XXII.
"Sinä saatat meidät kaikki ihan häpeään."
"Ka, nuori viisas, minusta näyttää, että olet tehnyt aika hyvän päivätyön", virkkoi Piers Alfreton sinä iltana, kun hän ja Elma päivällisen edellä olivat kahdenkesken vierashuoneen kaariakkunan ääressä. "Oletko itse siihen kyllin tyytyväinen?"
"Eikö se ollut ihmeellistä, Piers?" Elman kasvot hehkuivat kauttaaltaan päivänlaskun rusossa, mikä ulkona kirkasti taivaankannen sisällä nämä kaksi ihmisolentoa.
"Eikö se ollut ihmeellistä?" toisti nuori mies asettuen juttelemaan. "Sinä näyt aina keksivän jotakin outoa ja ihmeellistä: joka käänteessä odottaa sinua seikkailut ja ihmeelliset kohtaukset. Mikä nyt tänään taas oli ihmeellistä?"
"Se sinun enosi Randolphin tarina, tietenkin. Etkö sinä siitä kuullutkaan?"
"Oh… ah… kyllä; se kai äidin saikin niin ihastumaan. Mikään muu ei olisi tepsinyt puoliksikaan niin hyvin. Tosin hän oli mennyt puutarhaan jo ennakolta, päättäen esiintyä kohteliaana; mutta en tosiaan ollut uskoa silmiäni nähdessäni hänen tuon leskirouvan kanssa kävelevän edestakaisin käsi kädessä!"
"Niinkö he todella kävelivät?" Elma värähteli riemusta.
"Vakuutan sen kunniasanallani! Kun eivät vain olisi suudelleetkin toisiansa erotessaan! Siitä en mene valalle, huomaa; mutta elleivät he sitä tehneet, vähältä se piti — hyvin vähältä. Oh, äitini osaa sen tempun sirosti suorittaa, jos hän vain kerran siihen määrin innostuu; ja, kuten sanottu, eno Randolph sai hänet haltioihinsa. Mutta sinä, Elma, olit kuitenkin ensimäisenä sysäysvoimana ja aiheuttajana."
"Oh, Piers, enhän toki! Minulla ei ollut sen asian kanssa mitään tekemistä. Minä vain hankin äidiltä luvan ottaa Carolinelle muutamia vanhoja kirjoja kouluhuoneesta! Caroline oli lukenut moneen kertaan jokaisen kirjan, minkä olivat tuoneet mukanaan, eikä täällä maalla tietysti ollut uusia saatavissa, vaikka tosin rouva Thatcher tarjosi heille 'Kansan toveria' ja 'Kodin piiriä'", lisäsi hän nauraen. "Mutten koskaan aavistanut, että täti Selina olisi kutsunut heidät tänne sisälle", jatkoi Elma reipastuen, "koska hän tietysti ei voi kutsua jokaista, kuten hän sanoo. Ja vaikka herra Bryant on hyvin miellyttävä, hänellä saattaisi olla kuinkakin paljon sukulaisia tässä kylässä, sanoo täti. Ja kun täti tuli itse alas puutarhaan! Eikö se ollut perin ystävällistä?"
Piers silmäsi veltosti ympärilleen. Kerrankin hän ihmetteli, saattoiko
Elma olla ihan tosissaan. Hän näki, että niin oli laita.
"Mitä ajattelet?" vastasi hän sitten. "Olisiko ollut hyvin, hyvin ystävällistä äitini puolelta viskata yhtä hyväsukuiselle ja hyvin kasvatetulle naiselle kuin hän itsekin pelkkä lupa käyskennellä hänen puutarhassaan ihan hänen ikkunainsa alla, itse laisinkaan menemättä häntä lähelle? Minun täytyy sanoa pikemminkin kummastelleeni, että leskirouva sellaisesta kutsusta saapui."
"En luule, että hän olisi tullut", myönsi Elma, "ellei… ellei hän olisi tehnyt sitä Carolinen tähden. Luulen, Piers, että hän hiukan — juuri hiukan — siihen tapaan tunsikin. Ja kun Juliet alkoi puhua ja minä näin rouvan kasvot, tunsin kylmät väreet ruumiissani; mutta Juliet ei sitä ollenkaan huomannut. Ja Caroline oli niin hirveän halukas näkemään kukkasiamme; hän on ihan hullaantunut kukkiin, mutta niillä on ainoastaan ruusuja ja tuoksuherneitä [Lathyrus odoratus. Suom.] rouva Thatcherin huvilassa. Caroline sanoi hyvin usein vilkaisseensa porteista sisälle ja miettineensä, mitä pyökkipuu-rivin toisella puolen olisi. Senvuoksi luulen hänen äitinsä todella tunteneen, ettei voinut tytön tähden olla suostumatta. Kylläpä he tänä iltana siitä kaikesta jutellevat", jatkoi Elma haaveellisesti; "toivoisin voivani heitä kuunnella! Caroline puhuu meistä — sinusta, Julietista ja minusta, — kuvailee kalalammikoita, viiniansareita ja ruusukäytävää sekä kertoo, kuinka sinä työnsit häntä tuota pitkää käytävää myöten, jotta hän näkisi sen päästä päähän; ja rouva Mansell toistelee kaikki tädin lauseet ja kertoo, kuinka enostasi Randolphista kuuleminen häntä kummastutti. Kuinka mielelläni tahtoisin olla siellä!"
"Mieluummin kuin täällä?"
"Oh, en minä sitä sanonut", virkkoi Elma viattomasti. "En tarkoittanut sitä, Piers; mutta onhan niin hauskaa mielikuvituksessaan seurata ihmisiä heidän kotiinsa ja ajatella kaikkea tuota. Eikä Carolinen tarvitse enää koskaan pelätä yksinäisyyttä; sillä Selina-täti sanoo, että nyt kernaasti saan käydä häntä tapaamassa milloin vain haluan; saan ottaa piirustukseni mukaani ja istua siellä puutarhassa. Kuinka lystikästä se on! Nähdä minut missä niin usein olemme nähneet hänet! Jos täti sattuisi siellä ollessani ajamaan ohitse, juoksisin veräjälle ja sanoisin: 'Hän on tänään ulkona'; sillä meillä, näetkös oli aina tapana mökkiä lähestyessämme kysäistä toisiltamme: 'Onkohan hän sisällä vai lieneekö ulkona?' Minun tapani oli panna täti arvaamaan, ja varsin usein hän arvasi oikein."
"Niin, mutta sinulta ei jää varsin paljoa aikaa Carolinelle, sitte kun toinen rakas ystäväsi, Mabel Pomeroy, saapuu. Milloin hän tulee? Maanantainako? Caroline saanee silloin väistyä seinustalle, heh?"
"Piers!" huudahti tyttö närkästyneestä
"Eikö?" tivasi nuori mies. "Mabelia ei Caroline paljoa huvittane."
"Jos Mabel olisi senlaatuinen tyttö, hän ei suinkaan olisi minun ystäväni"; ja puhuja suoristausi juhlallisesti, mikä eräästä toisesta näytti huvittavalta. "Sinä et tunne Mabelia, muutoin et olisi sellaista edes ajatellutkaan! Se seikka, että Caroline on niin köyhä ja sairas ja… jokseenkin riippuvainen minusta, on juuri omiaan hankkimaan hänelle Mabelin suosion, Mabel on yhtä ystävällinen ja herttainen…"
"He-hei! Olemme etääntyneet aika taipaleen kukkasnäyttelyn päivästä!"
"Minä en tuntenut häntä silloin. Kuinka olisin voinutkaan tuntea? Sinä päivänä olimme nähneet toisemme vasta ensi kertaa. Ja ajatukseni askartelivat kokonaan omissa tytöissäni."
"Ja sinun mielestäsi hän käyttäytyi töykeästi heitä kohtaan."
"Niin hän teki — mutta niin teimme kaikki. Kyllähän sinä tiedät. Koskaan ei enää käy sillä lailla. Kun Henrietta ja Maggie olivat hänen kutsuissaan — kerroin sinulle, kuinka ystävällinen hän heille oli, — hän luullakseni huolehti heistä enemmän kuin muista ja asetti heidät enemmän etualalle kuin kenenkään muun. Olen varma, että hän niin teki — teki juuri siksi, että he olivat outoja eivätkä ketään tunteneet; ja Mabel pelkäsi niin hirveästi, ettei heillä olisi hauskaa. Ja sitten oli mademoisellen väki."
"Keitä he olivat. Siitä en ole kuullutkaan."
"Oh, se tapahtui Mertounin talossa oleskellessani. Enhän näet ole sinua sittemmin tavannut, jotta olisin kertonut. Mademoisellella — Mabelin kotiopettajattarella — oli täällä muutamia jokseenkin kurjaan tilaan joutuneita vierasmaalaisia tuttavia, jotka olivat matkustaneet Lontooseen eivätkä tienneet, kuinka täällä tulisivat toimeen; ja Mabelista ja mademoisellesta tuli heidän vuoksensa aivan hyvät ystävät, vaikka ennen aina riitelivät. Nyt mademoiselle on niin liikutettu ja riemastunut kaikesta siitä, mitä Mabel tavalla tai toisella on noiden ihmisten hyväksi tehnyt. Ja ne olivat sentään jokseenkin väsyttäviä eivätkä varsin hauskoja ihmisiä, Piers, joten näin ollen en voi käsittää, että hän koskaan enää hentoo antaa Mabelille huonoa arvosanaa hänen opinnoistaan!"
"Mabel siis voittaa siitä."
"Et toki uskone, että hän teki sen senvuoksi?"
"En, en lemmossa! Älähän, pyydän, älä muserra minua halveksimisellasi, rakas, päättäväinen, kaunopuheinen pieni sähikäinen! Kah, mikä vilpittömän uskon puolustaja sinä olet, Elma! Toivoisinpa olevani Mabelina! Kuinka ihanaa on, että ihmiseen uskotaan!" Hänen rinnastaan kohosi huokaus, ja hän singahdutti katseen sanojensa tehoksi.
Turhaan. Tuo tyttö oli vielä lapsi ja vielä — niin, vielä aivan epäluuloista vapaa ja viaton. Piersistä välittämättä hän jatkoi omien ajatustensa suuntaan.
"Tuskin tuntisit Mabelia; hän tekee nykyisin aina jotakin hyvää ja suunnittelee hyviätöitä. Se alkoi silloin, kun hän ajelutti niitä tyttöjä ja minua puistossa. Se oli varmaankin alkuna, sillä jälkeenpäin hän sanoi minulle todella uskovansa, että se oli aivan ensimäinen kerta, jolloin hän eläessään oli yrittänytkään tehdä mitään — mitään todellista — jonkun toisen hyväksi! Ajattelehan! Ja hän sanoi sitäpaitsi — voinenko sinulle ilmoittaa mitä hän sitäpaitsi sanoi?" Ja innokas nuori ääni vapisi ja laski. Ilmeisesti oli tulossa jotakin vakavaa.
"Älä kerro, ellet luule, että sinun sopii sitä tehdä", sanoi Piers.
"Mutta minä en luule, että se on sopimatonta, ja se näyttäisi sinulle, millainen Mabel todella on; ja minä tiedän, että et hänestä paljoa pidä."
"No?"
"Hän sanoi sinä iltana itkeneensä itsensä nukuksiin."
"Itkeneensä itsensä nukuksiin!"
"Hän oli niin häpeissään. Ja olihan se omituista, juuri hiukan omituista, ettei koskaan ollut yrittänyt mitään."
"Omituista sinun korvissasi tietenkin. Ei aivan yhtä omituista minun korvissani, ja luullakseni on paljon muitakin, joille se ei kuulostaisi omituiselta. Ainoa kummallisuus olisi siitä itkeminen."
"No sitä en pidä laisinkaan omituisena", virkkoi Elma hiljaa.
"Et, koska…" Hän vaikeni, henkäisi pitkään ja katsahti tyttöön ikäänkuin epäröiden, jatkaisiko vai ei.
"Koska?" kysyi Elma mitä vakavimman tarkkaavaisena. "Kerro minulle,
Piers. Minä en koskaan pane pahakseni sanojasi, Piers. Koskeeko se
Mabelia?"
"Ei."
"Siis minua?"
"Niin."
"No, mitä minun suhteeni?" Elma tarttui hänen käteensä ja heilutteli sitä luottavaisesti. "Mitä minun suhteeni?"
"Ainako sinä tuolla tavoin tartut ihmisiä kädestä?" kysyi hän. Mutta tyttö tunsi hänen puhuessaan tarttuvan hänen omaansa ja puristavan sitä tiukkaan.
"Kyllä — milloin heistä pidän."
"Tokko…?" Sitten hän hillitsi itsensä.
"No, mitä siis minun suhteeni?" virkkoi Elma houkutellen. "Sano pois.
Älä välitä. Minä tahdon kuulla. Sano, sano, Piers!"
"Sanoisinko?" Syystä tai toisesta hän tiesi, ettei hänen tulisi sanoa, mutta kiusaus oli suuri. "Sanonko sinulle, miksi Mabel sinua kummastuttaa ja miksi muutkin — me — puolet tapaamistasi ihmisistä sinua kummastuttaisivat? Se johtuu siitä, Elma, että olet erilainen kuin me kaikki. Sinulle on nöyryys, kainous, viattomuus, ylvästelemättömyys, epäitsekkyys yhtä luonnollista kuin taivaan tuulten humina. Itsekkyys? Sen sanan merkitystä sinä et tunne. Vakuutan sinulle, ettet tunne. Toisten toivomukset, pelot, ilot ja surut ovat sinulle kuin omiasi. Jokainen rakastaa sinua — koska sinä rakastat jokaista. Sinä, äiditön tyttö-parka, joka olet kasvanut kuivassa, karussa maaperässä — vieraiden parissa — yhtenä monien joukossa — pelkkänä yksilönä tässä suuressa meluavassa maailmassa, sinä saatat meidät kaikki ihan häpeään. Sinun puhdas, suloinen, jalo luonteesi saa meidät kaikki halveksimaan omaa kurjaa, viheliäistä minäämme. Jo pelkkä oleskelu sinun parissasi… sinun näkemisesi… puheesi kuuleminen…"
"Oi, Piers! Piers, älä!" Hän melkein parahti.
"Hiljaa. Kuule se yhden ainoan kerran."
"Ei, ei!"
"Niin, yhden ainoan kerran, rakas lapsi. En enää koskaan puhu siihen tapaan, paitsi jos…" Hän vaikeni äkkiä.
"Ei, sinä et saa — sinä et saa."
"Paitsi jos…" toisti hän. Mitään enempää hän ei sanonut.