XXI.
Yhdysrengas löydetään ja uudistus alkaa.
"Te siis todellakin tunsitte hänet? Tunsitte rakkaan veli-poloiseni Randolphin, jonka menetimme kolme vuotta sitten!" huudahti Lady Alfreton puolta tuntia myöhemmin. "Oi, olenpa iloinen, että teidät tapasin! Vähän tiesin, vähän odotin… On hyvin omituista, että näin aivan sattumalta sain tuon kaiken kuulla! Rakas, rakas veljeni! Hän oli ainoa, joka minulla on ollut, rouva Mansell, ja hänen kuolemansa oli" (ääni aleni yhä) "elämäni suurin suru. Me olimme toisillemme kaikki kaikessa."
Hänen puhetoverinsa kunnioitti äänettömyyttä, mikä seurasi. Molemmat vanhemmat naiset kävelivät puutarhapolkuja pitkin muista erillään, ja heidän keskustelunsa oli käynyt niin mielenkiintoiseksi, ettei kumpikaan halunnut sitä katkaista. Lady Alfreton sai nyt tietää, että rouva Thatcherin mökin kainot, tungettelemattomat asukkaat olivat ihmisiä, joihin hänet oli iäksi liittävä pyhä side. Veli, josta hän puhui, ei ollut ainoastaan ollut rouva Mansellin mies-vainajan läheinen ystävä, vaan molemmat olivat menettäneet henkensä samaa sotilasvelvollisuutta täyttäessään ja kaatuneet vieretysten. Kukaan ei ollut luullut hänen armonsa — tuon kylmän, itsekkään, arvokkaan rouvan, jollaiseksi hänen oman pitäjänsä asukkaat hänet tavallisesti käsittivät — siitä välittävän kuulla; ja kaikkein vähimmin olisivat nuo kaksi hienotunteista, arastelevaa muukalaista sen nojalla tahtoneet pyrkiä hänen huomioonsa.
Asia oli heille tietysti tunnettu; mutta vasta sitten kun lady Alfreton harvinaisen sydämellisesti oli puhutellut pientä seuruetta puutarhassa ja herttaisimmalla tavallaan ilmaissut mielihyvänsä heidän sinne saapumisestaan, lausunut mielipiteensä ilmasta ja toivonut, että kaikki sitten tulisivat sisälle suojiin, oli rouva Mansell kyennyt voittamaan vastahakoisuutensa, joka oli estänyt häntä mainitsemasta tuota asiaa, Hänestä oli nimittäin tuntunut mahdottomalta olla vaiti, kun hänen emäntänsä jokainen katse ja äänensävy herätti muistoja toisesta; ja tulos oli yllin kyllin oikeuttanut sen luottamuksen, millä hän vihdoin asiasta mainitsi. Meidän ei tarvitse tarkemmin puuttua siitä sukeutuneeseen keskusteluun.
"En varmaankaan voi koskaan olla kyllin kiitollinen puolisoni veljentyttärelle siitä, että hän on tutustuttanut meidät toisiimme", virkkoi lady Alfreton lopuksi, puristaen innokkaasti toisen kättä. "Minä olen kovin kehno naapuri, mutta toivon… uskon vast'edes tulevani paremmaksi — se on todella aikomukseni. Poikani", lisäsi hän hymyillen, "on minua jo tänään torunut ihmisiä karttavasta esiintymistavastani; ja olemme toisillemme myöntäneet, että olemme tähän asti pysytelleet aivan liiaksi eristettyinä. Joka tapauksessa toivon usein näkeväni teidät ja tyttärenne täällä."
"Olette erittäin ystävällinen."
"Minun täytyy sanoa teille", jatkoi lady Alfreton mitä vilkkaimmin ja hartaan halukkaana jatkamaan haastelua, "että me, Elma ja minä, olimme jonkun aikaa katselleet tytärtänne ulkosalla hänen istuessaan sairastuolissaan ja hartaudella seuranneet hänen toipumistaan. Mutta minä en tullut teidän luoksenne — minulle oli vaikeata tulla…"
"Oh, me emme sitä odottaneet, lady Alfreton."
Vieras ei sanonut, miksi he eivät olleet sitä odottaneet; hän ei maininnut sen johtuvan siitä, että tiedettiin Towersin rouvan aina varovan astumasta jalallaankaan muiden kuin kreivikunnan mahtavimpien ja ylpeimpien ylimysten talojen kynnyksen yli muissa tilaisuuksissa kuin Piersin mainitsemalla kerran vuodessa tapahtuvalla virallisella vierailukierrolla. Rouva Mansell olisi tosiaan kernaasti vain kiittänyt epämiellyttävästä kutsusta, mikä Julietin mairealla äänellä lausuttunakin tuskin oli kuulostanut kohteliaalta, mutta kun oli vilkaissut kalpeihin kasvoihin ja riutuneeseen vartaloon vieressään, nähnyt Carolinen elostuvan, hymyilevän ja luovan rakkaita katseita Elmaan, niin ylpeys oli saanut väistyä hänen sydämestään.
Hän oli kuitenkin päättänyt pitää salaisuutensa tiukasti omana tietonaan. Hän ei tekisi sillä kauppaa, ei edes Carolinen tähden, vaan palaisi, kuten oli lähtenytkin, vaatimattomana, tuntemattomana henkilönä kesäasunnolleen mökkiin.
Mutta nyt — nyt hän ei voinut olla itselleen myöntämällä, että oli menetellyt oikein, kun kävi kartanossa.
Hän näki nyt kaiken toisessa valossa. Kun lady Alfreton kerran oli sulanut ja lämminnyt, ei kukaan osannut paremmin kuin hän emäntänä esiintymisen hienoa taitoa, eikä hänen sydämessään olisi voitu koskettaa mitään kieltä, joka täydellisemmin olisi esiin loihtinut hänen luonteensa paremmat ominaisuudet kuin se, mille lempeä vieras oli sormensa asettanut.
Hänen veljensä oli eläessään ollut se henkilö, jota hän oli maailmassa enimmin rakastanut, ja hänen kuolemansa, kuten lady Alfreton itse tunnusti, oli ollut hänen elämänsä ainoa todellinen suru.