ENSIMÄINEN NÄYTÖS.
Ensimäinen kohtaus.
Gontsalo de las Minas. Isabella.
Gontsalo. Kylläpä niinkin, rakas sisareni! Tämä avioliitto ei tosin tuota minulle mitään hyötyä; mutta te tiedätte, ettei minun rakkauteni katso etuja. Heidän sukunsa on vanhempi kun meidän, se on tosi; mutta meidän ei ole sentähden vähemmän aatelinen. Voivatko he luetella suuria miehiä suvustaan, niin voimme me tuoda esiin rikkautemme, ja panna sen heidän ynseän kurjuutensa rinnalle, joka on suurempi kun sanoilla taidetaan kertoa. Mutta, kuten sanon, rakas sisareni, minä en katso etuja; minun sydämessäni palaa sula ja puhdas rakkaus heidän tyttäreensä, Donna Mariaan, jonka kohtalo käy minun sääliksi, ei ainoastaan hänen köyhyytensä, mutta myöskin hänen hurjapäisten vanhempainsa tähden, mitkä ylpeydellään ovat joutuneet puheenaineeksi koko kaupungissa ja joista koko Espanian kansa saa syyttömästi kärsiä.
Isabella. Armas veljeni! Minulla ei ole mitään tässä vastaansanomista; hänen köyhyytensä olisi täydelleen autettu teidän varoillanne: mutta miksi meidän tulee nöyrtyä tuollaisille? Miten voittekaan rakastua pereesen, joka ylönkatsoo teitä. Tulisihan teillä olla niinkään paljon kunniantuntoa, että, havaitessanne vähintäkään ylönkatsetta, olisitte kääntyneet selin heihin, ettekä olisi enää muistaneet sellaista rakkautta.
Gontsalo. Oi, armas sisareni! Tepä ette tietäkää mitä rakkaus on; sillä jos sen tietäisitte, ette noin puhuisi. Minun kunniani tunto on tässä asiassa usein sotinut rakkauttani vastaan, mutta rakkaus on aina voittanut.
Isabella. Mutta kun havaitsette, ettette millään voi saada toivojanne toteutumaan, eikö teidän silloin pitäisi, kuten järjellinen ihminen, luopua sellaisesta rakkaudesta?
Gontsalo. Oi ei! Hänen vanhempainsa ylönkatse ei voi sammuttaa minun rakkauttani, se yhä vaan enemmän yllyttää minua, se on kun öljy tuleen vuodatettuna.
Isabella. Oh veljeni! jopa rupeette romaaniurooksi. Tuollainen rakkaus on mielestäni sangen runollinen.
Gontsalo. Kaikki toivoni ei vielä ole sammunut. Vielä on kipinä jälellä; sillä minä toivon, että kun heidän kurjuutensa on noussut korkeimmalleen, he, kun ovat puutteesen kuolemaisillaan, vihdoin luopuvat tuosta ylönpaltisesta ylpeydestään ja suostuvat antamaan tyttärensä kunnolliselle miehelle, joka varallisuudellaan voi heidät pelastaa suurimmasta hädästä.
Isabella. Minä havaitsen tuosta puheestanne, Gontsolo parka, ettette vielä tunne oikeen heidän ylpeyttänsä. Minä luulen heidän ennen kuolevan, kuu suostuvan pyyntöönne.
Gontsalo. Mutta, Isabella! Tässä on vielä seikka, josta ette näy tietävän mitään.
Isabella. Mikä se olisi?
Gontsalo. Minä olen, näette, varma siitä, että yhtä suuresti kun vanhempansa ylönkatsovat minua, yhtä suuresti rakastaa minua Donna Maria, heidän tyttärensä. Hän on nykyään tädilleni kyyneleet silmissä valittanut vanhempainsa hulluutta ja suuresti liikutettuna kertonut heidän hirveää kurjuuttansa.
Isabella. Se kaikki ei auta mitään. Vanhempansa pitävät hänet niin tarkoin silmillä, että teidän on mahdotoin saada nähdä, vielä taatummin tavata hänen, vanhempainsa sitä tietämättä.
Gontsalo. Oi, Isabellani! Rakastavaiset löytävät teitä, joita ei kukaan osaa ajatella ja päästäkseen tarkoitustensa perille keksivät he keinoja, joita ei kukaan osaa aavistaakaan; ettekö sitä tiedä? Ellei rukous auta, auttaa viekkaus ja ellei viekkaus auta, auttaa väkivalta, vaikka henkenikin siitä menettäisin.
Isabella. Oi armas Gontsaloni! Minun käy sääliksi teidän ynseää tilaanne; en siis enää tahdo moittia teitä, sillä minä tiedän, että kun rakkaus kerran on saanut tuollaisen vallan, on rakastavainen paremmin säälittävä kun soimattava. Minä siis tahdon olla, missä suinki taidan, teille apuna. Oi, jospa keksisin jonkun hyvän neuvon! Mutta tuolla näen minä Pedron tulevan; menkää syrjälle, minä tahdon koettaa, mitä hänellä voi tehdä.
(Gontsalo menee).
Toinen kohaus.
Isabella. Pedro.
Pedro. Hei! Niin se kaiketi käy hyvin! Nyt on kaikki mennyt; huonehessa ei ole enää lusikoita, ei talrikkeja, ei patoja. Minullapa on nyt asiana käydä lainaamassa pata — omaan nimeeni muka, sillä herrasväkeni nimessä en saa ainoata koko kaupungissa. Mutta mistä saan minä sen? Ja jos saisinkin, niin ei ole meillä mitään, mitä siinä keittäsimme — sen varmaankin tiedän — sillä huoneemme on niin tyhjä, ettei ole enää muuta mitään jälellä, kun arvonimejä, herruutta ja ylhäisyyttä, josta tosiaan, jos ne kaikki pataan laskettaisiin, ei tule lientä laihintakaan. Pystykorvasia ovat he yhä vielä, semminkin rouva. Hänpä ennen varmaankin kuolisi nälkään, kun antaisi pois puustaviakaan kuuluisasta nimestään. Sellaiseksi tulemasta, varjelkoon Jumala minua! Nyt ovat ajatukseni ihan toisellaiset; sillä ennen kun rupeisin nälkää näkemään, ennen panisin, en ainoastaan sukunimeäni, mutta myöskin kunniani äyristä menemään. Ylhäisyys on tosin kyllä hyvä, mutta nautittuna puoliseksi tahi ilta-atriaksi tuntuu se sangen vähän vatsassa. Vielä viikon päivät olen aikonut pysyä tässä talossa; sen ajan kuluessa saan minä hyviltä ystäviltä ruokaa ja juomaa; istukoot herrasväki kotona perkaten hampaitaan, kun ovat syöneet hernelientä ja nauttineet ravinnokseen herkkujen asemesta esi-isäinsä kuuluisia töitä. Mutta kas, kuka tuolla on? Nöyrin palvelianne, madame! Kuletteko näin yksin ilman palkollisetta ulkona?
Isabella. Miksikä ei, Pedro! Minä olen jo tullut siihen ikään, etten enää tarvitse lakeijaa. Mutta miten jaksaa herrasväkesi?
Pedro. Hyvin! Meillä on vieraita tänään puolipäiväksi; minä olen sokurileipiä ostamassa.
Isabella. Mitä vieraita teillä on?
Pedro. Ompa vaan Duc de la Vera Cruz, ruhtinatar Donna Emilia de las
Spadas, Hierosme Victor, Abad de S:t Jago, Martis Fernando Gontsalo,
Filippo de S:t Cifuente, markisinna-rouvansa kanssa ja tuhansia muita,
joita olen liian halpa luettelemaan.
Isabella. Minä siis en rohkene käydä tänään teillä vieraisissa?
Pedro. Ette suinkaan; me emme tänään saa päästää sisälle ketään, joka ei voi luetella sukuansa niistä kristityistä pereistä, jotka elivät ennen Mohrien aikoja Espaniassa.
Isabella. Kuinka pitää herrasväkesi tänään niin suuria pitoja, sehän ei ole juuri tapansa?
Pedro. Pidot ovat muistoksi siitä voitosta, jonka eräs heidän esi-isistänsä Don Ramiro de Colibrados tänä päivänä sai Mesopotamian kuninkaalta, minkä vankina vei Toledo'on. Jos tälläisiä päiviä olisi useita vuodessa, tuntuisi se herrasväkeni kukkarossa enemmän kun suotava olisi; sillä minä voin vakuuttaa, että tälläisenä päivänä eivät he tuhannella piasterilla pääse.
Isabella. Mutta, Pedro! kuinka kulet sinä tämmöisenä juhlapäivänä noin huonossa ja rikkinäisessä liverissä?
Pedro (nostaen lakkiansa). Muistoksi vaan siitä valtalipusta, jonka kuuluisa Don Ramiro de Colibrados kantoi!
Isabella. Eihän kenraali itse, tiedämmä, tappelussa kantanut lippua?
Pedro. Ei, madame! sanoinhan minä, että sen kantoi hänen väntrikkinsä. Tämä lippu joutui kuulien keskellä niin repaleiksi ja rikkinäiseksi, kun minun vaatteeni nyt ovat.
Isabella. Joko siitä on kauan kun Don Ramiro sen tappelun voitti?
Pedro. Juuri kuussataa vuotta tänään.
Isabella. Oi kummaa! Vastahan on pyssyjä ja kuulia kolme sataa vuotta käytetty.
Pedro. Niin, madame! Minä olen liian halpa väittelemään teidän kanssanne; olkoon siis niinkun sanotte. Mutta minä voin valallani vakuuttaa, että lipun kävi varsin pahoin tappelussa, ja että minä muistoksi siitä kulen tänään tälläisessä vaatepuvussa.
Isabella. Mutta muistelenhan minä nähneeni sinun samassa rikkinäisessä puvussa koko kuukauden?
Pedro. Saahan jokainen käydä puetettuna miten tahtoo; — minulla on omat syyni siihen.
Isabella. Mistäpä syystä voisi suurisukuisten herrasväen asialla käydä noin retuisena? Saattaisihan tästä uskoa, että herrasväkesi on joutunut köyhyyteen.
Pedro. Köyhyyteen! Oh, hoh! Herrasväki, joka voi luetella satakolmeneljättä ja kolme sukupolvea, joutuisi köyhyyteen! Jos lukisin ainoasti kaksi äyriä jokaisesta polvesta, niin siitä jo karttuisi aika summia.
Isabella. Minä kumminkin pidän heidät köyhinä, kunnes kuulen parempia syitä.
Pedro. Luovuttaakseni teitä noista ajatuksista, tahdon kertoa teille mietteitäni: Herrasväki on havainnut sen tulleen perhanan tavalliseksi, että sisäpalveliat käyvät kauniissa vaattehissa ja etteivät suurisukuiset enää voi pitää mitään itseänsä varten; senpä tähden ovat he tämän keinon keksineet: Niin pian kun näemme alhaisten palveliain käyvän hyvässä vaatepuvussa, niin otan minä kuluneet vaatteet taasen ylleni. Olettehan nähneet, madame, Madridin hovissa, että kun porvaristo käy kaikkein komeimmasti puetettuna, käy hoviväki huonoimmissa vaattehissa.
Isabella. Väliin tapahtuu niinkin; mutta he eivät koskaan käy ryysyissä.
Pedro. Jaa, jaa! madame! Minun herrasväkeni kyllä tietää mitä tekee; ne, ei mari, koskaan ala mitään sitä tarkoin miettimättä.
Isabella (itsekseen). Minä kyllä jännitän häntä kunnes tunnustaa. (Kovaa). Mutta, Pedro! sanoithan sinä äsken käyväsi tuossa ryysypuvussa muistoksi valtalipusta, joka ammuttiin repaleiksi tuossa suuressa tappelussa.
Pedro (Hiljaan). Mene hiiteen kysymyksinesi! (Kovaa). Minä en voi muistaa, mitä äsken sanoin; mutta sen minä tiedän, että herrasväellä on huoneet täynnä kultaa ja kalliita kivejä; ja asian näin ollen en minä köyhyydestä tälläisessä puvussa käy. Tietkäät, madame! heillä on muitten kalliiden kalujen seassa sukuluettelo-kirja, jolla on suurempi arvo kun kultatynnyrillä.
Isabella. Mutta kentiesi ei siitä huutokaupassa maksettaisi neljää killinkiä, ellei siellä sattuisi olemaan joku muinaismuistojen harrastaja; Juutalainen ei siitä antaisi enempää, sen minä tiedän.
Pedro. Mitä Juutalaisista! Tiedänhän minä niitä, jotka ovat antaneet monta tuhatta impeydestä, josta Juutalainen ei olisi äyriäkään maksanut. Mutta tullakseni asiaan takasin, niin minä nöyrimmästi pyydän, että muuttaisitte ajatuksianne minun herrasväestäni; sillä minä voin vakuuttaa, että ainoasti pahat ihmiset sanovat heitä köyhiksi.
Isabella. Minä kaikesta sydämestäni toivon, että seikka olisi semmoinen kun sinä kerrot; mutta minä olen kuullut sekä kauppamiesten että muittenkin valittavan rahoista, joita heillä on saatavina teillä.
Pedro. Ei, madame! te nyt pilaa puhutte, sillä paremminhan te maailmaa tunnette. Tiedätte kaiketi kaikissa ylhäisissä suvuissa olevan tapana antaa ihmisten juosta rahojansa. Uskokaa minua, rahanpuutteesta herrasväkeni ei heitä juoksuta. Herra ja rouva tietävät elää, ja tässä, niinkuin muissakin kohdissa, näyttävät he, että ovat herrasihmisiä. Minä tunnen erään kauppiaan tässä kaupungissa, joka vielä käy muutamassa suurisukuisessa pereessä vaatimassa maksoa kankaasta, minkä hänen iso-isänsä antoi velaksi; hän ehkä saa samaa juosta kymmenkunta vuotta vieläkin, sillä suku on lähes meidän ylhäisin koko Espaniassa.
Isabella. Sitä tapaa ei meillä käytetä; minun veljeäni Gontsaloa ei kahdesti vaadita.
Pedro. Sen kyllä uskon, madame! sillä teidän ja meidän huoneemme välillä on suuri eroitus. Onhan se tunnettu asia, että meidän herrasväkemme ovat vanhinta sukua ja ylhäisimmät koko Espaniassa.
Isabella. Minun mielestäni ovat rikkaimmat myöskin ylhäisimmät.
Pedro. En nyt ymmärrä mitä tarkoitatte. Uskokaa minua, minun herrasväkeni eivät ole köyhiä; te voitte tuollaisilla syytöksillä joutua pahaan pulaan. Minä käyn rikkinäisissä vaattehissa, mutta syytä siihen ei ole isäntäväkeni köyhyydessä; sillä minä voin näyttää teille, että, kuinka huonotkin vaatteeni ovat, minulla kumminkin on silkkinen nenäliina lakkarissa. (Sieppaa lakkaristaan vanhan nenäliinan, jota seuraa kuiva, homehtunut leivänpalanen, mikä putoaa lattialle).
Isabella. Ha, ha, ha! Tuossa pudotit vähän rikkaudestasi lattialle.
Pedro. Se on palanen kokolade-kakkua, madame!
Isabella (ottaa ylös leivän). Ei, sehän on vanhaa homehtunutta leipää.
Mitä! onko se kokolade-kakkua?
Pedro. Ei ole, madame! se on tosi, se on vaan leipäpalanen. Minä otin sen mukaani erinäisten syitten tähden. Aina, näette, kun menen Mendez'in ruhtinaan luo, täytyy minulla olla leipäpala muassani antaa koirille, jott'eivät purisi minua.
Isabella. Aivan niin, Pedro! Rikkaat ovat arat hengestänsä. Ha, ha, ha!
Pedro. Sallikaa anteeksi, madame, mutta teidän naurunne ei kuulu somalta.
Isabella. Kiitoksia, Pedro, muistutuksestasi. Ha, ha, ha!
Pedro. Oi, olkaa nauramatta, madame; te saatatte menettää hyvän maineenne, jos joku sattuisi teitä kuulemaan.
Isabella. Odota vähän, minulla on sinulle jotakin sanomista: Kun sinulla on niin hyvä ymmärrys ja hyviä luonnon lahjoja, miten sinä voit olla toisen palkollinen? Kelpaisit sinä paremmaksikin.
Pedro. Minä en ole lukenut, madame! Muuten saan kiittää vanhempiani hyvästä kasvatuksesta. Luonto on myös ollut hyvän-suopa minulle; minä valehtelesin jos toisin sanoisin. Mutta, madame, tiedättekö te minulle parempaa tilaa?
Isabella. Tiedän mar'! sinua parempaa ei löydy almanakkoja kirjoittamaan; se on ammatti, joka kunnollisesti elättää miehensä.
Pedro. Mutta minä olen kuullut, että almanakkojen kirjottajain tulee osata valehdella aika tavalla.
Isabella. Ja minäpä en tunne ketään, joka siinä voittaisi sinua. Jos olisit sanonut herrasväkesi nyt istuvan kotonansa syöden hernelientä, niinkuin tekevät, ja että sinä olet ruuan kerjuulla ulkona, etkä ollenkaan sokeriherkkujen ostossa, niin en olisi neuvonut sinulle tuota ammattia.
Pedro. Totta puhuen, madame! minä kaikin tavoin tahdon salata herrasväkeni hätää ja kurjuutta, niin paljon kun mahdollista on; mutta nyt on tämä leipäpala saanut kaikki ilmiöön.
Isabella. Ei, Pedro! Sinun vaatepukusi etukynnessä ilmoittaa varsin hyvin millä kannalla herrasväkesi asiat ovat.
Pedro. Minä pelkään, että heidän omat vaatteensa sen vielä paremmin ilmoittaa. Herrani tosin vielä käy sametti-takissa, mutta muu puku siihen ei vastaa. Rouva leikkaa vaatteiden takapuolesta tilkkuja, paikatakseen niillä etupuolta; josta syystäkin hän seuroissa ei mielellään näytä selkäpuoltaan. Poislähtiessään kulkee hän selkä edellä, kumminkaan ei nöyryydestä, niinkuin muutamat tekevät lähtiessä niiden tyköä, joita kunnioittavat, mutta pelkästä suurellisuudesta, jott'ei kukaan saisi nähdä selälle maalattua kurjuutta; ja kun hänen joskus täytyy kääntyä, pitää minun tahi kamaripiian olla hänelle takapuolena.
Isabella. Ja kaikesta tästä hädästä voisivat he päästä, jos tahtoisivat vähänkään luopua ylöllisestä ylpeydestään ja antaa tyttärensä Gontsalolle, joka suuresti häntä rakastaa.
Pedro. Niin! He ovat usein pilkalla puhuneet tästä asiasta; mutta ehkä nyt, kun hätänsä on joutunut korkeimmilleen, he suostuisivat siihen, jos te, madame, itse menisitte heille sitä esittämään. Mutta tuolla tulee kamaripiika; paras on että keskustelette hänen kanssansa, sillä hän on sukkelan viekas piika.
Kolmas kohtaus.
Leonora. Pedro. Isabella.
Leonora. Sinä riivattn veitikka, sinä leipävaras! Veit leipäni, joka makasi takalla.
Pedro. Minkä leivän?
Leonora. Kas nyt kuinka pyhä hän toki on olevinaan! Pian! anna tänne leipäni, mulla ei ole tänään mitään muuta syömistä.
Pedro. Ole vaiti! Mieti mitä teet ennenkun nimität rehellisen miehen leipävarkaaksi.
Leonora. Pian tänne leipä!
Pedro. Minä voin valallani vakuuttaa, etten ole mitään leipää ottanut.
Leonora. Jos varas voisi valalla päästä hirsipuusta, niin ei ketään hirtettäisi.
Pedro. Minä panen kunniani pantiksi.
Leonora. Kuinka monta kunniaa sinulla toki on? Sinä olet usein sen menettänyt. Tänne pian leipäni, varas!
(Sieppaa leivän vikkelästi hänen lakkaristaan; se taittuu: saavat kumpikin siitä palasen; Leonora havaitsee Isabellan, lyö rintaansa ja aikoo lähteä juoksemaan pois).
Isabella. Kuules Leonora! Minulla on tärkeä asia sinulle puhuttava.
Leonora. Oi, madame! minä näännyn häpeästä.
Isabella. Onko herrasväkesi kotona, Leonora?
Leonora. On. Minun oli valmistaminen kokoladea, kun tuo veitikka Pedro pisti lakkariinsa muutamia kokoladekaakkuja, joita nyt olen ottanut häneltä takasin.
Isabella. Onnelliseksi sanon minä sen herrasväen, jolla on niin uskollisia palvelioita, mitkä, kuten te, kokevat salata isäntäväkensä köyhyyden. Mutta koska heidän tilansa on jo tunnettu koko kaupungissa ja tekin nyt olette itse sen ilmoittaneet, niin ei ole enää mitään salaamista. (Leonora itkee). Älä itke lapseni! He voivat vielä tulla autetuiksi. Tehän tiedätte, että minun veljeni rakastaa teidän neitoanne.
Leonora. Minä tiedän sen, madame! Mutta siitä ei ole hyvä puhua. Minä olen kuullut rouvani kummastelevan Gontsalon rohkeutta, joka uskaltaa ajatellakaan yhteyttä heidän kanssansa. Neitomme sitä vastaan — sen olen havainnut — hyvin suosii Gontsaloa; hän sanoi eräänä päivänä, vanhempainsa läsnä-ollessa, ettei säädyn puolesta heidän välinsä ole niin peräti suuri; mutta tästäpä joutui hän epäluulonalaiseksi ja vanhempainsa lukitsivat hänen sisälle kamariin.
Isabella. Se on minun sangen mieluista kuulla.
Leonora. Minun päin vastoin ei ollenkaan mieluista, sillä Donna Maria on rakastettavin lapsi. Ellei hänen itkunsa ja kyyneleensä olisi estänyt minua, olisin jo aikoja takaperin ottanut eroni heidän talosta.
Isabella. Ei! Minun oli mieluista kuulla, että Donna Maria pitää veljestäni; tuo antaa minun toivoa, että aikomukseni onnistuu, semminkin jos te olette minulle apuna, mikä ei jää palkitsematta.
Leonora. Käskekää te, madame! Jos viekkaus ja juoni tässä mitään auttaa, niin minä voin tehdä mitä toinenkin. Mutta paras on että ensinnä teette tarjoumuksenne vanhemmille; ehkä hätänsä hirnut jo on vähän kukistanut entistä ylpeyttänsä. Tahdotteko tulla puolen tunnin takaa herrasväkeni luokse, niin minä laitan että pääsette heidän puheelle.
(Leonora ja Pedro menevät pois).
Neljäs kohtaus.
Isabella. Gontsalo.
Isabella. Olkaa levollinen ja antakaa minun hallita. Puolen tunnin perästä menen minä Don Ranudon luo, jossa käytän kaiken puheentapani. Ellei se auta, tahdomme miettiä muita keinoja. Talonväki on kaikki minun puolellani ja ovat luvanneet minulle apunsa.
Gontsalo. Armas, rakas sisareni! Kunpa nyt vaan voisin olla levollinen!
Isabella. Mikä hulluus! Ottaa vaan hyvässä toivossa. Mutta mennään ehkä sisälle. Ah! tuolla tulee palvelia ja piika takaisin.
Viides kohtaus.
Isabella. Gontsalo. Leonora. Pedro.
Isabella. Leonora rakas! Tässä on minun veljeni, joka laskee kaiken onnensa teidän käsiinne. Näyttäkää nyt, että tekisitte jotakin hänen rakkautensa hyödyksi.
Gontsalo. Olkaa, neiti, varma siitä, että minä olen kiitollinen teille.
Leonora. Minun kykyni ja järkeni ovat teidän vallassanne.
Pedro. Ja minun koko pääni.
Gontsalo. Mitä sanotte, tuleeko minun tehdä tarjoumukseni herrasväellenne?
Leonora. Eilen ei se ensinkään olisi käynyt laatuun, mutta ehkä tarjoumus tänään otetaan paremmin vastaan.
Gontsalo. Miksi paremmin tänään kun eilen?
Leonora. Siksi, että eilen vielä oli ruokaa jälellä yhdeksi ateriaksi, ja niinkauan kun sitä löytyy, ei sovi toista vastausta odottaakaan. Mutta tänään ei ole herrasväellä muuta ravintoa kun esi-isäinsä urostöitä; josta syystä suurellisuutensa ehkä vähän nyt lauhtuu.
Pedro. Senpä tähden ei löydykään koko kaupungissa niin kunnollisia rottia ja hiirtä kun meillä; sillä minä voin vakuuttaa, että vaikkapa jätettäisiinkin heille ruoka-aitan ovi auki, he eivät vähintäkään koske.
Gontsalo. Oi, minä en voi sitä kuulla heitä surkuttelematta!
Leonora. Yhdellä ani ainoalla tavalla he taidetaan kukistaa. Tässäpä tulee käyttää samallaisia keinoja kun lujia linnoja valloittaessa; ellei mitään muu auta, niin pakoitetaan ne nälällä.
Pedro. Leonora kyllä tietää miten linnoja valloitetaan, sillä hän on ollut jotensakin avullinen ennen muinen Alankomaiden sodassa.
Gontsalo. No, no, Pedro! älä niin röyhkeitä puhu!
Leonora. Ei ole juuri huolimista hänen puheestaan. Hän ei edes säästä herrasväkeä.
Pedro. Enkö? Saaneehan käyttää jonkunlaista vapautta talossa, missä palvelee ruuatta ja palkatta, ainoastaan hyväntahtoisuudesta. Minä, totta mari, sanon heille kun yksin olemme monta totuutta; mutta vieraiden läsnäollessa pidän minä heidän puoltansa.
Gontsalo. Mutta eikö herra ja rouva siitä suutu?
Pedro. Ei ensinkään! He selittävät kaikki suuruutensa ja kunniansa kannalta. Kun heillä ei ole ruokaa sanovat he paastovansa, sehän on isosti. Kun juovat vettä viinin asemesta, sanovat he seuraavansa jonkun esi-isänsä esimerkkiä, joka eli ennen vedenpaisumusta; se on myöskin isosti. Kun herran kengät ovat rikkinäiset, sanotaan, että he ovat niin tehdyt liikavarpaiden tähden; onhan tuokin isosti! Kun rouva vaatteiden puutteessa ei pääse kirkkoon, kuuluu että kotona hänen kamarissaan pidetään messu; se on myös isosti. Ja vihdoin kun minä en anna heille äyrin edestä kunnioitusta, niin puhutellaan minua hovinarriksi; isosti mar sekin!
Gontsalo. Koettakaa hyvät ystävät edistää minun asiatani, sillä samalla edistätte omaa etuanne. Kun minä olen voittanut tarkoitukseni, tulette te kaikki autetuiksi.
Leonora. Älkää epäilkö taipuvaisuuttani, te kun jo olette voittaneet neitoni sydämen.
Gontsalo. Mitä se minua hyödyttää kun vanhemmat yhä pysyvät ylpeydessään?
Leonora. Antakaa, herra, sisarenne ensin tehdä heille tarjoumuksenne; ellei se onnistu, tahdomme keksiä toisia keinoja. Me voimme vaaratta viekastella, sillä koko kaupunki vihaa herraa ja rouvaa heidän ylpeytensä tähden; se iloitsisi, jos hyväntapainen Donna Maria tulisi kunnolliseen holhoon. Lähtekää nyt levollisena pois, me kyllä pidämme asiasta huolen.
(Isabella ja Gontsalo menevät).
Kuudes kohtaus.
Leonora. Pedro.
Leonora. Minä sinulta, Pedro, en vaadi mitään muuta tässä asiassa kun hiljaisuutta.
Pedro. Voinhan minäkin keksiä jonkun hyvän neuvon.
Leonora. Mitähän neuvoja sinä toki saattaisit antaa?
Pedro. Luuletko että hyviä neuvoja voidaan hihoista pudistaa! Anna minulle ensin mietintö-aikaa; minä jo jotakin mietin.
Leonora. No, mitä olet keksinyt?
Pedro. Minä, en mitään vielä; mietiskelenpä vaan, että kun sukkeluudella olemme saaneet tämän asian hyvään päähän, me sitten menemme Gontsalon palvelukseen.
Leonora. Paras on ettet muuta mietikään, vaan annat minun itseni ajaa asian. Minä pyydän sinun myöskin olemaan vaiti, ettei palvelupoika Gusman mitään havaitse.
Pedro. Hm! kummallista, että nainen neuvoo miehelle hiljaisuutta. Tiedätkö mitä eräs filosofi sanoo naisista? Hän sanoo … se on totta mari hyvin sanottu, kunpa vaan nyt muistajin sitä.
Leonora. Hän sanoo, ettei semmoisen pönttöpään kun sinä olet pidä lukeman filosofillisia kirjoja. Mutta sanokoon mitä sanoo naisten kielevyydestä, niin on se tunnettu asia, että miesväen kautta viinalasin ääressä tulevat enimmät salaisuudet ilmi; senpä tähden ei pitäisi kellenkään, joka on humalapäisenä huomattu, uskottaman mitään virkaa, missä hiljaisuutta vaaditaan. Se on minun ajatukseni. Salaiset asiat ovat naisille uskottavat, sillä ne eivät juo.
Pedro. Niille myöskin uskotaan salaisia asioita; mutta tuolla tulee
Gusman, älkäämme enää siitä puhuko.
Seitsemäs kohtaus.
Leonora. Pedro. Gusman.
Gusman. Te joudutte onnettomaksi pakinallanne Herrasväki on jo kolmasti kutsunut teitä. Kun minä tahdon haastaa kanssasi, Leonora, ei ole sinulla koskaan aikaa; mutta tämän lakeija-heittiön kanssa sinä saatat pakista tuntikausin.
Pedro. Sinähän olet perhanan ylhäinen, Gusman! sen näkee sinun liveristäsi.
Gusman. Ole vaiti; pian sisälle.