XX.
Tyttö rouva Thatcherin mökillä.
"Jos Elma tyytyisi käymään mökkilöissä silloin tällöin, joskus pistäytyen kylän koulussakin, en sitä suinkaan pahoittelisi", lausui lady Alfreton valittelevalla äänellä muutamia viikkoja myöhemmin. "Se on aivan tavallista maalla, ja vaikken itse juuri sellaista harrasta, on minulla useita ystäviä, jotka usein käyvät talonpoikain majoissa. Mutta Elma on tosiaan jokseenkin väsyttävä, lapsi-parka! Hänellä on taipumusta juosta tuollaisten omituisten puolivillaisten ihmisten perässä, jotka eivät kehenkään kuulu; ja vaikka tiedän, että hän siitä luopuisi, jos sanoisin sitä tahtovani, on kuitenkin vaikeata saada hänet ymmärtämään asemaa. Hänellä on aina joku oivallinen syy tuttavuuden tekemiseen tämän tai tuon kanssa; ja hän on niin tunnokas hankkimaan edeltäpäin minun suostumukseni — Juliet ei varmaan koskaan ole ollut läheskään yhtä tunnokas", lisäsi hän ohimennen, — "että tuskin osaan häneen suuttua. Mutta mitä minun on tehtävä, jos tätä jatkuu?" Tässä puhuja kohotti kulmakarvaansa ja vilkaisi poikaansa. Hänellä ja Piersillä oli varsin usein tapana keskustella Elmasta näinä aikoina.
"Minkä kepposen hän nyt on tehnyt?" kysyi Piers.
"Hm, kepposen? Kepposeksi sitä tuskin voi nimittää. Mutta kerronpa sinulle. Tiedät sen sievän, huvilantapaisen mökin kuusamakujan varrella, rouva Thatcherin mökin — sen, jonka edessä on vihreä veräjä?"
"Tiedän."
"Rouva Thatcher vuokrailee sitä suvikuukausina kesävieraille, ja varsin hyvät suojat siellä onkin. Ne näkyvät olevan aina täynnä. Kuljen usein sitä tietä; ja tänä kesänä olen aina siitä ohimennessäni, jos ilma on kaunis, huomannut sairaan tytön istumassa tuolissa ulkona sievässä puutarhassa. Milloin on vähänkin viileämpi, hänet näkee kaariakkunassa. Mökkihän on niin lähellä tietä, ettei voi olla katsomatta suoraan sisälle. Ehkä en kuitenkaan olisi tyttöä pannut merkille, ellei Elma olisi kiinnittänyt häneen huomiotani ja aina ohikulkiessamme huudahtanut: 'Kah, siellä hän on!' Täten tyttö vihdoin oli herättänyt mielenkiintoa meissä molemmissa. Oli tosiaan aivan lystikästä; sillä jos Elma sattui kulkemaan yksinään — mökkihän on pappilan tiellä ja Elma voi kävellä sinne yksinään, pappila kun on niin lähellä omaa porttiamme… No niin, ellen ollut Elman matkassa, oli hänellä aina tapana ilmoittaa minulle, oliko tyttö sisällä vai ulkona, ikäänkuin asia olisi ollut aivan erikoisen tärkeä! No, minä en tosiaan voinut välttää, että minussa heräsi mielenkiintoa", jatkoi lady Alfreton nauraen. "Tiedäthän, kuinka Elma voi herättää harrastuksemme vastoin tahtoammekin; ja niin järjettömältä kuin se kuulostaneekin, epävakaisella ilmalla usein yllätin itseni miettimästä, voiko tuo tyttö, josta en tiennyt kerrassaan mitään, istua ulkosalla vai eikö."
Piers nyökkäsi tarkkaavaisuuden merkiksi.
"Kaikki tuo ei kuitenkaan mitään haitannut", jatkoi hänen äitinsä; "se oli pientä viatonta leikkiä Elman ja minun välilläni, enkä ollenkaan aavistanut sen muuttuvan miksikään muuksi. Mutta ajattelehan! Noin viikko sitten Elma pyrähti sisälle punehtuen, kuten tiedät hänen punehtuvan, milloin hänellä on jotakin erityistä sanottavaa, ja ehdotti, että kävisin rouva Thatcherin huvilassa asuvan tytön äitiä tapaamassa! Minun täytyy Elman puolustukseksi myöntää", jatkoi puhuja, "että hän oli hankkinut joitakin tietoja tuosta väestä: olivat luullakseni herra Bryantin, uuden kappalaisemme sukulaisia. Hän on oivallinen nuori mies, jonka tänne pääsemistä sir Thomas suuressa määrin avusti, — mutta siitä kai ei johdu, että meidän on otettava kaikki herra Bryantin serkut ja heimolaiset satulaamme? Kävi sitten selville, että Elma oli tavannut potilaan — 'meidän tyttömme', kuten hän sanoi — pappilassa sinä iltapäivänä ja, sanalla sanoen, oli tehnyt tuttavuutta hänen kanssaan, aivan tosissaan kuvitellen, että minä siitä riemastuisin ja innostuisin yhtä paljon kuin hän itsekin! Mitä saatoin sanoa? Olisi ollut julmaa ilmaista hänelle toivovani, ettei hän olisi mihinkään sellaiseen ryhtynyt. Siitä pitäen on siis ollut vierailuja ja vastavierailuja, kirjojen lainailuja ja kukkien lähettämisiä, — ja vaikka minä itse en suostunut sinne menemään, sillä minä sanoin Elmalle nimenomaan, ettei minun sopinut käydä rouva Thatcherin vuokralaisten luona, — jos nimittäin yhtenä kesänä kävisin, odotettaisiin sitä minulta seuraavanakin ja aina vastedes, — niin en kuitenkaan tahtonut kieltää häntä käymästä. Kunnon ihmisiä ne kyllä ovat…" ja rouva vaikeni tarkatakseen, mitä kuulijansa ajatteli.
"Elma käy siis nykyisin heidän luonansa?" oli kuitenkin kaikki, mitä
Piers virkkoi.
"Niin, hän sai Julietin eräänä päivänä mukaansa", myönsi lady Alfreton. "Sanoin sisarellesi, että hänen oli parasta mennä ja että hän voisi esittää jonkinlaisen anteeksipyynnön minun puolestani — en ole nykyisin oikein voimissani ja olen aivan uupunut pitkän seurustelukauden jälkeen kaupungissa. Kun siis Juliet näkyi kernaastikin lähtevän Elman mukaan — kaikkeenhan hän on valmis saadakseen huvitusta, — minäkin ajattelin, että hän voisi tuon pienen huomaavaisuuden osoittaa."
"Sinä olet melkoista parempi kuin miltä tahtoisit näyttää, äiti hyvä."
"Mitä?" huudahti lady Alfreton, joka ei ollut uskoa korviaan. Viime osan puheestaan hän oli vartavasten haastellut pyytääkseen peitetyin sanoin anteeksi pojaltaan, jota hän melkolailla kunnioitti ja pelkäsi, tätä ennenkuulumatonta kohteliaisuutta hänen itsensä ja tyttärensä puolelta.
"Nyt alamme edistyä paremmin", jatkoi Piers verkalleen. "Jos Elma näyttää tietä ja me seuraamme hänen jälkiänsä, ehkä vielä pelastamme nimemme täällä maaseudulla. Etkö huomaa, äiti — mutta ei, luullakseni et sitä huomaa tai et ainakaan ole vielä tähän asti huomannut, — että perheemme ei ole paikkakuntalaisten suosiossa? Ja miksikä olisikaan? Me emme koskaan tee mitään kenenkään hyväksi. Emme koskaan välitä naapureistamme missään muodossa…"
"Ka, Piers, me kutsumme heitä…"
"Vaalipäivällisille ja vaalitanssiaisiin. Emme nimitä noita oivallisia juhlia sillä nimellä; mutta vieraamme tietävät ja me tiedämme ja kaikki tietävät heidän tietävän, mikä niiden oikea tarkoitus on. Sinä käyt kerran vuodessa ympäri pitäjää jakamassa kortteja isän laatiman henkilöluettelon mukaan; mutta ellei joku ääni ole jotakuinkin tärkeä, et mene ainoankaan täkäläisen asumuksen lähettyville."
"Menen toki — käynhän minä pappilassa…"
"Oh, pappilassako? Niin, kirkkoherra on jokamiehen mies. Ei näyttäisi säädylliseltä olla huonoissa väleissä pappilan väen kanssa — mutta onko ketään muita? Ajattelehan sitä, äiti, sillä minä olen niin tehnyt omassa mielessäni ja olen melkein varma, että sellaista ei ole. Onko ketään, kysyn, jonka kanssa meillä voisi sanoa olevan minkäänlaista kevyttä, hauskaa, naapurillista kanssakäymistä? Muissa maakartanoissa käydessäni tapaan kaikenlaisia miellyttäviä ihmisiä — en tarkoita muodikkaita ihmisiä — en tarkoita, että heillä kaikilla on lontoolaiset puheenparret kielellään ja että he tuntevat pääkaupungin seuratavat kuin viisi sormeansa, — mutta hauskoja, järkeviä, hyvin kasvatettuja ihmisiä, tuhat kertaa paremmin kasvatettuja kuin monet, joita tapaamme 'hienoston piireissä' — ja kysyn taaskin, miksei niitä täällä meillä näe? Miksi meidän täytyy katsella Towersia jonkinlaisena autiona saarena, ellemme voi täyttää sen suojia vertaisillamme kaupunkilaisilla? Miksi…?"
"Mutta, rakas Piers, tiedäthän… minä… tiedäthän kyllä, etteivät maalaisnaapurit juuri ole — huvittavia?"
"En tosiaankaan tiedä; minä en tiedä heistä mitään. Alan toivoa tietäväni. Olemme mielestäni olleet hupsuja kaiken aikaa"; ja hän vaikeni synkkänä.
"Äiti ja tytär tulevat tänään iltapäivällä puutarhaan kävelemään", mutisi lady Alfreton näennäisen aiheettomasti palaten aikaisempaan aineeseen; mutta todellisuudessa se johtui hämmennyksestä, minkä tämä outo ja odottamaton pommitus oli aikaansaanut. "Juliet sanoi, että se hänen mielestään oli ystävällistä, ja he näkyivät olevan mielissään. Tarjoamme kai heille teetä — ajattelen?" — Hetkistä aikaisemmin hän ei ollut ajatellut mitään sellaista, olipa ennen kutsuun suostumistaan pannut ehdoksi, että itse saisi kokonaan jäädä pois näyttämöltä; mutta nykyisessä yhteiskunnallisessa ilmakehässä oli jotakin, mikä sai hänet muuttamaan aikaisempaa päätöstään. "Aivan niin, Piers, jos luulet, että jotakin voidaan tehdä?" lisäsi hän tunnustellen.
"Siinä en näe mitään esteitä, äiti."
"Mutta kuinka — millä tavoin?"
"Sinä sen tiedät paremmin kuin minä; tai oikeastaan olemme kaikki yhtä tietämättömiä."
"Mitä meidän sitten on tehtävä? Kuinka meidän on aloitettava? Luulen… niin, luulen sanoissasi olevan jotakin perää. Sir Thomas onkin viimeiseltä usein vihjaillut siihen suuntaan; mutta minä… tosiaan, kun olen täältä niin paljon poissakin…"
"Miksi sinä sitten olet niin paljon poissa? Siinä piilee koko asian ydin. Jos sinulla olisi enemmän mielenkiintoa tähän seutuun — ja varmaan se on kyllin kaunista ja kyllin hauskaa, — jos kävisit tiluksillasi ja katselisit puutarhojasi…"
"Mutta mihin sitten seuraelämä jäisi!" huudahti aatelisrouva lohduttomasti. "Kaiken maailman pellot ja puutarhat eivät korvaa minulle ihmisolentoja, joiden kanssa vai haastaa ja seurustella."
"Juuri siihenhän koetankin löytää apua. Hanki tuttavia täältä; perusta kotisi tänne; älä katsele tätä vanhaa sukukartanoa kuin mitä hätäsoppea, johon paremman puutteessa voi paeta, kun ei muuta ole tarjolla. Suostuttele isä — luullakseni hänet voi taivuttaa — hylkäämään ulkomailla talvehtiminen…"
"Hyväinen aika!"
"Ja olemaan lähtemättä niin aikaisin vuodesta pääkaupunkiin…"
"Voi hyväinen!"
"Viettäisitte edes puolet ajastanne omassa kauniissa kodissanne, koettaisitte mieltyä siihen, tutustua sen suloihin ja rakastaa sitä. Se, äitiseni, on minun neuvoni; ja vaikka se sinua kummastuttanee, niin huomaisit sen hyväksi, kunhan vain sitä koettelisit."
"Entä sinä?" kysyi hänen äitinsä äkkiä. "Mitä sitten sinä aikoisit tehdä? Jos — jos me ryhtyisimme muuttamaan elämäntapojamme ehdottamaasi malliin, uhraisitko sinäkin jotakin? Näkisimmekö sinut useammin parissamme kuin tätä nykyä? Talvehtisitko sinä täällä kanssamme?"
Nuori mies mietti kotvan aikaa.
"Ah, arvasinhan, ettet sitä tekisi, Piers!"
"Olet väärässä, äiti; minä pysähdyin vain harkitsemaan. Ei riittäisi mitkään puolinaiset toimenpiteet, näetkös. Jos päättäisimme asettua vakinaisesti tänne asumaan, olisi meidän elettävä toisenlaisten ihmisten parissa ja heidän tavallansa. Minä toisin metsästyshevoseni Leicestershirestä tänne, isä saisi teettää lisärakennuksen talliin; minä kävisin metsästämässä ja kutsuisin vieraita eräretkille; ja sinä kiertäisit Julietin kanssa talosta taloon, harrastaen kaikkea ja ottaen osaa kaikkiin paikkakunnan rientoihin."
"Epäilemättä se olisi parempi kuin olla mihinkään osaa ottamatta." Lady
Alfreton alkoi itsekin ilahtua tästä ajatuksesta.
"Ja joulun aikaan meidän ei pitäisi tyytyä lähettelemään vain raha-avustuksia ja villapeitteitä, vaan meidän tulisi olla täällä, täällä kaiken kansan keskuudessa kestiten ja juhlien. Rikkaiden ja köyhien parissa, eikö niin? Tilallisten ja tilattomien?"
"Ni-in… niin kai."
"Ja — mutta luulen sinun käsittävän. Se on siis sovittu. Jos sinä ja isä pidätte asiaa kokeen arvoisena, niin minä tahdon ryhtyä kanssanne yksiin tuumiin. Puhu siitä hänelle. Minusta koko elämänohjelmamme kaipaa uudistusta, emmekä voi aloittaa liian aikaisin."
Sitten hän pysähtyi ja lisäsi puolittain hymyillen: "Mutta minusta näyttää, että oletkin jo aloittanut."
"Aloittanut? Kuinka?"
"Katso tuonne." Hän viittasi ikkunan edustalla oleviin kukkaslavoihin, joiden väliin verkalleen pyöritettiin kylpytuolia pienen ryhmän astuessa vieressä.
"Oh, ne ovat Elman suosikkeja!" huudahti lady Alfreton ikäänkuin hätääntyneenä. "Hyväinen aika! No, olenpa iloinen, että iltapäivä on näin kaunis. Tyttö ei olisi voinut tulla, ellei olisi kaunis ilma, tiedäthän. Lääkäri on sanonut, ettei hän saa koskaan mennä ulos, jos on vähänkään sateen uhkaa. Mutta tänään siitä ei ole pelkoa — ja kukkaslavat ovat tosiaan ihanimmillaan. Tuo on siis tytön äiti", lisäsi hän teeskentelemättömällä mielenkiinnolla. "Vaimo-raukka, hennolta näyttää hänkin. Minä… Juliet on siellä… mutta ehkä minunkin pitäisi mennä. Kaiketi se olisi heistä kohteliasta. Luulenpa, että menen hänen luokseen. Menenkö, Piers?"
"Ah, äitiseni, enkö sinulle sanonut, että olet parempi kuin miltä tahtoisit näyttää?" virkkoi Piers aivan sydämellisesti. "Tule pois!" Ja rouvan äärettömäksi kummastukseksi hän lisäsi: "Minä lähden mukaasi."