lähdössä…"
"Kyllä muistan. Puolen tunnin kuluttua olemme paikalla. No, Elma, astukaamme tätä käytävää pitkin; pidä varasi, Mabelilla tuolla on ilveksen silmät, ja me olemme saaneet hänestä kylliksemme. Varmaankin", jatkoi hän, kun he olivat tehneet pari nopeaa käännöstä sivupoluille, "varmaankin hän äsken sanoi jotakin sinua kiusatakseen. Mitä se oli? Älä kerro, jos mieluummin tahdot olla kertomatta, ymmärräthän; mutta sinä olet niin pieni ja yksinäinen", lisäsi hän ystävällisesti, "ja ellei sinulla ole ketään muuta, jonka puoleen kääntyä, voit kertoa minulle."
Pieni käsi pujahti hänen käteensä.
"Häh?" virkkoi Piers kovin kummastuneena. "Mitä?" Sitten hän katsahti ympärilleen, mutta he eivät olleet kenenkään näkyvissä tai ainakaan ei ollut mitään katsojia melko pitkän matkan päässä pienestä sillasta, jonka käsipuuta vasten he kumpikin nojasivat. "Mitä tarkoitat, Elma?" kysyi Piers katsahtaen kätöseen omituisin oudoin tuntein, jollaisia hän ei koskaan ennen ollut tuntenut. "Mikä sai sinut niin tekemään?"
"Tahdoin vain kiittää sinua", virkkoi Elma, vilkaisten häneen lempein, itsetiedottomin silmin. "Sinä olet aina hyvin ystävällinen, mutta…" ja hän veti kätensä pois.
"Mutta mitä?"
"Minusta tuntui, että ystävyyttäsi tänään tarvitsin", ja hänen huulensa värähti hiukan vastoin hänen tahtoansakin.
"Jotakin mennyt vinoon?"
Elma epäröi. Sitten hän äkkiä puhkesi puhumaan: "Et saa luulla, että se oli Selina-tädin syy; tätihän ei tiennyt, ei voinut otaksuakaan, ei voinut vähääkään aavistaa, miltä se neiti Exeteristä tuntuisi. Neiti Exeter pitää Selina-tätiä ja… ja teitä kaikkia niin suuressa arvossa; ja tavatessaan tädin täällä minun kanssani neiti Exeter odotti, tarkoitan, piti luultavana, että… että häntä edes puhuteltaisiin… ja… ja…"
"Ja äitini vältti häntä?"
"Niin, Piers, ja minun täytyi jättää heidät myöskin; enkä voinut edes kertoa heille, kuinka asian laita oli. Olimme moneen kertaan puhuneet tässä kukkasnäyttelyssä käynnistä ja sopineet kohtauksestamme ja… ja kaikesta muusta. Sitten tapasimme toisemme aivan ison teltan ulkopuolella, ja minä juttelin heille Mabelin seisoessa vieressä, ja täti ja herttuatar kävelivät suoraan meidän keskellemme, mutta… astuivat sitten edelleen", ja Elma käänsi päänsä pois, ikäänkuin muisto siitä olisi hänelle vielä liian kauhea.
"No?"
"Sitten halusin viipyä heidän kanssaan hetkisen; mitäpä muuta voin, Piers? Mutta pyytäessäni lupaa Selina-täti sanoi, ettei se käynyt päinsä, eikä… eikä sallinut minun edes siitä heille ilmoittaa."
"Miksi ihmeessä hän sen kielsi?"
"Hän ei halunnut, että minut nähtäisiin heidän seurassaan."
"Hänen armonsa näkyy olleen melkoisen tyly. Kukapa tietää, miten ne naiset toisiansa nolailevat!"
"Oi, Piers! Täti Selina ei tarkoittanut…"
"No niin, rakas Elma, kuuntelehan minua. Suohan minulle kaikki tarkkaavaisuutesi muutamiksi minuuteiksi, kuten opettajasi sanoisivat. Aion pitää pienen luennon, ja ole niin ystävällinen, ettet keskeytä minua; otatko siitä oppia vai et, on oma asiasi. No siis, ensiksikin äitini oli tahallaan tyly; kukaan, jolla on äitini maine hienossa käyttäytymisessä, ei koskaan ole epäkohtelias sitä tarkoittamatta. Hän tahtoi saada arvoisan opettajattaresi ymmärtämään, että vaikka he ovatkin pari kertaa yksityisesti tavanneet toisensa, ei tämän tule vaatia minkäänlaista julkista tunnustusta. Jos on maailmassa jokin asia, mistä äiti kaikesta sielustaan pitää huolta, niin se on hänen yhteiskunnallinen arvonsa, ja hänen mielestään se joutuisi vaaraan, jos hän tuntisi jonkun neiti Exeterin kaltaisen, ja siksi hän aivan yksinkertaisesti ei tahdo häntä tuntea. Käsitätkö tämän, Elma?"
"Luulen käsittäväni, Piers."
"Eikö se ole jokseenkin vaikeatajuista?"
"On kyllä, Piers."
"Nyt tulemme toiseen kohtaan. Puolet tuntemistani miehistä ja naisista ajattelevat samoin: Jos heillä on alhaisia tuttavia tai ystäviä, jos on henkilöitä, jotka ovat köyhiä, käyvät nukkavierussa puvussa eivätkä seuraa muotia, mutta joiden kanssa heidän täytyy seurustella kaikessa hiljaisuudessa, niin he vaikenevat siitä visusti maailman edessä. Maailman silmissä kaikki tahdomme esiintyä vain parhaimpamme mukaan. Meidän on näet ajateltava mainettamme, pidettävä huolta yhteiskunnallisesta asemastamme. Juliet ajattelee aika paljon tyttöjä, joiden kanssa ratsastaa, sekä tanssitovereitansa. Äiti miettii vakavasti, kenen hän kutsuu perheeseen. Isä on hyvin tarkka siitä, että tuttava, jonka kanssa hän syö päivällistä klubissaan, on oikeata lajia. Minä…" Hän pysähtyi.
"Sinäkin?" virkkoi Elma hiljaa, sillä nuoren miehen hymy oli jäähdyttänyt hänen sydämensä. "Sinäkin?"
"Minäkin? Niin. Miksikä en minä? Minä en ole naapureitani parempi. Olen yhtä tunnoton, sydämetön, itsekäs ja törkeä kuin hekin. Törkeä! Se on oikea sana. Juuri niin tulisi nimittää ihmisiä, jotka siten ajattelevat ja tekevät. Mitäpä se muuta on kuin törkeätä halpamaisuutta, joka saa meidät pelkäämään sinun neiti Exeterisi ja muiden hänen kaltaistensa tartuntaa? Panisinpa vetoa, että neiti Exeter on parempi ihminen kuin kolme neljännestä niistä naisista, jotka äiti lausuu tervetulleiksi taloonsa, — mutta Mertaunin herttuattaren lornetin pelosta äiti ei voi taipua vaihtamaan hänen kanssaan edes vähäistä tervehdystä. Siitä se johtui, Elma. Äiti ei ole luonnostaan häijy…"
"Oh, ei… ei suinkaan."
"Ja jos hän olisi kohdannut neiti Exeterin kenenkään näkemättä, ei neiti Exeter olisi saanut mitään valittamisen aihetta; mutta neiti Exeterillä oli huono onni. Eipä hänelle silti käynyt pahemmin kuin monelle muulle. Me tunnemme henkilöitä maalla, tunnemme heidät jokseenkin hyvin, mutta tyynesti olemme heitä tuntematta Park Lanen varrella asuessamme. Tapasin eilen miehen, jonka kanssa säännöllisesti käyn metsästämässä joka talvi, kun riistanajo alkaa, — mutta samassa näin jotakin hyvin mielenkiintoista toisella taholla, mikä kokonaan vei huomioni, kunnes hän oli kulkenut ohitse. Minä näetkös kävelin erään keikarin kanssa. Sellaista on se savoir faire, jota meidän maailmanmiesten täytyy noudattaa. Tarkkaatko sanojani, Elma?"
Elman pää oli riipuksissa.
"Tietysti sinä tunnet sen pakottavan voiman? Sinä olet kai kyllin vanha käsittääksesi, kuinka välttämätöntä se on?"
Vieläkään ei vastausta.
"Kyllä sinä vielä itsekin tulet täysinoppineeksi siinä taidossa", jatkoi hänen serkkunsa teeskennellyn huolettomasti. "Onhan siihen tietysti vielä aikaa; mutta parempi aloittaa aikaisin kuin liian myöhään. Tänään sait ensimäisen läksysi, Elma — oivallisen läksyn. Aiotko nyt käyttää sitä hyväksesi?" Harras katselija olisi voinut havaita hänen kiinteästi tarkkaavan tyttöä.
"En", virkkoi Elma äkkiä kohottaen punehtuneen otsansa ja säteilevät silmänsä. "En. En koskaan, Piers, en koskaan! Olkootpa kaikki muut noin valheellisia, noin halpamaisia, noin julmia — minä en koskaan sellaiseksi tule. Minä tahdon olla sama kaikkialla, joka tilaisuudessa, kaikkina aikoina. Niitä, joista pidän ja joita kunnioitan, en koskaan aio hävetä, olkoon katselijana kuka hyvänsä. Ja niitä, joita rakastan…"
Hän vaikeni äkkiä kuohuvin povin ja läähättäen.
"Ja niitä, joita rakastat?" kuiskasi ääni hänen korvaansa. "Jatka.
Niitä, joita rakastat…?"
"Tahdon rakastaa aina ja iäti." Vastaus ei ollut niin hiljainen, ettei nuori mies olisi sitä kuullut.