XV.
"Voiko samaan aikaan liikkua kahdessa eri seurapiirissä!"
Mertounin herttuatar ensin hiukan hämmästyi, sitten asia häntä huvitti, ja lopuksi hän oli tavattoman ylpeäkin, kun kuuli mihin hänen upeita ajopelejään oli käytetty.
"Se rakas lapsi!" huudahti hän herttualle kahdenkesken jälkeenpäin. "Että hän keksikin sellaista! Kuinka Mabelin sisaret häntä ymmärtävät väärin ja väärin tuomitsevat! Nytkään en totisesti tohdi kertoa heille lemmikkimme hyväntahtoisuudesta ja ystävällisyydestä, sillä he nauraisivat sitä. Mutta eikö tyttö menetellyt herttaisesti? Ja toimia noin ominpäinsä kenellekään hiiskumatta! Olipa se älykästä. Peräti näppärää!"
"Hahaha! Sen voit Mabelista uskoa", vastasi Mabelin isä täysin arvoa-antavasti. "Se häikäilemätön pikku veitikka! Olisinpa tahtonut hänet nähdä!"
"Niin olisin minäkin. Sitä rakasta lasta! Olen kuitenkin iloinen, ettei kukaan muu meistä häntä nähnyt", lisäsi herttuatar-parka hermostuneesti. "Olisimme saaneet siitä alati kuulla. Mutta näin ollen, kun Florence kysyi minulta tänä aamuna, mitä Mabel teki, vastasin vain, että hän oli Elma Alfretonin kanssa ollut puistossa ajelemassa. Minun ei ollut pakko sanoa enempää. Jos kerran minä olen tyytyväinen rakkaan Mabelimme käytökseen, ei tietysti kellään muulla ole oikeutta asiaan sekaantua."
"Se oli aivan sopivaa ja oikeata menettelyä", myönsi herttua ikäänkuin sinetillä vahvistaen puolisonsa hyväksymisen — vaikka hän kenties sisimmässä sydämessään tuskin oli vähemmän halukas välttämään asian julkiseksi tulemista kuin rouva, "hyvin kiitettävää pienen tytön tekemäksi." Molemmat vanhemmat yhä hellästi ajattelivat perheen nuorinta lasta pienenä tyttönä.
"Äiti-rukkani oli hyväntahtoisimpia ja lempeimpiä ihmisiä", lisäsi puhuja miettiväisesti; "aina hän ajatteli muita, aina suunnitteli jotakin muiden hyväksi; ja Mabel tulee häneen. Pelkään, ettemme nykyjään tee puoliksikaan niin paljoa lähimmäistemme hyväksi kuin meidän tulisi"; ja hän huoahti hiukan.
Mutta hänen oli aika mennä parlamentin ylähuoneeseen, ja hänen oli ilmoitettava, milloin saapuisi jälleen kotiin ja lähtisikö vai eikö vaimonsa mukana siihen tai tähän huvitilaisuuteen sitten jälkeenpäin, — Mertounin herttua ja herttuatar olivat näet paljoa enemmän toisiinsa kiintynyt pariskunta kuin sir Thomas ja Lady Alfreton tai ylimalkaan useimmat heidän yhteiskuntaluokastaan, ja heidät nähtiin varsin usein yhdessä. Sillä hetkellä, kun kumpikin asia oli järjestetty ja aviopuolisoiden keskustelu päättynyt, hän siis oli jo kokonaan unohtanut Mabelin tai oikeammin Mabelin viimeisen kepposen.
Mutta herttuatar ei ollut unohtanut.
Hänestä tuntui, että hänen täytyi saada vielä toinen kuulija. Mutta kuka siksi sopisi? Lady Alfreton.
Hänen mielessään välähti innostuttavana ajatus, että Elman täti pitäisi arvossa Elman koulutovereille osoitettua ystävällisyyttä; ja kun hän ei ollut kuullut mitään kasvitieteellisessä juhlassa sattuneesta selkkauksesta — sillä kukaan ei ollut halunnut siitä hänelle mainita, — hän ajoi nyt Park Lanen taloon laveasti ja alati sanojaan toistellen jutellakseen asiasta, mikä hänen mielessään ylinnä liikkui.
Haastella Mabelista, rakkaasta lemmikistään Mabelista, oli hänelle aina perin ihastuttavaa, saati sitten nyt! Totta puhuen herttuattaren ystävät eivät pahimmille vihollisilleenkaan toivoneet kovempaa kohtaloa kuin joutua hänen kanssaan tunnin ajaksi kahdenkesken, kun hänen armonsa oli sillä päällä, mutta nyt — nyt kun rakas, lämminsydäminen, harkitseva, huomaavainen lapsi — (Mabelin hyveet kehittyivät ja paisuivat jokaisesta uudesta tarkastelusta) — nyt kun tyttö oli niin jalosti kunnostautunut (hänen tekonsa oli muuttunut ihan jaloksi, ennenkuin ehdittiin lady Alfretonin taloon), mikä oli luonnollisempaa kuin että Mabelin äiti halusi kertoa siitä rakkaille ystävilleen — jok'ainoalle? Hyvin ymmärrettävistä syistä lady Alfreton oli ensimäisenä listalla, ja lady Alfreton siis sai suihkun ensimäisen ryöpyn täysivoimaisena niskaansa.
Mabel-parka olisi tuntenut vihlovaa mielipahaa, jos olisi sen tiennyt. Hänen nuori sydämensä oli juuri avautunut oudolle, uudelle ilolle, minkä rinnalla "kaikki muut riemut vaalenivat"; ja juuri sen uutuudessa oli ollut jotakin niin suloista, että se teki muistonkin siitä melkein pyhäksi. Hän oli ollut ihan häpeissään, tuntenut omituista ujoutta äitiäänkin kohtaan ilmoittaessaan tälle, mitä oli tapahtunut, ja oli keveällä naurulla sivuuttanut tämän mitä hartaimman ja myötämielisimmän kuulijan imartelevan kummastuksen. Edes herttuattaren ylistelyä hän ei ollut huolinut kuunnella enempää kuin oli välttämätöntä. Jollakin käsittämättömällä tavalla se sai hänet hämmennyksiin ja noloksi. Niin vähäpätöinen asia! Sellaisesta joutavasta pikkuseikasta tehtiin niin suuri numero! Ystävällisyydestä, mikä ei ollut hänelle aiheuttanut itsekieltämyksen varjoakaan!
Ja ennenkuin hän sinä iltana meni nukkumaan, oli tähän asti huolettoman tytön sydämessä herännyt hämärä pyrkimys vastaisuudessa viettää parempaa, ihmisystävällisempää, hyödyllisempää ja epäitsekkäämpää elämää kuin mitä hän koskaan tähän asti oli viettänyt. Ensimäinen askel siihen suuntaan oli jo astuttu.
Mutta lady Alfreton kauhistui kuulemastaan. Jos joku toinen olisi hänelle siitä puhunut, niin hän melkein olisi kieltäytynyt uskomasta niin tavatonta kertomusta. Herttuattaren täytyi toki tietää, ja kyllähän (niin hän itsekseen mietti) Mabel oli ajattelematon, tuhma koulutyttö — mutta sittenkin hänellä oli ensiksikin täysi työ voittaakseen avoimen epäilynsä ja toiseksi ollakseen ilmaisematta kertomuksen hänessä herättämää kammoa, sitten kun hän ei enää vainut asiaa epäillä.
Viisi naista, jotka eivät enää olleet mitään lapsia, istumassa vaunuihin sullottuina! Huh! Tuskin mikään oli hänen armostaan niin vastenmielistä kuin nähdä omat upeat ajopelinsä liian täynnä. Kaksi henkilöä — tai enintään Elmaa lukuunottamatta kaksi — oli hänestä kylliksi. Mutta viisi!
"Heillä oli varmaan hirveän ahdasta", huomautti lady Alfreton valittavalla äänellä.
"Sen voitte uskoa. Mutta siitä he vähät välittivät. Nuoret tytöt nähkääs ovat niin hoikkia ja…"
"Olihan opettajatarkin mukana."
"Mabel sanoo, että hän on hento ihminen, ei edes hänen kokoisensa."
"Oh, Mabel on ikäisekseen varsin täyteläinen. Hänestä tulee kaunis, komea, iso tyttö"; ja lady Alfreton, joka inhosi isokasvuisia, lihavia ihmisiä, tunsi ikäänkuin antaneensa pienen letkauksen, sillä totta puhuen hän halusi vuodattaa sappeansa tuon kolttosen tekijään. "Mutta, rakas herttuatar, eikö se ollut hiukan, juuri hiukkasen omituista? Eivätkö ystävämme ihmetelleet ja mielessään udelleet, keitä teidän vaunuissanne oli?"
"Hyväinen aika, entäpä sitten?" Kenties Mertounin herttuatar tunsi, että hänellä oli varaa sellaisen ihmettelyn aiheuttamiseen. "Kunhan tytöillä vain oli hauskaa, perin kernaasti suon ihmisten ihmetellä", lisäsi hän hyvänsuovasi. "Ja rakkaan Mabelin suhteen olin niin mielissäni…" Ja niin edespäin melkein loppumattomiin.
Mutta keskustelun päätyttyä lady Alfreton oli jokseenkin väsynyt
Mabeliin.
"Ja pahinta on, etten voi torjua mielestäni pelkoa Elman syyllisyydestä tuohon mielettömään tuumaan, jonka juuri hän lienee alkujaan saanut Mabelin päähän", uskoi hän pojalleen, sitten kun heidän vieraansa oli lähtenyt. "Tiedäthän, kuinka Elmalla aina on tapana jutella neiti Exeteristä ja neiti Exeterin hommista, siitä, mikä hänelle on mieluista tai vastenmielistä, sekä koko tuon ikävän koulun menoista, ikäänkuin ne välttämättömästi olisivat jokaiselle mielenkiintoisia asioita. Tyttö ei välitä vähääkään, kuka täällä on, hän ei ymmärrä koskaan pitää suutaan kiinni. Minä katsahdan häneen, yskäisen, käännän puheen nopeasti toisaalle. Mutta ei siitä ole apua. Nyttemmin olen oppinut, että on aivan hyödytöntä yrittääkään. Jos joskus koetan ehkäistä niitä tiedonantoja, millä hän on päättänyt meitä kestitä, niin pieni ponnistukseni varmasti aiheuttaa jotakin monin verroin pahempaa."
Piers nauroi.
"Ja sinä, Piers, minun täytyy sanoa, että sinä kannustat häntä."
"Niin teen, äiti — sen tunnustan."
"Vai tunnustat?"
"Kyllä; minä haluan kuulla Elman puhuvan. Hän on niin luonnollinen, niin itsetiedoton, niin varma — kuten sanot — kuulijainsa myötätunnosta ja mielenkiinnosta ja niin vakuutettu heidän hyvänsuopuudestaan, että on mahdotonta olla häntä 'kannustamatta', niinkuin sinä sitä nimität. Hänen silmissään neiti Exeter ympäristöineen on joka suhteessa aivan yhtä tärkeä kuin sinä ja sinun ympäristösi tai Mertounin herttuatar ympäristöineen tai kuka tahansa hienoista naistuttavistasi omine piireineen. Sinä et toruisi Elmaa, vaikka hän juttelisi aamuin, keskipäivällä ja illoin siitä, mitä tapahtuu Mertounin perheessä Ja kuitenkin sinä syytät häntä."
"En koskaan, Piers!" kielsi rouva tarmokkaasti.
"Et avoimesti kylläkään, et; sinä pidät Elmasta ja olet hänelle ystävällinen. Luullakseni todella rakastat häntä."
"Niin rakastankin", Lady Alfreton oli liikutettu ja puhui vakavasti.
"Ka niin, minä tiedän sen. Sinä rakastat häntä etkä millään muotoa tahtoisi olla hänelle epäystävällinen, — mutta jos hän olisi joku muu, joku muu ihmislapsi, niin sinä nuhtelisit häntä armottomasti, milloin hän yrittäisi vain mainita neiti Exeterin nimeäkään."
"Niin… kyllä kai sen tekisin." Tässä lady Alfretonkaan ei voinut olla puolittain hymyilemättä. Sitten hän jatkoi:
"Mutta, Piers, kukapa ei niin tekisi? Eikö siinä ole jotakin sopimatonta, epäsuhtaista — tuskin tiedän, kuinka ajatukseni esitän… Mutta voiko samaan aikaan liikkua kahdessa erilaisessa seurapiirissä? Voiko Elma tulla meille asumaan — tiedäthän, että hän tulee perheeseemme; sir Thomas on sen aivan päättänyt omassa mielessään, ja siitä olen iloinen; — mutta tahdonpa kysyä, voiko Elma tulla ottotyttäreksemme, perheemme jäseneksi, voimmeko esitellä hänet omille tuttavillemme, voiko hän liikkua meidän seurapiirissämme ja näytellä osaansa meidän maailmassamme, jos hän samalla kertaa viljelee ystävyyttä ja seurustelee kaikenmoisten kodittomain ja kulkijain kanssa, kaikenmoisten tuulen tuomien ja veden ajamien henkilöiden kanssa, joita hän ei koskaan tapaa meidän tuttavapiiriimme kuuluvissa perheissä, jotka eivät voi käyttäytyä meidän tapaamme, mennä mihin me menemme, ja olla niinkuin me olemme? Voiko hän? Kysyn sinulta."
"Sitäpä kysyn tytöltä itseltään", vastasi Piers ja nousi, "tai mieluummin odotan, kunnes näen omin silmin. Minä aavistelen, että Elma sekä voi että tahtoo."