XVII.
Opettajatar ja oppilas.
"Mabel", virkkoi hänen opettajattarensa aamulla tanssiaisten jälkeen, "mitä aiot tehdä kukkaviholla, joka sinulla oli eilen illalla?"
"Mitäkö sillä tehdä?" vastasi Mabel, nousten haukotellen suuruspöydästä. "Kah, mitäpä siltä tekisin? Sehän kelpaa vain roskasäkkiin eikä mihinkään muuhun."
"Ellet tosiaan aio sitä enää käyttää", sanoi mademoiselle Latour ikäänkuin puolittain odottaen tällaista vastausta, "olisiko sinulla mitään sitä vastaan, että antaisit sen minulle?"
"Ei ensinkään — jos siitä vain välitätte, — mutta parasta on, ettette sentään aivan ajattelematta kiitä. Menenkö noutamaan sen kauniin kukkavihon?" ja hieno veitikkamainen hymy väreili neitosen kasvoilla hänen puhuessaan.
Mademoiselle ei sitä kuitenkaan huomannut. "Olisin hyvin mielissäni", vastasi hän kerkeästi, kun hänen oppilaansa lähti huoneesta.
Muutamien minuuttien päästä Mabel palasi tuoden muassaan muodottoman kimpun, jonka vain siihen kiinnitetystä valkoisesta satiinirihmasta saattoi tuntea kerran ansarista poimituksi kukkavihoksi. Mademoiselle Latourkin huudahti hämmästyksestä, "Varoitinhan teitä olemasta liian nopsa kiittämään, mademoiselle", virkkoi Mabel tyynesti, "Koska toivoitte kukkakimppua, niin tässä se on; mutta pelkään, että jos haluatte käyttää sitä toistamiseen tänä iltana, se tuskin teitä kaunistaa."
"Eipä se siltä näytä", myönsi mademoiselle rypistäen kulmiansa ja purren huultansa niin ilmeisesti närkästyneenä, että jälleen hieno hymy häilähti tytön tarkkaaville kasvoille. Oppilas ei pitänyt opettajattarestaan, eikä kumpikaan ollut sinä aamuna parhaassa mielentilassa tai parhaalla tuulella. Valvonta, kiihtymys ja makeiset aiheuttivat välttämättömän vastavaikutuksen.
"Mitä ihmeessä olet tehnyt noille kukille?" kysyi mademoiselle vihdoin terävästi ja paheksuvan kärsimättömällä äänellä. "Ne näyttivät komeilta eilen illalla, ja jokainen huomasi, kuinka tuoreina ne pysyivät ihan loppuun asti. Sanoit sen johtuvan siitä, etteivät ne olleet kiinnitetyt teräslankoihin — koska oma puutarhurinne oli ne maalta lähettänyt; ja nyt…" Hän vilkaisi lohduttomasti kuihtuneisiin, vaalenneihin kukkiin.
"Teidän olisi pitänyt pyytää niitä eilen illalla, muuta en voi sanoa", vastasi Mabel nenäkkäästi, "Mitä niille tein, en osaa sanaa, mutta tiedän, mistä ne tänä aamuna löysin — illallispöydän alta penkin rutistamina. Menin etsimään viuhkaani, jonka arvelin sinne pudonneen, ja näin tämän." Hän ravisti entistä kukkavihkoa. "Siksi ajattelinkin, että tuskin pitäisitte sitä arvokkaana saaliina."
"En tosiaan. No, vähät siitä; tule lukemaan. Ota kirjat esille; tänään olemmekin ja myöhästyneet", ja mademoiselle nielaisi huokauksentapaisen. "Nyt on sitäpaitsi keskiviikko."
"Hyvä onni, että niin on!" jupisi Mabel istahtaen kaikella vastahakoisuudella, minkä edellisen illan ilot olivat ranskalaisia teonsanoja ja saksankielen harjoituksia vastaan synnyttäneet. "Ellei olisi keskiviikko, en tiedä kuinka voisin kestää. Mihin te sitä kukkavihkoa tarvitsette, mademoiselle?" kysyi hän äkkiä ja pikemmin puolustaakseen hidasteluaan kuin todellisesta uteliaisuudesta.
Opettajatar epäröi. "Se ei sinua huvittaisi", sanoi hän sitten vihdoin; sillä hänkin oli pisteliäällä tuulella.
"Tietysti se huvittaisi." Samassa Mabelin harrastus muuttuikin todelliseksi vastustushengen vaikutuksesta. "Tietysti se huvittaisi!" tivasi hän. "Miksikä ei? Minä haluan tietää, ja voisihan mademoiselle toki kertoa."
"Oh, kerron kyllä, jos viitsit kuunnella." Opettajatar vaikeni jälleen. "Minulla on muutamia ystäviä", aloitti hän pehmeämmällä äänellä, "jotka olen tuntenut lapsuudestani asti — eräs kunnon pastori perheineen. Ovat äskettäin saapuneet Lontooseen kotoaan Sveitsistä. Pastori on tullut jonkun lähetystön edustajana ottamaan osaa kokouksiin Exeter Hallissa, ja hän on ottanut mukaansa tyttärensä — vaimo on kuollut — katselemaan pääkaupunkimme nähtävyyksiä ja huvittelemaan. Viime viikolla vuokrasin heille huoneet, ja he saapuivat. Lontoo on hyvin toisenlainen kuin he olettivat — komeampi, kauniimpi ja paljoa, hyvin paljoa suurempi. Täällä on myöskin paljoa kalliimpi elää, eikä vähillä rahoilla pitkälle pääse, ystäväni eivät Sveitsissä ole köyhää väkeä. Heillä on varsin sievä talo puutarhoineen, lehmiä ja hevosia; taloon kuuluu myöskin viljelysmaata. He luulivat, että heiltä varsin hyvin riittäisi varoja tähän pieneen Englannin-matkaan ja että heillä oli aivan kylliksi käydäkseen täällä kaikkialla ja nähdäkseen kaiken. Mutta he eivät tunteneet tätä maata. Heille vuokraamani huoneet osoittautuivat hirveän kalliiksi, he saavat maksaa niin musertavia hintoja kaikesta, mitä syövät, sekä kaikista pienistä lisänautinnoista, että heidän on täytynyt muuttaa paljoa pienempiin ja etäisempiin suojiin. Ilma on ollut niin helteinen, etteivät he voi kävellä, kuten kotona tekevät, ja sitäpaitsi he eivät tunne katuja, joten heidän täytyy kaikkialla käyttää ajuria. Kaikkeen tähän sekä näytelmälippuihin ja aterioihin kahviloissa — he kun asuvat liian kaukana käydäkseen joka kerta kotona syömässä — heiltä on jo kulunut niin paljon rahaa, että heitä aivan peloittaa. Nykyisin he usein viipyvät kotona melkein koko päivän tai kävelevät juuri hiukkasen lähikaduilla, jotteivät tuhlaisi enempää. Minä menen tänä iltapäivänä heitä tapaamaan ja otan pienen vasullisen hedelmiä mukaani; olin ajatellut samalla viedä heille ihanat kukkasi, jos…"
"Ka, nyt olen tosiaan pahoillani", keskeytti Mabel sydämellisesti. Hänen teeskentelemätön mielenkiintonsa tarinaa kuunnellessaan ja se ponteva tapa, millä hän oli nyökännyt myötätuntoansa joka kohdussa, oli vietellyt kertojan juttelemaan paljoa enemmän kuin hän aluksi oli aikonut; ja äskeisen huudahduksen lämmin sävy toi väriä mademoiselle-rukan poskille. Kuten olemme sanoneet, ei mademoiselle ollut oppilaansa suosiossa, ja täytyy myöntää, ettei hän ylimalkaan kenestäkään tuntunut herttaiselta ja mielenkiintoiselta.
Hän oli turhamainen, omaan itseensä keskittynyt, ahdasmielinen ja tavallisesti käsitti jokaisen asian vain omalta kannaltaan, ja näin ollen ei lady Mabel enempää kuin kukaan muukaan herttuan perheessä olisi voinut ollenkaan aavistaa, että opettajatar olisi ryhtynyt mihinkään ponnistuksiin muiden vuoksi tai tehnyt pienimpiäkään uhrauksia muiden hyväksi. Mutta epäilemättä pahimmillakin meistä on sydämessä joku hellä kieli. Kenties tuo pieni muukalainen lapsena juoksennellessaan vihreillä rinteillä jonkun sveitsiläisen paimenmajan lähettyvillä oli kunnon pastorin vanhemmilta saanut osakseen sydämellistä ystävällisyyttä tai hellää hoivaa; kenties onnellisia muistoja liittyi joihinkuihin tuollaisiin varhaisiin ikävuosiin ja vaikutelmia oli syntynyt, joita ei aika eikä olopaikan vaihdos olleet koskaan kyenneet hälventämään. Oli miten oli, noissa kovissa, pienissä, mustissa silmissä välähti nyt jotakin, mitä Mabel ei niissä koskaan ennen ollut havainnut ja mikä tunki suoraan hänen omaan lämpimämpään, rehellisempään sydämeensä.
— Mademoiselle-rukka! Ja minä kun hänelle salavihkaa nauroin! — ajatteli hän, — nauroin hänelle! Mutta miltä minusta tuntuisi, jos itselleni naurettaisiin?
Sitten hän vaipui mietteisiin. Kukkia? Tietysti hän voi hankkia mademoisellelle kukkia; kyllähän hän niitä saa niin paljon kuin vain jaksaa kantaa ystävilleen sinä iltapäivänä. Mutta sittenkin, mitäpä kukkaset olivat?
Yht'äkkiä hän tunsi kuin tahtoisi tehdä enemmän, paljoa enemmän opettajattarensa suojattien hyväksi. Onnettomat ihmis-parat! Sullottuina laitakaupungin asumukseen Lontoon seurustelukauden kestäessä ja pakotettuina kävelemään lähikaduilla, kun heillä ei ollut varaa päästä kauemmaksi!
— On surkeata, että ihmiset ovat noin köyhiä! — huudahti, herttuan tytär itsekseen.
Mutta kuitenkin kaikitenkin hänen täytyi työntää aironsa veteen. Hänen kerran maistettuaan hyväntekeväisyyden ihanuutta ei ollut otaksuttavaa, että hän laiminlöisi tämän toisen tilaisuuden, varsinkaan kun se oli niin suotuisa. Mutta mitä oli tehtävä?
"Kiitos ystävällisestä kuuntelemisestasi, Mabel", virkkoi mademoiselle melkein hilpeästi, sillä hänellekin oli tehnyt hyvää, kun oli saanut luottavaisesti jutella herkästi tarkkaavalle tytölle. "Nyt meidän täytyy ryhtyä lukuihin. Anna minulle tuo kirja."
"Lähdettekö ennen puolista vai sen jälkeen?" kysyi Mabel äkkiä, sillä puolilupa-päivinä opettajatar usein katosi jo ennen kahta.
"Tänään vasta sen jälkeen; ystäväni eivät odota minua puoliselle."
"Ja kenties heillä ei olisikaan teille puolista tarjota."
Parhaimpine aikomuksineenkaan ei puhujalla ollut sitä hienotuntoisuutta, mikä esti Elma Alfretonia milloinkaan lausumasta sopimatonta sanaa.
Mademoiselle kuitenkin nöyrästi alistui. Hän oli sanonut niin paljon, oli jo myöntänyt niin paljon, että hänen oli hyödytöntä enää puolustaa pastorinsa arvokkuutta ja väittää voivansa luottaa vierasvaraisuuteen kaikkina aikoina. Sitäpaitsi oli Mabelin kysymys kömpelöstä sanamuodostaan huolimatta asiallinen ja tuntui ennustavan jotakin. Seuraavassa tuokiossa ilmeni, mitä tuo jokin oli.
"Olen iloinen, ettette lähde ennemmin", jatkoi neitonen, äkkiä höllentäen kulmiansa, ikäänkuin huolen taakka olisi niiltä kirvonnut, "koska minä, nähkääs, en voisi tehdä mitään sitä ennen. Mutta niin pian kuin pääsen äidin puheille voin tehdä mitä hyvänsä. Älkää ostako hedelmävasullista, mademoiselle. Meillä on niitä aika runsaasti. Tiedän, ettei kaikkia talossa olevia voitu tuoda pöytään eilen illalla. Heti kun lukutunnit ovat päättyneet, menen rouva Greenawayltä kuulemaan, mitä hänellä on, ja sitten voin mennä pyytämään äidiltä luvan ja sullon teille ison vasullisen. Mutta aiotteko kantaa sen, mademoiselle?" lisäsi hän äkkiä, joutuen uudestaan ymmälle.
"Oh, ei siitä pelkoa, etten jaksaisi sitä kantaa", nauroi mademoiselle ihastuneena. "Oi, kiitos, Mabel, hyvin, hyvin suuri kiitos! Siitä tulee pidot! Teidän englantilaiset hedelmänne ovat erittäin maukkaita. Ka, sellaisia hedelmiä ei niillä Sveitsissä olekaan! Ja tyttö-parat kertoivat minulle, kuinka heille aina tuli vesi suuhun, kulkiessaan viettelevien myymäläikkunain ohi. Kuitenkaan en luule, että he juuri ovat saaneet maistaa mansikkaakaan."
"Mutta kuinka te sen kuljetatte", uteli Mabel lämmeten suunnitelmalle yhä enemmän, "jos siitä tulee iso vasu? Ja ison vasullisen minä aion laittaa."
"Minä matkustan maanalaisella rautatiellä, hyvä Mabel; tiedäthän, että Sloane Squaren asemalle kävelee tästä talosta viidessä minuutissa, ja kun juna tulee Addison Roadin asemalle, on pastorin asunto kivenheiton päässä."
"Addison Roadin asemalle! Missä ihmeessä se on, mademoiselle?"
"Varsin kaukana täältä, West Kensingtonissa, kuten sitä kaupunginosaa nimitetään. Muttei se suinkaan ole mitään ikävää seutua, kun sinne saapuu. Pastorin huoneet ovat jokseenkin korkealla. Ne sijaitsevat talon ylimmässä kerroksessa, mutta sieltä on kaunis avoin näköala — ainakin kaupungin näköalaksi. Oh, he viihtynevät siellä varsin hyvin", lopetti mademoiselle, joka nyt oli taipuvainen katselemaan asiaa ruusunvärisessä valossa. "Eikä enää ole pitkää aikaa jäljellä. Pian he palaavat kotimaahansa!"
— Mutta saamatta paljoa iloa Lontoossa-oleskelustaan, — tuumi Mabel.