XIII.
"Tahdon kerran olla hiukan ystävällinen."
"Äiti, et voine sitä todella tarkoittaa!"
"Mutta, hyvä lapsi, en minä näe siinä mitään sopimatonta."
"Tuuma on mieletön, ja siksi sopimaton! Mihinkähän tosiaan, äiti, tämän jälkeen suostutkaan? Mabel saattaa sekä sinut että itsensä naurunalaiseksi. Ajatella hänen istuvan yksinään sinun vaunuissasi…"
"Mutta, rakas Florence, miksikä ei?" Florence oli Mabelin vanhempi sisar, lähinnä iässä ja lähinnä vallassa Mertaunin herttuattaren tyttäristä. Hänen kanssaan herttuatar suvaitsi väitellä, toiset hän ilman muuta sivuutti. "Miksikä ei?" jatkoi hellä äiti puolustellen lemmikkiänsä. "Itse ajan tosiaan mieluummin Mabelin pienissä kärryissä silloin tällöin, ja se huvittaa minua; niissä voin tehdä vapaan, virkistävän retken virran rantaa pitkin, ja se saattaa minun hermoni paljoa parempaan kuntoon illaksi kuin ajelu puiston tungoksessa. Minä pidän Mabelin tuumaa aivan mainiona! Ja se huvittaa lapsi-parkaa…"
"Se on niin järjetöntä!" Lady Florence ei ollut taitava väittelijä. "Ei ketään hänen kanssaan, tyttö istumassa aivan yksinään loistovaunuissa!"
"Miksi ei sitten joku teistä lähde hänen mukaansa? Mikset mene itse?"
"Hän tietää, että olen estetty", vastasi sisar lyhyeen. "Ennenkuin Mabel teki ehdotuksensa, hän tiesi varsin hyvin, ettei kukaan meistä voinut lähteä. Hän valitsikin sitä varten oman aikansa: emme olisi kuulleet asiasta sanaakaan, ellei Truefit olisi sattumalta lähettänyt kysymään määräyksiä kääsien suhteen puolisen jälkeen. Äiti, ihmettelen tosiaan, että voit tuolla tavoin hemmoitella piloille Mabelin. Olet pilannut hänet niin, että…"
"Häntä ei enää voi enempää pilata", huusi iloinen ääni puhujan takaa, ja mainittu Mabel ilmestyi täysissä matkatamineissaan. "Ahaa, minä kuulin, mitä sanoit, Florence. Oletkin aivan oikeassa. Ei hyödytä yrittää, äiti. Minua ei voi enää enempää pilata, niinkuin Florence sanoo, ja minun täytyy siis tyytyä siihen, mitä jo olen saanut. Mistä Florence nyt sitten torailee? Ajopeliemme vaihdostako?"
Herttuatar katsahti häneen hellästi,
"Sinä olet näyttävä lystikkäältä, äiti, mutta niin olen minäkin! Minä tahdon näyttää lystikkäältä. Etkö sinä? Minä menen kaikkien muiden ihmisten sekaan ja ajelen juhlallisesti edestakaisin aivan yksikseni, kuten sinä! Ja sinä saat ajella rannalla, tuntea raikkaan ilman puhaltelevan poskiisi ja silmiisi karkoittaen sinusta kaiken päänkivun kuin usvan, niinkuin se karkoittaa minustakin, milloin on ranskalaisten teonsanoin taivutuksia läksynä."
"Epäilemättä se tekee päänsärylleni hyvää, rakas tyttöseni."
"Senvuoksi Mabel kai sitä koetta ehdottikin", huomautti Florence ivallisesti. "Mabelhan aina ajattelee muita."
Mabel punehtui.
"En käsitä, miksi minun tulisi ajatella muita, kun muutkaan eivät ajattele minua", aloitti hän vihastuneesti. "En sanonut, että pyysin äitiä lähtemään päänkipunsa vuoksi; sanoin vain, että kun hän lähtee, se saattaa parantaa hänen päänkipunsa. Minä en ole tekopyhä" — ja hän vaikeni uhmamielin.
"Et tosiaan! Mabel sitä ei koskaan ole!" huudahti hänen varma puoltajansa, johon tyttären mieliala tarttui. "Sinä, Florence, et tosiaan saisi hänestä sellaista ajatella. Mitä taas minuun tulee, niin jos tahdon lainata vaununi jollekulle, on se oma asiani. Mitä nureksimisen syytä tällaisessa yksinkertaisessa asiassa näet", jatkoi herttuatar valitellen, "sitä en voi ollenkaan käsittää".
Florence kohautti olkapäitänsä. "Se on vain osa kokonaisuudesta", jupisi hän lähtien huoneesta.
"Kiusallinen kapine!" huudahti Mabel helpotuksesta huoahtaen. "Pelkäsin, että hän tahtoisi lähteä kanssani ulos tai pakottaisi Edithin lähtemään, ja se olisi tärvellyt kaiken. Minä tahdon lähteä aivan yksinäni — aivan yksinäni. Kerron siitä sinulle seikkaperäisesti, kun tulen kotiin, äiti. Mutta tietenkin sinun tulee olla siitä muille virkkamatta, tai saatamme molemmat joutua tiukalle", lisäsi tyttö suojelevasti.
"Mutta, rakas lapsi…" Poloinen herttuatar näytti hiukan hämmentyneeltä ja levottomalta. "Tiukalle, rakkaani? En käsittänyt sitä. Eiköhän olisi parasta, että antaisit minulle vihjauksen? Minä en hiiskuisi sanaakaan sisarillesi, mutta sinä, näetkös, olet vielä kovin nuori."
"Oh, kyllä minä asiani hoitelen", nyökkäsi Mabel rauhoittavasti. "Älä huolehdi, äiti, kyllä minä tiedän, mitä teen, enkä voi mitenkään sitä sinulle edeltäpäin kertoa. Ei se mitään ole… ei tosiaan… Vain…"
"Mikset ota Elma Alfretonia mukaasi?"
Salama välähti Mabelin silmästä.
"Vai niin?" huudahti herttuatar mielissään omasta terävyydestään. "Sinä haluat ottaa Elman? Hyvin kernaasti. Mutta mikset sitä ennen sanonut? Mitä vaaraa Elman ottamisesta voisi olla? Ja lady Alfreton on sellaisesta huomaavaisuudesta aina hyvillään."
"No, niin on asian laita, eikä se sentään niinkään ole", vastasi Mabel, jonka kaikkine vikoineenkin tiedämme olleen rehellisen. "Minä en tahdo noutaa Elmaa, mutta…"
"Mutta sitä minä aavistinkin", virkkoi hänen sisarensa astuen jälleen huoneeseen. "Sinä luulet, että kun te kaksi tyttöä istutte äidin vaunuissa, se herättää huomiota, ihmiset ihmettelevät ja pysähdyttävät vaunut teitä puhutellakseen."
"En minä laisinkaan sellaista ajatellut."
"Siksi oletkin pannut päällesi uuden puvun ja hatun", jatkoi Florence ilkkuen, "ja epäilemättä olet kehoittanut Elmaa tekemään samoin ja…"
"Enpä kehoittanut, en, en! Elma ei tiedä tulostani. Hän ei tiedä asiasta mitään. Hän…"
"Hyväinen aika!" keskeytti herttuatar kummastuneena.
"Elma ei tiedä? Mitä menosi sitten hyödyttää? Sinä et mitenkään häntä löydä. Luulin ymmärtäväni…"
"Äiti, jos luulet ymmärtäväsi Mabelia, niin erehdyt!" Taaskin Florence hymyili pilkallisesti.
Herttuatar katsahti vuorotellen kumpaankin. Mitä hänen tuli sanoa? Kuinka hän asian ratkaisisi? Tähän asti Mabel oli pitänyt päänsä koko maailmaa vastaan; kaikki, mitä Mabel teki, oli oikein, kaikki, mitä hän sanoi, oli puolustettavissa. Mutta nykyisessä tapauksessa tuntui kerrankin siltä, että todellakin… todellakin… Hän katsahti epäröiden toisesta tyttärestään toiseen, ja epäily ja neuvottomuus kuvastui hänen kasvoillaan.
Kunpa Mabel vain puhuisi suunsa puhtaaksi! Sanoisi suoraan ja luottaisi häneen! Siinä tapauksessa hän taistelisi Mabelin puolesta viimeiseen veripisaraansa asti; mutta kuinka puolustaa tällaista salaperäisyyttä?
Vaunut ilmoitettiin. "Hän saa siis lähteä?" virkkoi Florence nähdessään joutuneensa tappiolle.
"Tietysti hän lähtee!" Mabel katsoi sisartaan hehkuvin poskin ja varmoin silmäyksin. "Tietysti hän lähtee!" Sitten hermostuneesti napittaen hansikkaansa: "Hyvästi, äiti, hyvästi!"
"Hyvästi, rakkaani", kuiskasi hänen äitinsä. "Toivon, hm… toivon ajelusi sinua huvittavan." Sitten äänekkäämmin (sillä Florence yhä katseli ja kuunteli): "Älä… älä toki, Florence, katso minuun tuolla tavoin" — hänen äänessään oli terävä sävy. "Sinä olet hyvin töykeä. Tottahan saan sanoa hyvästi Mabelille, jos tahdon, tarvitsematta siihen pyytää sinulta lupaa! Mabel… hm… ole varovainen, rakkaani", (kuiskaten hänen korvaansa) "hiukan varovainen. Ethän tee mitään hupsua tai mieletöntä?"
"En aio tehdä mitään hupsua tai mieletöntä, äiti."
Uppiniskaiset olkapäät nytkähtivät. "Miksi sellaista luulet?" Sitten hän lisäsi äkkiä pehmeämmällä sävyllä ja äänenpainolla: "Tahdon kerran olla hiukan ystävällinen."