XVI.
Lady Mabelin tanssiaiset.
Jokunen päivä sen jälkeen sattui sää vaihtumaan, muuttuen kirkkaasta ja hohtavasta äärettömän kuumaksi, raskaaksi ja sameaksi. Koko ilmakehä oli täynnä sähköä.
Lukukausi läheni loppuansa neiti Exeterin koulussa. Opettajat samoinkuin oppilaatkin olivat rasittuneita ja riutuneita; näkyikin tarvittavan vain tällainen luonnonvoimien painostus, jotta heidän kärsimyksensä nousisivat huippuunsa.
Tilanne ei tarjonnut paljoa viehättävyyttä tai hauskuutta. Kolkossa kulmatalossa oli mahdoton löytää viileitä sopukoita; siellä ei ollut varjoisia kameroita, tuulenhenkäykset eivät osuneet sinne, ja mikä pahempi, ei ollut jäällä jäähdytettyjä juomia, ei viuhkoja eikä hajupulloja. Sanalla sanoen, ei mitään niistä tyynnyttävistä apuneuvoista, joita sellaisissa olosuhteissa varmaan olisi tavattu ylellisyydessä elävien ja varakkaiden asunnoissa.
Silti ei mitään helpotuksia myönnetty. Päänkipu ja raukeus olivat yleiset; mutta vaikka neiti Exeter tunsikin sääliä niitä potevia kohtaan — ja hän itsekin niistä kärsi, — ei hän voinut ottaa niitä huomioon. Oppituntien täytyi jatkua, läksyt oli luettava, päiväjärjestystä täytyi noudattaa entiseen tapaan, sillä muutoin koko koneisto olisi joutunut epäkuntoon. Ja urhoollisesti ponnistellen omia mielitekojansa vastaan tuo kelpo johtajatar tunsi, että hän vaatiessaan muita tekemään samoin ei vaatinut enempää kuin mikä oli hänen velvollisuutensa.
Päivät kuluivat uneliaasti, kunnes kerran tuntui rasittavammalta kuin milloinkaan.
"On tulossa myrsky", huomautti Henrietta Grey. "Minä tunnen sen päässäni. Tällä tavoin sitä kivistää vain silloin, kun jossakin lähettyvillä on ukonilma. Sitäpaitsi kuulen etäistä jylinää."
"Onpa näissä huoneissa kuuma!" huudahti toinen. "Kunpa edes saisimme istua ulkosalla ja lukea läksyjämme puiden siimeksessä!"
"Lukeako läksyjämme? Ei!" kivahti kolmas. "Kävelylle tästä pitäisi päästä!"
"Minä en voisi astua askeltakaan", voihkaisi Henrietta, jonka solakka, norja vartalo vaipui väsyneesti eteenpäin. "Tiedänpä, mitä minä haluaisin!"
Kaikki kysyivät, mitä se oli.
"Ajella taas niissä mukavissa, ihanasti keinuvissa vaunuissa. Oi, kunpa saisi vieriä eteenpäin, kuten silloin, tarvitsematta liikkua tai ajatella! En ollut huolinut mainita siitä neiti Exeterille, mutta juuri ennenkuin ajopelit pysähtyivät meitä ottamaan, olin tosiaan tuntenut, etten kykenisi laahustamaan tuumaakaan edemmäksi. Olimmehan jo kävelleet pitkän matkan, kuten tiedätte, ja olin lopen väsynyt. Vai hyväinen, kuinka suloista se oli!"
"Olipa tietenkin, mutta ei sitä kannata nyt ajatella", keskeytti jokseenkin kärsimättömästi eräs kuulija, joka ei ollut päässyt tuosta hauskuudesta osalliseksi. "Puhu sellaisesta, mikä voi tapahtua — sellaisesta, mitä meille toisinaan suodaan. Ei ole mitään komeita vaunuja pysähtymässä meitä poimimaan, kun ensi kerran menemme ulos, siitä olen vallan varma. Mitä taas tulee lady Mabeliin — tai miksi häntä nimititte, — rohkenen väittää, että hän nyttemmin on koko asian unohtanut ja unohtanut teidätkin."
"Onkohan sentään?" Huoneessa kuultiin uusi ääni ja uusia askeleita. "Odota hetkinen, ennenkuin vastaat siihen, Henrietta. Katsohan, Henrietta, ja katsohan, Maggie", virkkoi hän kahdelle vanhemmalle tytölle, jotka olivat hänen erikoisia ystäviään — "katsokaa", jatkoi Elma, joka viime sanoja lausuttaessa oli tullut sisälle, "katsokaa, mitä minulla tässä on!" Hän veti esille kolme hentoa kirjekuorta, joihin oli painettu pieni kullattu kruunu kuhunkin.
Toiset riensivät häntä kohti.
"En ole avannut omaanikaan", sanoi Elma tarjoten yhden kummallekin edellämainituista osoitteenomistajista, "mutta arvaanpa mitä arvaan! Kas, kas, kas!" Hän kääntyi riemastuneena toisesta toiseen ja pysähtyi sitten vetämään pitkän, syvän, odottavan henkäyksen.
Jokainen kirjelappu sisälsi kutsun illanviettoon.
"Ne ovat Mabelin kesäkutsut", selitti Mabelin ystävätär huomatessaan, että toiset olivat mykkinä mielenliikutuksesta ja riemusta. "Hän saa pitää sellaiset joka vuosi", jatkoi puhuja itsekin säteillen, "ja hän mainitsi minulle joku aika sitten, että hän kutsuisi minut; mutten aavistanut, että myöskin Henrietta ja Maggie kutsuttaisiin, ennenkuin näin kirjeet juuri nyt. Eikä se ole herttaista? Eikö se ole ihanaa? Eikö se ole ystävällistä?"
Siitä asiasta ei voinut olla eri mieltä, ja yhdyskunnan nuorempien ja kutsumatta jääneiden jäsenten kateus osoittautui niin järjenvastaiseksi, että heidän omakin mielialansa pian vaihtui myötätuntoiseksi harrastukseksi. Milloin illanvietto pidettiin? Mikä tunti oli kutsukorteissa mainittu? Mitä laatua tuo illanvietto oli? Ja, kaikkein valtavimpana kysymyksenä, kuinka kukin pukeutuisi?
Henriettan päänkivistys katosi kuin taikaiskusta, ja Margaret, joka oli hiukan jurotellut, kirkastui päivänpaisteiseksi Elman tuoman taian kosketuksesta.
Elma itse säteili ja säkenöi joka taholle. Koko ikävä huone oli kuin muuttunut. Ranskan- ja saksankielen opettajattariinkin tarttui tenho, ja he innostuivat ja vilkastuivat riemusta, tuntiessaan, että oli tapahtunut jotakin, mistä heijastuisi arvoa koko laitokselle. Itse neiti Exeter punehtui ilosta ja mielihyvästä. Keinoista ja apuneuvoista keskusteltiin niin kiihkeästi, että suuremmasta innostuksesta kulmatalon aikakirjat eivät tienneet kertoa. Sanalla sanoen, niin valtavasti "tuleva tapahtuma loi varjonsa eteensä", että jokainen muu varjo sen edeltä haihtui.
Kolme uutta pukua oli välttämätöntä. Elma ei tosin sanonut mitään, kun hänelle iloisesti muistutettiin hänen kukkasnäyttelyä varten saamastaan valkoisesta puvusta, mutta hän arvasi kuinka kävisi, jahka asia tulisi hänen tätinsä korviin.
Keijukaissormien kutomat keijukaisvaatteet — selvään sanottuna lady Alfretonin oman ompelijattaren tekemä hienonhieno puku asiaankuuluvine lisäkkeineen tilattiin viipymättä Haverstock Hilliin lähetettäväksi; eikä tietenkään käynyt päinsä, että Henrietta enempää kuin Margaretkaan saisivat siroudessa jäädä jälkeen. "Luulen tosiaan, rakkaat tytöt… hm… luulen, että sellaista tilaisuutta varten, niin perin… hm, sellaista aivan erityistä tilaisuutta varten voitaisiin ryhtyä johonkin erikoisempaan hommaan", vihjaili neiti Exeter. "Jos voisit kysyä neuvoa vanhemmiltasi, tyttöseni", virkkoi hän Henriettalle, "varmaankin he olisivat kanssani yhtä mieltä; ja… ja mitä Margaretiin tulee, hän on saanut niin vähän uutta tällä lukukaudella, että… että…" Ja asia päättyi siten, että kaikki kolme puettaisiin yhtä sievästi kuin konsaan lady Mabel itse.
Mutta siinä piilikin salaisuus.
"Fanchette tuntee erään naisen, joka valmistaa komeita pukuja ja aivan huokealla", oli Mabel toverilleen uskonut; sillä hän huolehti nyt yhtä paljon kuin Elmakin siitä, että hänen uudet ystävänsä esiintyisivät edukseen. "Ajattelin, ettet tietäisi mitään hyvää ompelijatarta; koulutytöt kai eivät ole sellaisista asioista selvillä. Valkoinen pukusi näetkös ei ole aivan sopiva tähän tilaisuuteen, vaikka se on hyvin sievä; mutta", lisäsi hän nopeasti, "koska sanot Henriettan ja Maggien aikovan teettää uusia pukineita, neuvohan heitä hänen osoitteelleen; kas tässä", ottaen paperilipun taskustaan — "hän on Fanchetten serkku, ranskatar hänkin, joten tiedän, että kaikki tulee kuosikasta. Fanchette menee hänestä takuuseen", toimitti tyttö.
"Kah, sanoinhan sinulle", virkkoi hän, kun odotettu ilta tuli ja herttualliset suojat vilisivät loistavista kasvoista ja hohtavista puvuista. "Sanoinhan sinulle, että Fanchette tiesi. Kah, Henrietta näyttää herttaiselta! Ja kuinka hyvin tuo teeruusun väri sopii hänelle! Hän on itsekin kuin teeruusu. Maggien puku on myöskin hyvin sievä — hyvin sievä. Ja mitä sinuun tulee, Elma… niin, minähän joudun rinnallasi aivan varjoon", vakuutteli nuori hurmaantunut emäntä ihastuneessa epätoivossa. "En luullut näyttäväni hullummalta, ennenkuin te kolme astuitte sisälle. Nyt teidän kaikkien täytyy huvitella. Äiti on teihin ihastunut. Äiti pitää aina minun kutsuistani; hän ei millään ehdolla tahtoisi jäädä niistä pois; mutta tuskin kukaan veljistäni ja sisaristani pysyy silloin edes kotona. Florence on kuitenkin tän'iltana täällä. Kaiketi hän halusi nähdä, mitä minä hommailin. No, ei väliä, hän ei saa mitään kiukuttelemisen aihetta. Tässä ovat serkkuni, Louisa ja Dorothy, ja tässä pojat"; ja esiteltyään nämä muutamin teeskentelemättömin sanoin Mabel kulki eteenpäin.
Elma sanoi jälkeenpäin, ettei ollut jäänyt pois ainoastakaan tanssista, ja Henrietta oli ollut tanssimatta vain silloin, kun oli todella liian väsynyt pyörähdelläkseen.
Margaret, vaikka vähemmän huomattu ja puoleensavetävä, oli ollut täysin tyytyväinen, ja kaikilta olivat hetket kiitäneet nopein siivin.
Se oli ollut tenhoisa ilta, jota kelpasi jälkeenpäinkin muistella. Valot, musiikki, parveke alaslaskettuine verhoineen ja sulotuoksuisine kukkineen, vanhain ja nuorten täyttämät salit, hupaiset vanhanaikaiset tanssit — Mabelin tapa oli aina järjestää vanhanaikaisia hyppyjä juhlassaan — ja korkeita käytäviä pitkin kauniisti katetuilla illallispöydillä varattuun ruokasaliin meneminen ja sieltä palaaminen, kaikki yhtyi nuorten vieraiden mielessä harvinaiseksi muistoksi.
Oli tanssittu Mabelin serkun johtama kotiljongi. Ja hän oli ollut siro, ilomielinen nuorukainen, jossa tytön mielestä ei ollut mitään joutavaa hulluttelua.
"Bertie on mainio kaikessa", oli Mabel uskonut uusille ystävilleen, "ja minä olen käskenyt hänen pitää huolta siitä, että saatte kaikkein parhainta. Hän sanoo, ettei hän voi pettää, mutta tietysti hän voi — tarkoitan, että hän osaa järjestää. Alati minä yllätän hänet järjestelemässä. Hän sanoo, että Henriettan on johdettava yksi tanssinumero…" Ja kaikkien katseiden innostuttamana Henrietta oli sen tehnytkin ihailtavan hyvin.
Jokainen oli vienyt mukanaan hauskan, ehkä vuosikausia säilyvän pikku muiston, mihin aarteeseen liittyi ihanista tunnelmista yhtynyt sädekehä.
Aika oli jo kulunut pitkälle aamutunneille, ennenkuin nuo mitä rattoisimmat tanssiaiset päättyivät.
Kuka olisi voinut aikaisemmin lähteä? Kukaan ei ollut halunnut laisinkaan mennä kotiin.
"Oi, kuinka voisimme teitä kylliksi kiittää!" oli Elma nuoren sydämensä lämmössä puhjennut huudahtamaan, sanoessaan herttuattarelle hyvästi.
"Täällä on ollut niin ihanaa, niin ihanaa", oli Henrietta lisännyt säteilevin silmin.
"Ja jokainen on ollut erinomaisen ystävällinen", oli Margaret kainommalla ja hiljaisemmalla äänellä virkkanut. "Kiitos, kiitos teille!"
Ystävällinen herttuatar oli ollut aivan liikutettu. "Rakkaat tyttöni, minä olen niin mielissäni", oli hän vilpittömän sydämellisesti vastannut. "Minä kiitän teitä kaikkia siitä, että pidätte niin suuressa arvossa vähäpätöisiä ponnistuksiamme. Olen hyvin iloinen, hyvin mielissäni, kun kuulen teillä olleen hauskaa. Hyvästi" — hän puristi lämpimästi kummankin ojennettua kättä — "hyvästi!"
"Kolme suloisinta tyttöä mitä olen eläissäni nähnyt", lisäsi hän ääneensä (joko tahallaan tai tahtomattaan), ennenkuin kukaan näistä oli ehtinyt hänen kuuluviltansa.
Mertounin herttuatar oli hyvin ystävällinen rouva.