X.
Elman käsitys ystävyysliitoista.
Vaikka tuttavuus Mertounin herttuattaren tyttären ja lady Alfretonin nuoren sukulaisen kanssa oli alkanut niin aaltoilevan epävakaisten, ettemme sanoisi pahaenteisten olosuhteiden vallitessa, niin ihmeellistä kyllä se kehittyi ja vähitellen kypsyi sydämelliseksi.
Elman sanojen mukaan Mabel "ei ollut mikään paha tyttö".
Ison, epäsuhtaisesti versoneen perheen nuorinta vesaa olivat vanhemmat sisarukset, joista muutamat jo olivat kasvaneet miehiksi ja naisiksi, aluksi pitäneet kiusankappaleena, katsellen karsaasti uuden lapsikammion järjestämistä, ja paheksuivat, että vanhemmat, joiden olisi tullut pitää yksinomaan huolta heistä ja heidän eduistaan, tuhlasivat ylenmäärin hemmoittelevaa hellyyttään pikku kuopukselle.
Siitä oli johtunut sotatila.
Kuten jo lienee selvinnyt, eivät kaikki kristikunnan vanhemmat veljet ja sisaret olisi voineet nujertaa masentumatonta Mabelia hänen millään elinkaudellaan, ja tuo neuvokas nuori neiti oli aikaisin saanut selville voimansa — niin, kukapa voi sanoa, kuinka aikaisin lapsi sen havaitsee? Hän oli siis hyvin aikaisin alkanut antaa takaisin samalla mitalla kuin sai; ja sekä isän että äidin suosion kannattamana, nämä kun kieltäytyivät kuuntelemasta sanaakaan vastapuolen väitöksistä tai valituksista, tyttönen oli pitänyt päänsä kaikkia muita perheenjäseniä vastaan, joko nämä sitten esiintyivät yksitellen tai keskenään liittoutuneina.
Ettei hän joutunut moisten suosikkien melkein poikkeuksettoman kohtalon alaiseksi, puhui jotakin tämän onnettomasti sijoitetun lapsen puolesta.
Mabelia ei inhottu, koska Mabel kaikkine vikoineen, nenäkkyydestään ja itsepintaisuudestaan huolimatta, ei luonnostaan ollut tunteeton eikä vilpillinen. Jos hänen paremmat ominaisuutensa olisi huolellisella ja järkiperäisellä kasvatuksella herätetty toimintaan, jos hänen kotielämänsä ei olisi ollut tuollaista alituista taistelua määräämisvallasta, jos olisi ollut vähemmän kamppailua toiselta puolen turhamaisen hupsuttelun ja liikahemmoittelun ja toiselta lempeän suvaitsevaisuuden ja kärsivällisyyden puutteen välillä, hän olisi ollut aivan toisenlainen henkilö. Ja näinkin ollen Elma näki kylliksi niissä tilaisuuksissa, joissa hän muutamina seuraavina viikkoina oli vieraisilla Mertounin talossa, voidakseen ravistaa viisasta päätään Piers-serkulle (joka väitti syvällä mielenkiinnolla seuraavansa tämän ystävyyden kehittymistä) ja väittääkseen ominaisella varmuudellaan — varmuudella, mikä aina ilmeni, kun poissaolevien kimppuun hyökättiin, että Mabel "ei ollut mikään paha tyttö".
"Tiedän, että se myönnytys merkitsee sinun puoleltasi varsin paljon", virkkoi lady Alfreton eräänä päivänä, kun hänen poikansa oli lähtenyt huoneesta ja hän tunsi voivansa kysellä hiukan tarkemmin ja tiedustella sukulaiseltaan vähän enemmän — mitkä tiedustelut hän vaistomaisesti oli aina siirtänyt tuonnemmaksi. "Minä tiedän, että se myönnytys sinun puoleltasi, Elma, merkitsee varsin paljon. Sinä olet niin ankara pieni olento ja niin vakaantunut mielipiteissäsi, etten tosiaan tuntenut itseäni ollenkaan varmaksi… hm, tarkoitan, minulle on keventävää kuulla sinun myöntävän, että herttainen, älykäs ja ystävällinen nuori ikätoverisi 'ei ole mikään paha tyttö'."
"Sitä hän ei todella olekaan, täti."
"Sen kyllä uskon, rakas lapsi", vastasi rouva hymyillen.
"Hän puhuu kuin höyrykone; minä voin tuskin kiilata sanaakaan hänen lauseittensa rakoon. Oh, täti nauraa; täti luulee, että minäkin haluan jutella. Niin haluankin, hyvä täti, ja siitä se kenkä puristaneekin. Ensimältä minusta ei ollut kovinkaan hauskaa istua ihan kuin vesisuihkun alla ja antaa sen ruiskuttaa päälleni. Minä sanoin Mabelille, että hän oli kuin ruisku — mutta ei sekään häntä pysähdyttänyt. Nyt siis annan hänen lepertää mielensä mukaan, kunnes vihdoin väsyy. Mutta joskus se tyttö voi kehrätä aika sekasotkun!"
"Niinkö! Millä tavoin?" Lady Alfreton oli siinä mielentilassa, että hän kärsivällisesti kuunteli.
"Hän ei tarkoita mitään pahaa. Mutta hän sanoa pamauttaa suoraan mitä ikinä päähänsä pistää; ja kyllähän täti tietää, ettei se aina sovi."
"Ei, Elma, ei se sovi"; ja sopimattomilla ajoilla mainittu neiti Exeterin nimi vilahti lady Alfretonin mieleen ja sai hänet hetkiseksi ajattelemaan, eikö hän mahdollisesti voisi käyttää tätä tilaisuutta antaakseen ohjeita. Mutta uteliaisuus sekä halu päästä Elman nykyisten paljastusten perille saivat hänessä voiton.
"Niinpä Mabel usein sanoo sellaista, mikä suututtaa mademoisellen — hänen kotiopettajattarensa — koko lopuksi päivää, vaikka mademoiselle itsekin voisi tajuta, ettei siitä tosiaan tarvitsisi välittää. Kun kerron Mabelille hänen sanansa ja miksi mademoiselle on vihainen, sitten hän on pahoillaan — tai ainakin olisi, jos pitäisi mademoisellesta enemmän. Milloin hän sattuu suututtamaan sellaisen henkilön, josta todella pitää… kuten tapahtui pari kertaa äskettäin…" Elma vaikeni.
"No, rakas lapsi?"
"Hän ei ollut aivan… ei aivan… ystävällinen minulle. Minä tarkoitan todellakin ystävällisyyden puutetta — en tarkoita, että riitelimme, — mutta heti kun hän näki, että oli minua pahoittanut, hän oli niin kummallinen omalla hiomattomalla tavallaan."
"Millä tavallaan?" huudahti lady Alfreton avaten silmänsä. "Kummallisella? Hiomattomalla? Rakas Elma, Mabelin tavat saattavat olla hiukan, juuri hiukkasen omituiset; hän ei ole vielä täysin muovautunut, sitähän ei voi vielä odottaakaan; mutta minun täytyy sanoa, että olet mielestäni liian ankara. Kummallinen? Hiomaton?" toisteli rouva.
"Niin juuri, täti", nyökkäsi Elma. "Mabel on tosiaan perin kummallinen toisinaan, ja kun ketään ei ole saapuvilla, hän… mutta, oh, mitäpä siitä?" Tyttö hillitsi äkkiä itsensä kielimisen pelosta. "Ei se mitään haittaa. Minä ymmärrän varsin hyvin, mitä se merkitsee, eikä hän ole koskaan onnellinen, ennenkuin on sovittanut kaikki sattuneet ikävyydet. Siitä puolesta minä Mabelissa pidän", jatkoi Elma tarmokkaasti. "Hän sovittaa rikkomuksensa niin pian. Hän tuli eilen minun luokseni kuin salama ja sanoi olleensa 'halju'. No, se hän oli ollutkin."
"Hyväinen aika!" huudahti lady Alfreton, sillä sellaisia sanoja ei ollut käytetty hänen nuoruutensa päivinä. "Hyväillen aika! Minä… tuohan on vallan tavatonta! Hän on varmaankin oppinut sen sanan veljiltään. Mutta sentäänkin… nuoren neidin huulilla!"
"Oh, ei se mitään, täti", — Elma nyökkäsi jälleen rauhoittavasti, — "ei se mitään tee. Kaikki me sanomme olleemme 'haljuja', kun olemme käyttäytyneet sopimattomasti. Oli vain hyvä, että Mabel niin pian pyysi anteeksi. Ja syytä hänellä olikin pitää hoppua, sen takaan."
"Hoppua!" mutisi lady Alfreton. Hän ei ollut tottunut koulutyttöihin, ei ainakaan vielä. "No", jatkoi hän.
"Meillä oli aikamoinen kina", ja Elma nauroi ikäänkuin mieluiselle muistolle, "ja rapsauttelimme toisiamme sanoilla minkä kerkisimme, jolloin Mabel virkahti väliin jotakin todella häijyä. No, senjälkeen en tietenkään enää tahtonut hänelle puhua; se on paras menettely riitaantuessa. Nyt oli minun vuoroni murjottaa, tiedättehän. Olin siis juuri alkanut murjottaa, kun samassa ilmoitettiin vaunujen saapuneen! Muistanette siellä viimeksi ollessani lähettäneenne noutamaan minut jonkun verran aikaisemmin kuin olitte luvannut. No niin, silloin se tapahtui. Kun siis vaunujen ilmoitettiin saapuneen, en tiennyt mitä tehdä. Ajattelin parhaillani sitä, kun Mabel hypähti pystyyn, syleili ja suuteli minua ja sanoi olleensa 'halju'; ja Fanchettekaan ei vielä ollut lähtenyt huoneesta! No niin, ellei Mabel olisi ollut tosiaan todella hyvä tyttö, olisi hän odottanut ensi kertaan tai ainakin hyvästijättööni asti, ennenkuin rupesi sovinnoille."
"Oh, hän on todella, todella hyvä tyttö nyt, niinkö?"
Elma nauroi. "Niin, täti, todella, todellakin, nyt."
"Se ilahduttaa minua", virkkoi lady Alfreton lyhykäisen vaitiolon jälkeen ja mielessään päätettyään, että sittenkin joitakuita pikku varoituksia ja viittauksia sopisi tässä tilaisuudessa ohimennen antaa. "Olen vilpittömästi iloinen siitä, että olet saanut sellaisen hyvän ystävän. Tuollaisen ystävän omistaminen, Elma, on sinulle suuriarvoista. Sinun täytyy huomata, mikä ero on Mertounin herttuattaren tyttärien ja nykyisten koulutoveriesi välillä. Lady Mabel Pomeroy lienee hiukan eriskummainen eli liiallisuuksiin taipuvainen ja epäilemättä hän on aikalailla hemmoiteltu, mutta sitten hänen hieno käytöksensä ja komeutensa…"
"Rakas täti!" Elma väreili kuin sisällisestä aaltoilusta ja meni heittäytymään viehkeään asentoon tätinsä jalkojen juureen, katsellen häntä leikkisällä, veitikkamaisella silmäparilla. "Rakas täti, pelkään pahoin, pelkään todellakin, ettet koskaan näe Mabelia komeana ja hienostuneena nuorena naisena. Neiti Exeterin koulussa on tyttöjä, jotka nyt jo ovat tuhat kertaa hienostuneempia ja komeampia kuin mitä Mabelista koskaan voi tulla. Hänessä ei ole rahtuakaan komeutta, enkä… enkä luule hänessä olevan paljoa hienouttakaan. Mabel on hyvin herttainen omalla tavallaan. Minä pidän hänestä! Ja hän on oikein paljon parempi ja hauskempi nyt, kun todella tunnemme toisemme, paljoa herttaisempi kuin mitä hänestä aavistinkaan silloin, kun ensi kertaa kävelimme yhdessä. Hän nauratti minua silloin, mutten tiennyt, tokko… en oikein tiennyt, mitä hänestä ajatella. Mutta täti ei näy vielä tuntevan Mabelia. Hän on hauska, rattoisa, tyhmä tyttö — hän ei välitä, vaikka häntä nimitetään tyhmäksi — milloin saa pitää oman päänsä. Mutta kun häntä ärsytetään tai kun hän ei saa tahtoansa perille, hän kääntää koko talon ylösalaisin. Häijy hän ei silti ole eikä kanna kaunaa. Hän ei hiivi äitinsä luo lupaa pyytämään eikä tee sellaista, mistä muut eivät pidä. Minä näettekös luulen", lisäsi Elma viekkaasti hymyillen, "luulen, että herttuatar-parka sitä joskus haluaisi, ne vanhemmat sisarukset kun häntä niin ahdistelevat Mabelin tähden."
"Olettepa te omituinen pari, se minun täytyy sanoa. Mitähän kaikki muut Mertounin talon asukkaat ajattelisivat, jos kuulisivat sinun arvostelusi, sinä pieni kissanpoika! Nimittää Mabelia tyhmäksi! Luulen, että herttuattaren tukka nousisi pystyyn. Hän kehuskelee aina lemmikkinsä oivallisia ominaisuuksia ja avuja, kunnes minun täytyy myöntää… Mutta joka tapauksessa Mabel on sinulle erinomainen toveri," Lady Alfreton keskeytti puheensa ja palasi pääasiaan. "Ja ellei hän suutu nimittäessäsi häntä tyhmäksi…"
"Oh, täti, minä en ole raaka."
"Rakas lapsi, luulin sinun sanoneen, että käytit sitä nimitystä."
"Ei. Hän itse sanoi niin. Hän sanoi eräänä päivänä, että tiesi… että tiesi olevansa tyhmä, ja minä… minä vain myönsin. Ja se tapahtui sinä päivänä", lisäsi Elma hiukan ujosti, "sinä päivänä, jolloin emme olleet kaikkea aikaa olleet aivan kilttejä toisillemme".
"Minusta näyttää, että sellaisia päiviä on varsin paljon."
"Nähkääs, täti, ellei niitä olisi, emme voisi koskaan oikein kiintyä toisiimme. Saattaisimme olla hyviä ystäviä ja niin poispäin — mutta jos meidän täytyisi olla kohteliaita, nöyriä ja kovin huolellisia ollessamme aivan kahdenkesken, emme koskaan pääsisi pitemmälle. Vain sitten tytöt oikein kiintyvät toisiinsa, kun he voivat, tiedättehän…"
"Voivat mitä?"
"Puhua suunsa puhtaaksi, täti. Sanoa pamauttaa mitä tahansa. Siitä sitä ystäviksi tullaan. Heti kun tulin Mabelin ystäväksi, sanoin hänelle, kuinka kauhean sopimattomasti hän oli käyttäytynyt neiti Exeteriä ja niitä kaikkia kohtaan siellä kukkasnäyttelyssä…" Elma vaikeni äkkiä. Hän oli nyt "sanoa pamauttanut" enemmänkin kuin oli tarkoittanut, oikein kukkuramitalla.
"Mitä?" virkkoi lady Alfreton kuivasti. "Sanoitko sinä hänelle niin? Ja saanko kysyä, mitä hän vastasi?"
"Oh, täti, älkää suuttuko. Ehkei minun olisi pitänyt sitä sanaa, mutta minusta tuntui, että minun täytyi. Muutoin olisi aina ollut välillämme jotakin, mistä ei olisi saanut mainita, mihin ei olisi saanut viitata, ja se olisi ollut liian kauheata. Senvuoksi ajattelin, että oli parasta puhua suuni puhtaaksi; ja iloinen olinkin, että sen tein, sillä Mabel oli kuin puhdasta kultaa. Hän toisteli moneen kertaan, kuinka pahoillaan hän oli, sitten kun olin kertonut hänelle kaiken, selittänyt hänelle neiti Exeterin tulon, kuinka ystävällisesti hän siinä menetteli, kuinka hän oli tehnyt sen vain mieliksi tytöilleen, jotka eivät koskaan ennen olleet nähneet kasvitieteellistä juhlaa, ja…"
"Niin, niin!" Vastoin tahtoaankin Elman kuulijatar tunsi pistoksen sydämessään. "Niin, niin. Se oli ikävää, mutta sitä ei voinut auttaa. Mabel — mitä hän sanoi?"
"Hän sanoi, ettei enää koskaan käyttäydy sillä tavoin, vaikka eläisi satavuotiaaksi! Hän tahtoi tehdä jos jotakin asian sovittamiseksi. Hän tarjoutui lähettämään äitinsä neiti Exeterin luo…"
"Hyväinen aika! Rakkahin Elma! Ei suinkaan sitä! Ethän toki olisi voinut sellaista sallia?"
"En, täti; sillä minä en käsittänyt", vastasi Elma tyynesti, "mitä hyvää siitä olisi ollut".
"Hm… hyvää… hm. Olisihan siitä vainut olla jotakin 'hyvää', kuten sinä sitä nimität. Opiston maineelle olisi aina eduksi, jos jonkun herttuattaren vaunut pysähtyisivät sen ovelle."
"Olisiko?"
"Mutta se olisi perin sopimatonta — kerrassaan sopimatonta. Sellainen koulu! Koulu… hm, tarkoitan vain, rakas lapsi, että jos Mabel koskaan jälleen mainitsee moisesta ehdotuksesta, niin toivon, että heti sen torjut. Muista, Elma" — hyvin tarmokkaasti — "heti. Se ei millään muotoa kävisi päinsä. Sellaista ei voi hetkeäkään ajatella. Näethän, Elma, etten minäkään koskaan käy Haverstock Hillissä, vaikka olet oma veljentyttäreni — ainakin sir Thomasin veljentytär — ja vaikka tietysti kaikesta sydämestäni harrastan parastasi."
Elma laski kiitollisena poskensa kättä vasten, johon oli tarttunut. "Pikku raukka", virkahti täti lempeämmällä äänellä, "toivon, että olisi ollut toisin. Jos olisin voinut saada sinut kokonaan omaan hoivaani — mutta", jatkoi hän reippaammin, "tätähän kestää vain jonkun aikaa, ja sitten saamme nähdä, kuinka asiat kehittyvät. Mutta Elma, rakas lapsi, ota huomioosi mitä sanon. Jos minulla on syyni välttää nykyistä asumustasi, ei Mertaunin herttuattarella voi olla mitään aihetta sinne mennä. Herttuatar on varomaton henkilö — siitä olen varma, ja hän juttelisi ja jaarittelisi saaden ihmiset ihmettelemään, — ja lopetettuasi koulusi ja jätettyäsi neiti Exeterin ja kaiken, mikä häntä koskee, sinä huomaisit, kuinka tukalia sellaiset muistot ovat. En ollenkaan epäile neiti Exeterin oivallisuutta ja tiedän hänen täyttävän velvollisuutensa sinua kohtaan" — sillä lady Alfreton oli hermostunut tuosta neiti Exeterin jutusta eikä nyttemmin koskaan yrittänytkään puhua hänestä muuten kuin sovittavassa äänilajissa, — "mutta hän on niin erilainen kuin me, niin erilainen kuin Mertounit ja me ja muut kaltaisemme, ettei tuottaisi iloa hänelle enempää kuin meillekään, jos meidät pakotettaisiin kanssakäymiseen. Olethan jo kyllin vanha tämän käsittääksesi, Elma?"
"Kyllä, täti Selina."
"Ja… ja tajuamaan, ettei tarkoitukseni ole suinkaan epäystävällinen, rakkaani?"
"Kyllä, täti."
"No, Elma?"
Mutta sillä hetkellä avautui ovi, ja Elman myönnytyksen epäilyttävä sävy jäi selittämättä. Mutta hänen silmässään oli välähtänyt jotakin, ja huuli oli hänen kuunnellessaan vastikään hieman itsepäisesti vavahtanut, mikä ei ollut jäänyt puhujalta kokonaan huomaamatta.
Lady Alfreton ei ollut niin täysin tyytyväinen haastattelun lopputulokseen kuin olisi saattanut toivoa.