XIV.
Ajelu puistossa.
Kenties Mabelin ei olisi sopinut sitä tehdä, mutta luullakseni lukijani antavat hänelle anteeksi kuullessaan, mitä seurasi. Muistakaamme, että hän lapsuudestaan asti oli tottunut noudattamaan jokaista päähänpistoansa ja tyydyttämään jokaisen oikkunsa; ja nyt — kun jalompi liikutus kuohutti hänen nuorta rintaansa, hänestä näytti, että jokainen, ken yritti ehkäistä häntä päästämästä sitä vapaasti valloilleen, ansaitsi uhmailua ja oli saatettava tappiolle.
Hän tiesi, että jok'ainoa hänen sisaristaan olisi noussut hänen nykyistä hommaansa vastustamaan; tuskin saattoi luottaa siihenkään, että äiti olisi sen hyväksynyt ja häntä siinä tukenut. Senpä vuoksi hän keneltäkään neuvoa kysymättä oli hankkinut vain sen verran lupaa kuin oli aivan välttämätöntä.
Hän säteili voitonriemusta; ja vaikkei tämä voitonriemu itsessään ehkä ollut erittäin kiitettävä, oli nuoren tytön povessa toisenlainenkin hehku, mikä ennusti parempaa tulevaisuudessa kuin ne tunteet, jotka koskaan ennen olivat saaneet sen sykkimään.
— Ei ole mahdollista, että he jäävät minulta huomaamatta, mutta kuitenkin minun täytyy vaania kuin kissa. Tänään on niin paljon ihmisiä ulkona. Olinpa typerä, kun en kysynyt Elmalta, aikovatko he mennä joihinkin erityisiin paikkoihin vai istahtaa johonkin! — "Thomas!" — nojaten eteenpäin. Thomas vilkaisi taakseen ja kosketti hattuansa. "Kuulkaa, minä haluan ajaa niin paljon kuin mahdollista kadun sisemmällä puolella — ja lähellä käytävää. Sanokaa Truefitille, että hän huolehtii siitä." Sitten nuori neiti nojautui jälleen taaksepäin, kiihtyneenä, mutta vakavana.
— Florencen ei tarvitse pelätä, ajatteli hän; — minä en tee mitään kepposia. Istumme kaikki mahdollisimman oikeassa asennossa; ja minä takaan, että neiti Exeter osaa istua yhtä hyvin kuin äiti tai kuka tahansa. Rakas neiti Exeter-poloinen! Tunnen pitäväni hänestä oikein paljon nyt, Elman vuoksi. Luulen tuntevani jokaisen kiharan hänen tukassaan ja jokaisen poimun hänen pienessä myssyssään. Kylläpä Elma riemastuu. Hän… kas, tuolla ne ovat! Tuolla ne ovat! — Pieni yksin puhuja melkein hypähti innoissaan, kun hänen silmänsä sillä hetkellä äkkäsi mustahelmisen viitan — neiti Exeterin oman mustahelmisen viitan, mustilla pitseillä somistetun päivänvarjon sen yläpuolella ja Elman valkoisen puvun siinä vieressä. Pieni seurue käveli verkalleen häntä kohti, mutta heidän päänsä olivat käännetyt toisaalle.
Seuraavassa tuokiossa Mertounin herttuattaren palvelija kuitenkin oli kiinnittänyt naisten huomion lady Mabel Pomerayhin, joka istui avoimissa vaunuissa aidakkeen vieressä.
"Olen tullut vartavasten. Teidän todellakin täytyy — Elma kertoo teille. Tiesin, että olisitte täällä; ja nämä ovat äitini omat vaunut; olen lainannut ne itseäni ja ystäviäni varten. Pyydän teitä kaikkia tulemaan ajelulle. Älkää nyt, hyvä neiti Exeter, kieltäkö!"
Olisiko kukaan hennonut kieltäytyä? Kehoituksessa oli jotakin niin luontevaa, niin suoraa, niin vilpittömän totista, se oli ilmeisesti lausuttu niin hartaasti ja tositarkoituksessa, ja puhuja näytti niin aivan toisenlaiselta kuin kukkasnäyttelyn keveän häikäilemätön lady Mabel, että neiti Exeter tunsi olevansa pahemmassa pulassa kuin koskaan ennen elämässään.
Töykeästi kohdeltuna hän oli osannut vastata tyynen arvokkaasti; loukattuna hän oli työntänyt loukkauksen luotaan juuri sillä, ettei ollut sitä huomaavinaan; mutta hän tuskin tiesi, missä oli tai mitä hänen pitäisi sanoa nyt, kun kaikki nuo kiihkeät silmät olivat häneen käännettyinä.
Sitäpaitsi näyttivät korkeapontimiset, mukavat, muhkeat vaunut tavattoman vietteleviltä.
"Laskekaa astuimet, Thomas." Lady Mabel puuttui itse asiaan, mutta varsin miellyttävästi. "Onhan kaikki oikein. Niin, sitä ajattelinkin. Tiesin, ettei neiti Exeter kieltäisi minulta tätä iloa syntymäpäivänään", lisäsi puhuja ja hänen suunsa vetäytyi hymyyn, joka kaunisti hänen koko kasvonsa. "Minäkin tahdon osani syntymäpäivästä."
Kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen ja vaunut lähteneet liikkeelle, jatkoi Mabel: "Ette saa pitää minua röyhkeänä tyttönä, neiti Exeter; sillä mehän oikeastaan tulimme esitellyiksi toisillemme jo kasvitieteellisessä juhlassa, — minä vain en silloin ollut teitä tuntevinani, olin kovin kuumissani ja kovin äkäinen; luulen käyttäytyneeni pahoin jokaista kohtaan sinä päivänä. Mutta Elma tuntee minut nyt; hän tietää, että haluan rakentaa… ystävyyttä. Elma, sanothan sinä hyvän sanan puolestani? Kerro neiti Exeterille, että äiti sallii minun soittaa suutani kotona — kaikkien heidän täytyy sallia, tahtovat tai eivät, — joten hänen tulee koettaa olla välittämättä, jos nyt lepertelen." Neiti Exeter näytti perin suopealla, "Istutteko nyt kaikki kolme mukavasti?" puhui nuori emäntä edelleen äärettömän huolehtivasti. "Onhan teillä kai hyvin tilaa? Mutta kumpi on Henrietta ja kumpi Maggie, saanko kysyä? Luulen sentään tietävänikin", lisäsi hän, kun kaikki nauroivat. "Tämä pitkä tyttö on Henrietta. Elma sanoo teidän olevan paljoa pitempi minua!" Hänen katseensa ilmaisivat ihailua vastapäätä istuvaa solakkaa, notkeavartaloista neitosta kohtaan. "Mutta minä olen toki Elmaa pitempi!" Ja niin edespäin, ja niin edespäin.
Jos Mabel olisi herkeämättä puhunut kolme seuraavaa tuntia, en luule, että hän silti olisi mitään menettänyt kenenkään silmissä. Hän oli niin mielissään, niin onnellinen, niin innokas, niin pulppuilevan hilpeä, niin halukas huvittamaan, niin hurmaava vilpittömässä itseunohduksessaan, sanalla sanoen, kerrassaan niin vastustamaton, että hän heti voitti kaikkien sydämet.
Ja mitä sitten Elma tunsi? Elman silmät sumentuivat kyynelistä. Hän ei ollut milloinkaan aavistanut, että voisi kenestäkään niin ylpeillä. Hän ei ollut koskaan ennen tietänyt, miltä tuntui omistaa ystävä, josta saattoi olla ylpeä.
Oli mitä lämpimin ja herttaisin heinäkuun ilta. Koko kaupunki oli ulkosalla nauttimassa balsamituoksuisesta ilmasta ja loistavasta näytelmästä, pienen seurueemme ajellessa edestakaisin. Eikä näkynyt hymyilevämpiä kasvoja, ja harvat sydämet lienevät olleet keveämpiä kuin niiden, jotka sinä päivänä istuivat Mertounin herttuattaren vaunuissa.
Vihdoin läheni lähdön hetki.
Puolikääsit, kattovaunut, broughamit [yhden hevosen vetämät suljetut ajopelit. Suom.], kevät avovaunut ja trillat seurasivat toisiansa nopeassa jonossa jokaisesta veräjästä. Neiti Exeter sieppasi kellonsa esille ja alkoi pitää pientä puhetta.
Mutta hän oli ehtinyt sanoa vain: "Kenties olisitte niin ystävällinen ja antaisitte meidän astua alas ensi veräjällä", — kun hänen ei sallittu enää lisätä tavuakaan. Hetkisen johtajatar epäröi ja vastusteli. "Oh, enhän voisi sitä ajatellakaan, rakas neiti; eihän se voi tulla kysymykseenkään!" sanoi hän; mutta nuoret hänet heti vaiensivat. Ja sitten Mabelin kimakka, kirkas ääni käski ajamaan Haverstock Hilliin neiti Exeterin asunnolle, ja niin keinuivat vaunut eteenpäin, kunnes astuimet laskettiin kulmatalon edessä.
Elma lähti vaunuista viimeisenä. Jokainen lausui hyvästijättäessään kiitoksensa kauniin sanoin, ja jokainen sai herttuattaren tyttäreltä hauskan ja ystävällisen vastauksen. Mutta kun Elman vuoro tuli, suikattiin vain nopea, sydämellinen suudelma eikä virketty kummaltakaan puolelta sanaakaan.
Mutta kumpikin käsitti, mitä se suudelma merkitsi, ja oli siihen täysin tyytyväinen.