XI.
Umppu puhkeamassa.
Edellä kerrottu johtui siitä, että tämä pieni hempeä, päiväpaisteinen sankarittareni oli omassa mielessään pohtinut varsin monta asiaa sen jälkeen kun hänet muutama viikko takaperin viimeksi näimme.
Hän oli kuullut paljon ja nähnyt paljon, oppinut ja mielessään sulattanut joukon asioita, joita hän yön toisensa jälkeen oli, kuvaannollisesti puhuen, märehtinyt ahkeran huonekunnan ollessa hyvin ansaitun unen helmassa. Eipä niin, että Elmalla itsellään olisi ollut tapana kauan loikoa valveilla, mutta keskikesän yöt olivat kuumat, ja toisinaan tuntui ilma tukahuttavalta, kun ulkona ei värähtänyt tuulenhenkäystäkään; ja tällöin hän ei päässyt uneen niin nopeasti kuin tavallista.
Siten hän usein venyi valveilla miettien miettimistään.
Emme tahdo vaivata nuoria lukijattariamme niillä ongelmilla, joita hän yritti itselleen selvittää: riittäköön, kun sanomme, ettei hän niitä sillä haavaa uskonut kenellekään, ei edes Piers-serkulleen. Totta puhuen, tämä ei tavoitellut mitään jatkoa senlaatuiselle luottavaisuudelle kuin oli tullut hänen osakseen puiston maalaismallisella sillalla tuona kesäiltana, josta olemme kuulleet eräässä aikaisemmassa luvussa. Hän oli aivan oikein tuntenut, että oli sanottu kylliksi, ja kenties hän olisi tahtonut osan siitä peruuttaakin, jos se olisi ollut hänen vallassaan.
Kuten tiedämme, ei Elma ollut nopsa käsittämään niitä vaikuttimia, jotka aiheuttivat paljon siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui; sanalla sanoen, hän oli herkkä huomioiden tekijä ainoastaan silloin, kun muiden tunteet ja tunteellisuus saattoivat olla kysymyksessä. Siitä johtuikin, että hän oli pitänyt jokaista serkkunsa lausumaa sanaa selvänä, koristelemattomana totuutena, kun lukijattareni sitävastoin lienevät huomanneet, että nuori mies oli vain pukenut sanoiksi hetken tapahtuman herättämän ivallisen mielialan. Hän ei ollut nimenomaan valehdellut, mutta oli liioitellut ja vääristellyt; vielä enemmänkin, hän oli ollut puolustavinaan sitä, mitä hän sydämessään halveksi. Hyödyttömän elämän ikävä yksitoikkoisuus, elämän, jonka ainoana pyrkimyksenä oli oma nautinto muodossa tai toisessa, kiihoitti hänet aina silloin tällöin tuollaiseen kuohuntaan kuin olemme edellä kuvailleet. Ja koska mikään sellainen ei enää moneen aikaan ollut tehnyt äitiin tai sisareen muuta kuin aivan ohimenevän vaikutuksen, oli hänelle ollut uusi ja mielenkiintoinen koe sirotella hiukan "maallista viisauttansa", kuten hän sitä nimitti, serkkunsa pään päälle.
Tästä hän oli siihen asti pidättynyt.
Tytön kirkkaissa, rehellisissä silmissä ja luottavaisessa hymyssä oli ollut jotakin, mikä oli vaikuttanut kuin taikavoima synkkää murjotusta ja ärtyisyyttä vastaan, aivan niinkuin auringon paiste karkoittaa usvan; mutta hän oli tuona päivänä tuntenut vallatonta ivailun halua ja enemmän jotakin hellyyden tapaista ja osanottoa Elman elämään kuin ennen milloinkaan. Ja siihen oli sekaantunut tietämättömän ja kokemattoman tytön kosketuksen aiheuttamaa kiihoitusta sekä halua horjuttaa hänen uskoansa miehiin ja naisiin. Miksi hänen sallittaisiin yhä edelleen asua hupsun paratiisissa? Mikä sai heidät kaikki tuolla tavoin Elman edessä teeskentelemään voidakseen säilyttää asemansa sellaisen lapsukaisen silmissä? Saisihan tämä sen kumminkin kerran tietää.
Piersistä tuntui, että ikäänkuin puolittainen valveutuminen oli jo tapahtunut ja että hänen asiansa oli kokonaan herättää nuo uinuvat, värähtelevät epäluulot ja kohentaa ne hahmoutumaan. Hän oli nähnyt, ettei tuo nuori tyttö ollut oma itsensä, että hän oli kuohuksissaan, kiihoittunut ja kapinamielinen, vavisten tuon äskeisen — hänelle — kauhean kohtauksen vaikutuksesta; ja tilaisuus oli nuorelle miehelle ollut liian houkutteleva. Nyt vihdoinkin oli ilmeistä, että Elma huomasi jotakin siitä, mitä hänen tätinsä ja serkkunsa olivat turhaan yrittäneet selittää vihjauksilla, epäsuorilla viittauksilla ja sen semmoisilla, nyt hän näki — vaikka sumuisesti ja hämärästi, mutta näki kuitenkin sen, mikä sai hänen silmänsä kirvelemään.
Lady Alfretonin pojan kasvoille oli usein tullut epäilevä hymy, kun hän kuuli Elman hehkuvilla sanoilla kuvailevan hänen äitiänsä. Hän oli vihellellyt hiljaa itsekseen nähdessään Julietille tuhlattuja hellyydenosoituksia. Hän oli kävellyt pois ikäänkuin pistos sydämessään vastaanotettuaan pienen käden kiihkeän jäähyväispuristuksen, sitten kun oli hoivannut Elman vaunuihin jonkun "Park Lanen päivän" päätyttyä.
Se oli vain lapsen innostusta, oli hän itsekseen tuuminut, ja sellainen innostus oli pian kutistuva ja haihtuva Elmaa odottavan elämän kylmässä hohteessa — mutta oliko se siihen asti jätettävä sikseen? Kasvitieteelliseen juhlaan saakka hän oli vastannut tähän kysymykseen myöntävästi, mutta tuo päivä oli käynyt hänelle ylivoimaiseksi; Elma oli saanut opetusta, ja jokainen tavu oli kohdannut lyijynraskaana hänen rintaansa. Hänestä oli näyttänyt suuttumuksen ja kummastuksen ensi kuohahduksessa, ettei hän koskaan enää voisi ketään rakastaa eikä kehenkään luottaa.
Tietysti aika — aika, yön lepo ja tyynempi itsetutkistelu ja harkitseminen heikensivät ensimäisen vaikutuksen. Mutta hänen kerran päästyään sille polulle toi melkein jokainen iltapäivä-lupa tai muu kohtaus — sillä lukukauden lähestyessä loppuaan suotiin vapaata aikaa useammin, mistä johtui, että Elma oleskeli enemmän tätinsä luona ja myöskin Mertounin talossa kuin muuten olisi ollut laita, — niin, melkein jokainen kohtaus toi tullessaan uusia havaintoja.
Vaikka Elman nuori sydän vastahakoisesti tunnusti sen edes itselleen, ei Elma voinut olla huomaamatta, ettei ainoakaan sir Thomas Alfretonin perheen jäsen koskaan ajatellut muita, ei koskaan yrittänyt huvittaa tai auttaa muita. Täti tuskin viitsi kääntää päätänsä kuunnellakseen, kun Juliet valitti jäsentenkolotusta tai kuumeista kurkun ja silmien polttoa — vaikka lady Alfreton oli vastikään pitänyt Elmaa vieressään kokonaisen puolentunnin ja seikkaperäisesti kertonut omasta unettomasta yöstään ja päänkivustaan. Kun sir Thomasille ilmoitettiin, että oli lähetetty noutamaan lääkäriä hänen tyttärensä luokse — Juliet itse oli sitä tahtonut, — oli hän vain kysynyt, oliko se eräs hänen kaupungilla tapaamansa muodikas tohtori, joka oli osoittautunut varsin hauskaksi seuratoveriksi, ja saatuaan kieltävän vastauksen hän ei asiasta sen enempää perustanut.
Toivuttuaan ankarasta tulehduskohtauksesta, jonka alkuna edellämainittu kipu oli ollut, Juliet oli aivan yhtä itsekäs ja välinpitämätön, huolehti vain omasta mukavuudestaan, mitään välittämättä muiden toivomuksista. Kun lääkäri määräsi hänelle ilmanalan ja ympäristön vaihdosta ja hänet senvuoksi lähetettiin merenrannalle, oli hän kaikin mokomin tahtonut viedä muassaan lady Alfretonin oman kamarineitsyen, johon oli sairautensa aikana mielistynyt, ja äidin pahastuminen oli häntä niin vähän liikuttanut, että Elma oli hiljakseen hävennyt kummankin, sekä äidin että tyttären puolesta, koska lady Alfreton myöntyessään itse tuskin esiintyi paremmassa valossa kuin tyttärensä, vaikka hän lopuksi myöntyikin selvän välttämättömyyden ja itsepäisen vaatimuksen tieltä.
Piersin sanat "järjetön ja sydämetön" muistuivat nuoren serkun mieleen hänen seisoessaan tämän viimeksimainitun kohtauksen todistajana, ja tekipä mitä tahansa, hän ei voinut niitä mielestään karkoittaa.
Mutta syvällä hänen omassa sydämessään oli myöskin toinen ajatus, toinen toivomus ja ikäänkuin toinen rukous. Olihan Elma kerran lukenut vanhasta kirjasta näin kuuluvat pyhät sanat: "Ja pieni lapsi on heitä johdattava." Mitäpä hän muuta oli kuin pieni lapsi? Ja mitäpä he, nuo rakkaat ihmiset, muuta tarvitsivat kuin vähän johdatusta? Oh, olla heidän kanssaan, valvoa heidän puolestaan, tuntea heidän puolestaan, taluttaa heitä silkkirihmasta, kunhan — kunhan vain hän olisi kyllin vahva! Oi, nähdä heidät kaikki sellaisina kuin hän ensimältä niin hartaasti oli toivonut ja lujasti uskonut heidän olevan! Oi, osoittaa Piers valehtelijaksi ja näyttää hänelle — näyttää hänelle!… Tässä kyyneleet alkoivat tulvia sinisistä silmistä, ja puuttui sanoja lapsellisen sydämen kuohuvia tunteita selittämään. Emme saa tällaisena hetkenä tirkistää liian kauaksi esiripun taakse.
Vilkaiskaamme kuitenkin pikimmältään tuon useinmainitun kohtalokkaan kesäkuunpäivän iltaan. Ennen sen loppua oli Elmalla ollut vielä toinen haastattelu. Ehtoolla kotiin saavuttuaan hänen oli ollut aivan mahdotonta — eikä hän ollut aikonut sellaista yrittääkään — näytellä lady Mabel Pomeroyn suosittelemaa huoletonta muistamattomuutta. Sellaista veruketta hän olisi halveksinut (sittenkin, vaikka olisi ollut edes pienoinen mahdollisuus sen onnistumiseen, jota ei ollut, kuten hän hyvin tiesi); — ja mitä oli sensijaan tapahtunut? Seuraavaa: hurjin askelin, ihan lennossa, hän oli hyökännyt suoraan neiti Exeterin makuuhuoneeseen ja — tuon säädyllisen vanhan naisen suureksi kummastukseksi — heittäytynyt hänen paljaille käsivarsilleen. Tyttö syöksähti sisälle sellaisena tuulenpyörteenä, että olisi ollut turhaakin kohottaa varoittava sormi tai virkahtaa jotakin häntä hillitäkseen. Ottaessaan myssynsä pieniltä harmailta, kiharilta kutreiltaan, joita Elma oli niin osaavasti kuvaillut tädilleen, neiti Exeter tunsi melkein menettäneensä sekä hengityskykynsä että myssynsä, sanat kun siepattiin hänen huuliltaan ja päähine hänen hyppysistään; ja hänen ensimäinen hetkellinen vaikutteensa oli huutaa: "Älähän toki!"
Mutta seuraava silmänräpäys selvitti tilanteen.
Se oli Elma, hänen oma Elmansa, julma, uskoton Elma, jonka nimi oli viimeksikuluneiden tuntien kiistelyssä moneen kertaan mainittu ja jonka syyllisyyttä (vaikka hän oli koettanut tyttöä puolustaa) hän itsekin oli pitänyt varmana, — niin, Elma, joka tosiaan oli jotakin yrittänyt, mutta näyttänyt niin onnettomalta, päättämättömältä ja hapuilevalta sitä tehdessään, että kaikki olivat häntä epäilleet, — Elma, joka oli tekosyyn nojalla paennut tätinsä luo eikä ollut kertaakaan kääntynyt edes vilkaisemaan hyljättyihin tovereihinsa, — Elma siinä nyt lähestyi tunkeutuen loukattujen sisimpään pyhättöön.
Mutta saattoiko neiti Exeter nyt enää olla vihainen? Kuunnelkaamme!
"Ei, ei, rakas lapsi, Tule, tule, tyttöseni. Älä ole milläsikään, Elma. Ka, Elma, rakkaani! Älä nyt noin itke, hyvä lapsi — sinunlaisesi iso tyttö! Ka, rakas… rakas… lapsi-parka! Elma, rakas Elma, koetahan vähän hillitä itseäsi!" Opettajatar ja nainen taistelivat ylivallasta sanomattoman lohduttuneessa ja tyydytetyssä povessa. "Rakas, rakas lapseni, tyynny; ja kerrohan minulle, kerrohan minulle, mikä sinua oikeastaan vaivaa! Mikä sinua vaivaa?"
Mutta hän tiesi vallan hyvin, mikä tyttöä vaivasi, ja tuossa vapisevassa, nyyhkyttävässä olennossa, jota hän piti äidillisellä hellyydellä sylissään, sen tuskallisissa nytkähdyksissä hän oli tuntenut mitä täydellisimmän korvauksen kaikista kärsimyksistään.
Ei ollut tarvittu, ei ollut todella tarvittu noita katkonaisia kuiskauksia, puolittain tukahtuneita, yhteydettömiä lauseita ja aivan kieliopittomia selitysyrityksiä. Voimme varmasti vakuuttaa, että ne paremmin miellyttivät neiti Exeteriä sellaisinaan kuin jos hän olisi kuullut ne lausuttuina puhtaimmalla englanninkielellä.
Kaiken hän oli ymmärtänyt ja olisi ymmärtänyt sen aivan sanoittakin. Sitten neiti Exeter heti, itsekin kieltämättä kiihtyneenä ja melkein yhtä kyyneltynein silmin oli ryhtynyt — ja mitä juhlallisimmalla tavalla — selittämään asiaa kaikille muillekin. Niin, niin; Elma voi siinä suhteessa luottaa häneen, Elman ei tarvinnut murhetuttaa sydäntään sillä asialla. Elma voi olla rauhassa.
Sitten kun myrskyn jälkeen oli tullut hiukan tyventä, oli kunnon opettajattaresta tuntunut, että hänkin voisi antaa joitakuita vihjauksia. (Melkein näyttää siitä, että kaikki tahtoivat antaa vihjauksia Elmalle, milloin saivat siihen tilaisuuden.)
"Rakas tyttöni, olemme kumpikin saaneet ikäänkuin opetuksen tänään"; näin oli oivallinen neiti Exeter aloittanut, kun ensin oli rykäissyt ja vielä kerran vaivihkaa pyyhkäissyt silmiänsä. "Rakas oppilaani, minä en sure omaa osaani, jos vain voin opastaa sinut tuntemaan velvollisuutesi. Nyt kun tiedän, että Elmani on minulle sama, mitä hän aina on ollut" — hellästi — "en välitä mistään. Luullessani, että olin hänet menettänyt, tunsin… niin… tunsin tuskaa ja vihlontaa enemmän kuin sanoilla voisin ilmaista. Mutta älä ole milläsikään — älä ole milläsikään", jatkoi hän hätäisesti, kun Elma aikoi jälleen kätkeä kasvonsa; "eihän meidän tarvitse enää tuota erehdystä ajatella" — hän puhui nyt reippaammin, — "se oli pelkkä väärinkäsitys eikä mitään muuta. Tätisi…"
"Oi, neiti Exeter, älkää hänestä puhuko!"
"Rakas lapsi, en sano mitään sellaista, mikä on sopimatonta minun lausua tai sinun kuulla"; ja pieni opettajatar oli suoristautunut niinkuin tekee se, joka ei ole tottunut toimimaan sanelun mukaan. "Ei, rakas Elmani" — sitten lempeämmin — "minulla ei ole kerrassaan mitään sanottavana sinun tätiäsi vastaan. Hänellä on täysi oikeus sellaisessa tilaisuudessa menetellä mielensä mukaan; ja ellei hän tahdo tuntea minua koulun ulkopuolella, osaan vastaisuudessa olla sitä odottamatta. Ainoa, mistä nyt välitän" — ja puhuja vaikeni.
Elma oli tullut lähemmäksi.
"Minä ajattelen sinun tulevaisuuttasi", oli neiti Exeter sitten jatkanut, — "sinun tulevaisuuttasi, ja miten se sinuun vaikuttaa. Tarkoittaneeko tätisi, että, jos joudut heidän kotinsa asukkaaksi, et saa tuntea muita kuin rikkaita ja suurellisia? Aikoneeko hän opettaa sinulle, ettei kukaan muu ole huomiosi ja hellyytesi arvoinen? Toivoakseni ei, — uskon, ettei hän sitä aio. Omasta puolestani en mistään hinnasta tungettelisi — en tahtoisi olla okaana kyljessäsi…"
"Oi neiti Exeter…!"
"Rakas lapsi, suo minulle anteeksi, minä vain ajattelin ääneen. Minun ei olisi pitänyt käyttää sellaista sanontaa. Mutta jos minusta tulisi jotakin haittaa tai vastusta, Elma, jos siitä johtuisi jotakin eripuraisuuden tunnetta, muista, että minä en saa sitä itselleni sallia. En tahtoisi hetkeksikään pimentää päiviäsi. Sir Thomas voi tarjota sinulle aseman ja varallisuuden etuja, joita ei sovi halveksia; hän on sitäpaitsi lähin elossa oleva sukulaisesi ja ainoa holhoojasi. Jos hän ottaa sinut tyttärekseen — kuten hän luullakseni varmaan aikoo tehdä, — niin sinun velvollisuutesi on totella häntä ja tätiäsi kaikessa, missä — ja Jumala suokoon, ettei sellaista poikkeusta koskaan satu — omatuntosi ei tule väliin. Kaikissa asioissa, joilla on ainoastaan yhteiskunnallista tai perheellistä merkitystä, olet selvästi näkevä evankeliumin valossa, rakas Elma, että sinun on ilomielin uhrattava oma tahtosi, milloin se on ristiriidassa heidän tahtonsa kanssa. Koska he ovat sinulle niin ystävällisiä ja jo nyt niin helliä sinua kohtaan, ei se käykään vaikeaksi. Mitä minuun tulee…"
"Niin?" kuiskasi Elma tarkkaan kuunnellen. "Niin, mitä teihin tulee?"
"Oi, rakkaimpani, minä olen valmis luopumaan sinusta — kokonaan luopumaan sinusta, jos on tarvis. En näkisi sinua koskaan, en kuulisi sinusta, en tapaisi sinua, kunhan vain tietäisin, että voit hyvin ja olet onnellinen. Tahtoisin…"
"Ettekö voi luottaa minuun? Odottakaa sitten, niin saatte nähdä!" Ja näin vastaavan suloisen nuoren äänen sävyssä värähti syvää ja harrasta päättäväisyyttä, mikä toi mukanaan omituisen, varman vakaumuksen.
Enempää ei oltu puhuttu.
Voimme hyvin arvata, että tällaisen keskustelun jälkeen neiti Alfretonin edellisessä luvussa vuodatetut viisaudentipat jäivät jokseenkin tehottomiksi.