XII.
Neiti Exeterin syntymäpäivä-ohjelma.
Oli neiti Exeterin syntymäpäivän aatto, ja vanhan hyvän tavan mukaan oli tätä tärkeätä tapausta vietettävä täydellisellä lupapäivällä.
Sitäpaitsi oli vanhastaan totuttu siihenkin, että päivää juhlittiin yhteisesti. Koko koulun valtasi riemukas tunnelma, ja jokaista muuta säveltä, vaikkapa aivan sopusointuistakin, olisi pidetty soraäänenä.
Tämä jälkimäinen jyrkkä sovinnaistapa oli kuitenkin vain ääneti edellytetty eikä avoimesti julistettu tosiasia. Niin, pikemminkin käsitettiin se yllätykseksi neiti Exeterille kuin päinvastoin.
Tuon merkkipäivän aamun valjettua neiti Exeter, selostettuaan oman ohjelmansa, säännöllisesti lisäsi, ensin aloitteeksi rykäistyänsä, tähän tapaan: "Mutta jos joku mieluummin viettää päivän omien ystäviensä parissa, hän toivoakseni ymmärtää, että hän on aivan vapaa menettelemään niinkuin hänelle itselle on mieluisinta", jonka jälkeen hänellä oli tapana kehoittavasti vilkaista ympärilleen ja pysähtyä vastausta odottamaan.
Mutta mitään vastausta mainittuun suuntaan ei koskaan kuulunut.
Vaikka joku kiittämätön jöröttelijä sisimmässä sydämessään olisi halunnutkin poistua toisten parvesta ja viettää päivänsä erillään juhlivasta joukosta, olisi se kuitenkin ollut enemmän kuin hän olisi rohjennut sanoin tunnustaa. Suuttumus ja moite — jopa ikuinen häpeäkin — olisi langennut hänen osakseen.
Sillä tiedettiin hyvin, että tämä vuoden suuri päivä oli rakas neiti Exeterin sydämelle ja että hän silloin teki parhaansa kestitäkseen, miellyttääkseen, huvittaakseen ja tyydyttääkseen jok'ainoata suojattiaan ja että hän samaten piti arvossa ponnistuksilleen osoitettua tunnustusta ja kiitollisuuden vastakaikua niiden sydämissä, joiden hyväksi hän uurasti.
Syntymäpäivä — syntymäpäivää mainittaessa tiedettiin aina, kenen syntymäpäivää tarkoitettiin — oli vuoden ainoa tilaisuus, jossa pieni johtajatar päästi tunteensa valloilleen oikealla naisellisella, hellällä, myrskyisellä tavalla; se oli ainoa hänen luontaisesti seuranhaluiselle taipumukselleen sallittu tilaisuus, jossa hän haitatta holhousvelvollisuudelleen tai kurinpidolle voi antautua tuhlailevan vierasvaraisuuden iloon. Tunnit vaihtuivat, säännöt viskattiin tuuleen tänä ainoana päivänä vuodessa.
Nautittiin myöhäinen aamiainen eli murupuolinen — oikeammin sarja aterioita, sillä jokainen otti mitä halusi ja mihin aikaan halusi. Teekupit olivat asetetut pienille tarjottimille eri aikoina pöydän luo saapuvia ja sen luota poistuvia kotoisia vieraita varten. Päivällistä ei syöty ensinkään, vaan sensijaan myöhäinen illallinen, uhkea illallinen, joka tarjottiin vasta puoli yhdeksältä ja siis aivan poikkesi opiston säännöllisestä päiväjärjestyksestä. Juhlapöytä oli koristettu mitä ihanimmilla kukkasilla ja runsaasti varattu vuodenajan herkuilla. Jokainen tunsi, että tämä iltahetki kruunasi kaiken, sillä kuiskailtiin, että neiti Exeter näitä pitoja järjestäessään oli antanut mitä auliimpia ja tuhlailevimpia määräyksiä. Siitä ei kukaan laitoksen oppilas, vanha tai nuori, olisi tahtonut jäädä pois, vaikka olisi mitä saanut.
Kenties kukaan, joka ei tiedä, mitä merkitsee tottumus päivästä päivään tai viikosta viikkoon tehdä joku määrätty asia määrätyllä tunnilla — elää määrättyjen sääntöjen mukaan, vaikkapa ne olisivat oikeamielisimmän ja inhimillisimmänkin itsevaltiaan säätämiä, — ei voi oikein arvostella tuollaista pakosta vapautumisen tuottamaa sanomatonta tyydytystä, vaikka se tapahtuu vain kerran tai aniharvoin, eikä käsittää sankarittareni ja hänen koulutoveriensa voimakasta riemua, kun heinäkuun viidennentoista päivän tullen kaikki säännöllinen järjestys, mihin Haverstock Hillin kulmatalon asukkaat olivat tottuneet, kerran vuodessa käännettiin ylösalaisin.
"Tuntuu siltä kuin heräisi uudessa, erilaisessa maailmassa", koetti Elma selittää Mabel-ystävättärelleen. "Asia on näetkös tällä tavoin. Silloin tällöin saamme koko päivän loman; tietysti on meillä lupaa kuningattaren syntymäpäivänä; ja jos sattuu joku suuri yleinen tapaus, neiti Exeter aina herttaisesti hymyillen lausuu: 'Mielestäni en tällaisessa tilaisuudessa voi olla antamatta teille koko päiväksi vapautta'. Mutta ne lupapäivät eroavat melkein yhtä paljon tästä kuin ne eroavat lukupäivistä. Kaikki kiitämme ja riennämme täyttä vauhtia pois johonkin perheeseen, mihin voimme mennä — sukulaisten tai ystävien luo tietenkin. Emme koskaan uneksikaan kotiin — tarkoitan kouluun — jäämistä, jos meillä suinkin on muualle mentävää. Mutta huomenna" — sanoimme jo, että oli tuon merkkipäivän aatto — "huomenna on ilmassa sellainen tuntu" — ja Elma ravisti innokkaana pieniä touhukkaita olkapäitään, — "on jotakin, mikä värähtää meidän kaikkien ruumiissa ennenkuin aamulla heräämmekään; kuulemme ikäänkuin jonkun äänen sanovan, että kaikki ajattelemme samaa ja tunnemme samaa; eikä kukaan poistu omille teilleen, vaan kaikki yhdessä aiomme pitää hauskaa parhaamme mukaan. Niin me tunnemme — ja niin neiti Exeter luullakseni tahtookin meidän tuntevan. Olemme niin innostuneita, että varmasti heräämme aikaisin ja tuskin maltamme viipyä vuoteissamme myöhäiseen aamiaiseen asti. Siitä huolimatta pidämme tuosta myöhäisestä aamiaisesta: tuntuu niin muhkealta ja hienolta muiden ihmisten tapaan kävellä alas murkinoimaan puoli kymmeneltä — ja sitäpaitsi sanoo neiti Exeter, että se estää meidät liiaksi uupumasta päivän lopulla. Siis rukousten, aamiaisen ja lahjojen antamisen jälkeen — niistä lahjoistahan jo sinulle mainitsin — neiti Exeter nousee, hymyillen joka puolelle, kertoakseen meille, mitä hän aikoo tehdä; me kaikki saamme tehdä, mitä haluamme… Olemme sen jo aikoja sitten keskenämme suunnitelleet, käsitäthän, ja hyvin luultavasti neiti Exeter sen arvaa, mutta ei ole tietävinään ja ilmoittaa aluksi oman ohjelmansa, kuten hän sitä nimittää."
"Ja millainen se ohjelma on? Älä hyppää ylitse. Kerro minulle jok'ainoa seikka", pyysi Mabel hartaasti ja aivan tosissaan; sillä tähän mennessä hän, kuten tiedämme, oli alkanut tuntea teeskentelemätöntä mielenkiintoa tyttöjen kohtaloihin ja tiesi paljoa enemmän Elman pääasiallisista ystävistä ja tuttavista kuin heidän pelkät nimensä. "Mitä neiti Exeter itse tekee?"
"Hän johtaa ostoksilla käyntiä, kuten hän sitä nimittää, aamusella. Luullaksemme hän varaa syntymäpäiväkseen kaikki ostokset, mitä tietää meidän tyttöjen haluavan; hänellä näkyy olevan niin paljon tehtävää, ja käydään niin perin hauskoissa, huvittavissa paikoissa. Ajamme Bond Streetin pitkin omnibuksella…" Elma pysähtyi.
"Omnibuksella — niin", nyökkäsi Mabel (sanoakseen: "Tiedän varsin hyvin, mitä omnibus on; olen nähnyt niitä, älä pysähdy tietämättömyyttäni valaisemaan") — "niin, omnibuksella. Sepä onkin osa huvista. Usein ajattelen, kuinka mielelläni ajaisin omnibuksessa."
"Ka, minä en niistä pidä", tunnusti Elma vilpittömästi. "Ne ovat hirveän kuumia, niissä saa päänkipua, ja muutamat niistä tärskyttävätkin aika lailla — mutta emmehän me koskaan osoita tyytymättömyyttä; sillä tietysti neiti Exeter itse mieluummin ajaisi sievissä avonaisissa vaunuissa; eikä hänellä tietenkään ole muuta keinoa meidän kuljettamiseemme; ja syntymäpäivänään hän ehdottomasti tahtoo maksaa kaikki jokaisen puolesta. Nousemme siis omnibukseen aivan oikein; matkaa ei olekaan varsin pitkälti; ja päästyämme Marmorikaaren luo meidän tarvitsee vain kävellä pois."
"Mutta lähtevätkö kaikki tytöt? Koko kouluko?"
"Oh ei, hyvä ystävä", virkkoi Elma hilpeästi. "Jokainen opettajatar johtaa omaa joukkoansa, mikä yhtäälle, mikä toisaalle. Neiti Mordern melkein aina haluaa nähdä tauluja, mutta ne, jotka lähtevät hänen mukanaan, tahtovat ainakin Burlington Arcadelle. Mademoiselle Marie taas vie joukkonsa ranskalaisiin myymälöihin ostamaan suklaatia ja tekokukkia sekä pujahtaa puoli kahdentoista aikaan Rowille ratsastajia katselemaan. Vaikkei kukaan sitä luulisi, on mademoiselle Marie mielettömästi ihastunut hevosiin; hänen veljensä palvelee jossakin ranskalaisessa rakuunarykmentissä."
"Mitäpä hänestä, Elma. Mutta etkö silloin mene mademoisellen kanssa?
Luulin sinunkin pitävän hevosista?"
"Ah kyllä, mutta minä olen mieluummin neiti Exeterin kanssa. Pysyn hänen lähettyvillään kaiken päivää. Ne tytöt, jotka aamulla menevät Rowille, tulevat sitäpaitsi myöhään ja väsyneinä kotiin, minkä jälkeen he mieluimmin istuskelevat puutarhassa satukirjoja lukemassa. Ne ovat tavallisesti pieniä tyttöjä. Vain neljä meitä vanhempia lähtee neiti Exeterin matkaan, ja me palaamme jokseenkin aikaisin — tarkoitan, että olemme kaikki kotona kello kahden tienoissa, ja sitten vetäydymme kaikki omiin suojiimme lepäämään päivän kuumimmiksi tunneiksi, kunnes kello neljän tienoissa tuodaan teetä."
"Mitä? Teetäkö? Olettepa te aika herkuttelijoita!"
"Niin todellakin! Joka ovelle naputetaan, ja tarjotin…"
"Tarjotinko?"
"Ja kun se ehtii meidän ovellemme, Henriettan ja minun, me hypähdämme ylös ja huudamme: 'Sisälle, Mary! Mitä siellä on, Mary?' ikäänkuin emme ollenkaan aavistaisi! Sillä osa iloa onkin siinä, ettei mitään ole sanottu, näethän. Sitten Mary selittää: Neiti Exeter ajatteli, että kuppi teetä virkistää nuoria neitejä, ennenkuin jälleen menette ulos, ja olkaahan hyvät ja valmistautukaa lähtemään neljännestä vaille viisi'."
"Ja mihin teidän sitten on lähdettävä?" sanoo Mabel.
"Puistoon. Puistoon päivän muodikkaimmalla tunnilla. Ajattelehan, Mabel! Käymmehän me, minä ja sinä, siellä siihen aikaan kotiväkemme kanssa; mutta neiti Exeter tyttöineen tekee sen ainoastaan tuona päivänä. Ja on perin hauskaa mennä kaikki yhdessä ja mennä samaan aikaan kuin muutkin ihmiset, eikä saapua kävelyltään juuri päivän herttaisella, vilpoisella hetkellä ja istua ikävään päivällispöytään silloin kun kaikki hienoimmat ihmiset lähtevät ulos jälleen."
"Mutta en käsitä, miksei neiti Exeter pidä samoja tunteja kuin mekin", huomautti Elman kuuntelija varsin luonnollisen tietämättömänä. "Jokainen voinee toki syödä päivällistä milloin haluaa, tulla kotiin ja lähteä ulos milloin haluaa, kun vain asiansa siten järjestää."
"Oh, se ei laisinkaan kävisi päinsä koulussa" — Elma pudisti viisaana päätänsä, — "ei laisinkaan. Koulussa on otettava huomioon kaikenlaisia seikkoja; emmekä siitä tuskittelekaan, kun kerran olemme siihen oikein tottuneet. Talvisin emme siitä ensinkään välitä; on rattoisaa ja kodikasta istahtaa hauskaan, lämpimään, valoisaan ruokailusaliin kello kuudelta, kun tietää, että jälkeenpäin on pitkä hupaisa ilta edessä. Henrietta sanoo, että päivällisen syöminen kello kuudelta on meille kaikille perin terveellistä, ja että neiti Exeter keksii paljon miellyttäviä seikkoja, mitkä eivät ole tyttökouluissa tavallisia."
"Niinpä kyllä, todellakin; mutta kerrohan nyt loppukin siitä syntymäpäivästä, ole niin ystävällinen." Täytyy myöntää, että Elma oli taipuvainen poikkeamaan aineestansa, minkä hän aina säännöllisesti teki saadessaan tilaisuuden sanoa sanasen neiti Exeterin puolesta. "Ka, jatkahan", pyysi Mabel.
"No niin, siellä me kävelemme edestakaisin yhtä muhkeasti kuin kuka muu tahansa. Kävelemme ympäri, istumme — neiti Exeter hommaa aina tuoleja —, tapaamme joitakuita hänen tuttaviaan, jatka tietävät hänen olevan siellä ja tulevat vartavasten; ja viime vuonna näimme Walesin prinssinkin tyttärineen kulkevan kolmesti ohitsemme, kerran aivan läheltä, ja herra ja rouva Gladstonen…"
"Heidät voi nähdä joka päivä. Entä sitten?"
"Sittenkö? Mitä? Mitään muuta ei olekaan."
"Ettekö te mitään muuta tee?"
"Emme tosiaan; viivymme aivan myöhään, kunnes jokainen lähtee pukeutumaan päivällistä varten. Silloin mekin lähdemme ja tiedämmepä, mikä kotiin palattuamme meitä odottaa."
"Mikä?"
"Hienoin illallinen mitä kuvitella voi. Kerron siitä sinulle perin pohjin joskus toiste. Siinä on kaikkea — kaikkea. Neiti Exeter koettaa yllättää meidät jollakin uudella joka vuosi; ja vaikka silloin jo olemme varsin väsyksissä pukeudumme aina parhaimpiimme, samaten kuin neiti Exeterkin… ah, kello soi, Mabel, minua tullaan noutamaan — hyvästi!"
"Maltahan silmänräpäys, Elma. Kuinka monta teitä lähtee puistoon — neljäkö?"
"Vain kolme. Neiti Exeter sanoo, ettemme voi kävellä useampi kuin kaksi rinnatusten iltapäivällä. Hyvästi."
"Kuka jää kotiin? Et suinkaan sinä?"
"En, en! Clara — Clara Nugent. Muttei hänkään jää kotiin, hän menee iltapäivä-konserttiin erään tätinsä kanssa. Hän on soitannollinen tyttö ja jokseenkin köyhä. Neiti Exeter lahjoittaa hänelle pääsylipun — varmaan on konsertti jossakin, — ja siten, vaikka hän muuten viettääkin koko päivän meidän kanssamme, hänellä on konserttinsa erikseen."
"Kylläpä teillä varmaan on hauskaa", virkkoi Mabel hiljempää kuin hänen tapansa oli. Ja hän unohti vastata lähtevän vieraansa kolmanteen iloiseen hyvästijättöön, mutta näkyi sensijaan vaipuneen mietteisiinsä.