XVIII.
"Eikö edes hiukan ananasta?"
"Sinuna, Mabel, en seuraisi silmilläni tuota vattuastiaa ympäri pöydän", kuiskasi eräs kiusoitteleva veli puolisella. "Siitä ei kai paljoa apua ole. Vatut maistuvat kovin hyviltä. Eivät ne sinun kohdallesi kerkiä."
Totta puhuen Mabel oli osoittanut niin ilmeistä läpikuultavaa harrastusta pöydällä tarjoiltuihin hedelmiin, että mademoiselle-parka, joka tiesi, mistä se johtui, istui kuin orjantappuroilla. Hänestä oli tuntunut kylläkin vaikealta, luonteeltaan vaitelias kun oli, tunnustaa oppilaalleen, mihin suuntaan hänen ajatuksensa sinä päivänä kävivät. Mutta jos Mabel — kuten oli hyvinkin luultavaa — viskaisi kelpo pastorin perheineen toisten huomion esineeksi, puhuisi heistä tuskallisen pitkään ja siten saattaisi nuo hänen ystävä-parkansa säälin asemesta vastenmielisyyden alaisiksi, niin se olisi liikaa. Mademoiselle oli tosin varoittavasti vihjaissut edeltäpäin. Hän oli melkein rukoilevasti kuiskannut, kun he kahden kävelivät ruokasaliin. "Hyvä Mabel, älähän huoli mainita monsieur Forelista kenellekään". Mutta hän ei paljoa luottanut siihen, että tyttö hänen varoitustaan tottelisi, jos joutuisi kiusaukseen olla siitä välittämättä. Kun hän nyt kuuli veljen härnäilyn, elpyi hänen pelkonsa jälleen. Mutta omituista kyllä, Mabel, joka oli alkanut vastata, hillitsi itsensä. "Minä pidän enemmän mansikoista", virkkoi hän vain.
"Niinkö? Miksi sitten päästit ne ohitsesi, jos saan kysyä?"
"Minusta näyttää, että rakas Mabel ei voi oikein hyvin tänä aamuna", puuttui hellä äiti puheeseen. "Toivon, sydänkäpyseni, ettet ole rasittunut liiaksi eilen illalla? Ehkäpä parasta, ettet nauti hedelmiä — varsinkaan, jos tunnet vastenmielisyyttä niitä kohtaan."
Mabel-rukka! Ainoastaan hedelmiä hän tunsi voivansa syödä. Hän oli todellakin rasittunut ja kiihoittunut liiaksi edellisenä iltana, ja kylkipaisti ja kananpoika eivät häntä vietelleet. Mutta mansikat ja tuoreet, hyvältä tuoksuvat viinirypäleet!
Hänen kummastuksekseen ja mielipahakseen hedelmämaljakot eivät suinkaan olleet niin kukkuroillaan kuin hän oli odottanut, rypäleillä ja mansikoilla on ihmeellinen taipumus hupenemiseen ollessaan muutaman tunnin poissa näkyvistä, kuten jokainen tietää, — ja hänen kuvittelemiensa isojen röykkiöiden asemesta esiintyikin vain muutamia melkein vaillinaisia vateja.
— Tietenkin rouva Greenaway säilyttää parhaat päivällistä varten, — yritti Mabel lohduttautua. — Minun täytyy jälkeenpäin päästä rouva Greenawayn kimppuun ja houkutella häneltä jotakin hänen talteenpanemistaan. — Mutta siitä huolimatta hän tunsi hiukan levottomuutta. Rouva Greenaway oli hyvin runsaskätinen: tavallisesti tuotiin yllinkyllin puolispöytään, missä niitä aina melkolailla syötiin. Ihmiset pitävät hedelmistä päivän ollessa kuumimmillaan; ja paitsi tavallisia ruokailijoita oli perheen kaupungissa asuessa varmaan vieraitakin saapuvilla. Siis oli kuin olikin aihetta kaihoavan silmäparin vaaniskeluun, kun vattukulho juhlallisesti kiersi pöytää.
Ainoaankaan vattuun ei Mabel tahtonut itse koskea ja yhtä päättäväisesti kieltäytyi viinirypäleistä ja mansikoistakin.
"Eikö edes hiukan ananasta?"
Mabelin isä oli tarttunut ananasiin — ainoaan, mikä tähän asti oli säilynyt armottomilta käsiltä — ja kohotti sitä parhaillaan.
Melkein kiljahtaen hyökkäsi tyttö eteenpäin.
"Hyväinen aika, lapsi! Mikä sinua vaivaa?" huudahti isä useiden säestävien parahdusten ilmaistessa koko seurueen kummastusta. "Hyväinen aika! Mikä sinun on, lapsi?" toisti isä, veitsi toisessa kädessä, hedelmä toisessa.
"Oi isä!… Oi äiti, auta minua! Älä leikkaa sitä, isä, älä toki! Äiti, sinä tiedät, mihin sitä tarvitsen!" Hän oli nimittäin uskonut jo asian herttuattarelle, joka heti asian kuultuaan oli sen unohtanut, vaikka olikin ollut ihastunut ja hyväksyvä, kuten aina. "Ole hyvä, äiti, ja pyydä häntä antamaan se minulle!" Ja nuoren anojan kasvot hehkuivat levottomuudesta ja innosta, sillävälin kun poloinen opettajatar kylmänä ja tyrmistyneenä istui mykkänä lautaseensa tuijottaen. Mitähän nyt seurannee?
"Oh, Mabel haluaa viedä vähän hedelmiä eräille köyhille sairaille ihmisille", virkkoi herttuatar hiukkasen poiketen raiteilta selityksessään; "ja ananas olisi niille epäilemättä erikoista herkkua, ellei kukaan muu sitä halua."
"Oh, kukaan muu ei saa sitä haluta, jos Mabel haluaa", huomautti
Florence.
"Kukaan meistä ei todellakaan välitä ananas-hedelmästä", jatkoi äiti sovittavassa äänilajissa. "Varmaankin se maistuu oivalliselta Mabelin ystäville. Niin, rakkaani, sinä saat sen ottaa; se onkin vain pieni. Mutta kenen saat sen heille viemään?"
"Oh, mademoiselle kyllä vie sen. Mademoiselle tietää, missä he asuvat ja tuntee heidät hyvin. Mademoiselle…"
— Nyt ne saavat kuulla kaiken, — vaikeroi opettajatar-parka sydämessään.
Mutta sattuma tuli hänelle avuksi. Ovi aukeni ja ilmoitettiin vieraita saapuneen. Nämä olivat tavallisia perhetuttavia ja saattoivat täten ilman muodollisuuksia pistäytyä taloon, toivoen tapaavansa väen kotosalla, sopiakseen joistakin kohtaamisista ja järjestelläkseen yhteisiä harrastuksiaan. Ennenkuin he olivat istahtaneet, olivat Mabel ja hänen opettajattarensa paenneet.
"Ja tässä se on!" huudahti edellinen, puristaen riemastuneena riidanalaista ananasta heti kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä. "Tässä se on, ja hyvältäpä se tuoksuu! Kun huomasin, ettei mitään muuta jäisi jäljelle, tahdoin kaikin mokomin saada tämän ananas-hedelmän ja vavisten katselin, sieppaisiko Horniman sen leikatakseen siitä. Eikö se ole oikein sievakka?" puhui tyttö, rientäessään eteenpäin. "Pitänevätkö he siitä, mademoiselle? No, menkäähän nyt ja suoriutukaa valmiiksi. Sillä välin teen minä voitavani rouva Greenawayn pateilla. Onhan meiltä ainakin tämä: mutta sentään luulen toki osaavani suostutella rouva Greenawaynkin."
Ja niin hyvin hän osasi ja niin täydellisesti hänen onnistui viekoitella vanhan emännöitsijän myötätunto hyvälle asialle, että mademoiselle tuskin tiesi mitä sanoa tai miten osoittaa kylliksi kiitollisuuttansa, kun hän samassa saapui alakertaan lähtövalmiina ja näki nuo mehevät herkut.
"Hän sanoi varsin hyvin voivansa ne luovuttaa", vakuutti Mabel vastaukseksi tunnolliseen epäröimiseen; "hän lähettää ne kaikki erittäin mielellään, siitä voitte olla varma, mademoiselle; ja hän sanoi, että äiti olisi sitä toivonut — niinkuin äiti tietysti olisikin. Peittäkäämme ne nyt", jatkoi tyttö käyden ripeästi tuumasta toimeen, "ja sitten kansi päälle" — hän työnsi salvan säppiin, — "ja tuossa ne nyt ovat mahdollisimman somasti laitettuina!" Hän silmäili pientä torivasua, jonka rouva Greenaway oli hänelle hedelmien kera antanut, niin hyvillään, että se oli hänen toverilleen melkein yhtä mieluista kuin itse lahja.
Kuinka paljon voikaan se tapa, millä joku hyvätyö tehdään, lisätä tuon hyväntyön arvoa, tehdä sen kaksin-, jopa kolminkertaiseksi!
"Minä voinkin päästää teidät ulos", jatkoi Mabel. "Miehet ovat menneet päivällistään syömään. Voi, kuinka siellä ulkona on kuuma!" huudahti hän häikäisevän auringonsäteen langetessa vilpoiseen marmorieteiseen, kun ulko-oven iso puolikas avattiin. "Oi, mademoiselle, pelkään, ettei retkenne tunnu teistä hauskalta. Avatkaa päivänvarjonne, niin annan teille vasun jälkeenpäin. Olisin toivonut voivani hankkia enemmän kukkia — tuolla kulmassa on pari todellakin uhkeata, — mutta pelkäsin, että minut tavattaisiin huoneista, kun he saapuisivat puoliselta, jolloin taasen olisivat voineet kiusata ja hälistä. No, nyt on siis kaikki reilassa. Hyvästi. Ja muistakaa tarkoin kertoa minulle kaikki, kun illalla palaatte kotiin."