TOINEN NÄYTÖS§.
Ensimäinen kohtaus.
Don Ranudo. Donna Olympia. Pedro.
Don Ranudo. Ei, Donna Olympia, hän ei ollut meidän esi-isämme. Minä
voin sukuluettelostamme näyttää erään Colibrados'en, joka eli
Estremadurassa puolen sataa vuotta ennenkun Mohrilaiset tulivat
Espaniaan. Me olemme paljon ylhäisempiä kun te osaatte ajatellakaan.
Donna Olympia. Oi, onko se mahdollista, Don Ranudo? Näyttäkää se mies minulle!
Don Ranudo (viitaten sukuluettelokirjaan). Kas tässä! Tämä Antonio de
Colibrados oli paljon vanhempi.
Donna Olympia. Siitä en totta mari tahtoisi luopua miljonasta. Minä luulin alentaneeni itseni kun menin teille rouvaksi. Oman sukuluetteloni tunnen minä kannesta kanteen — niin hyvästi kun Ave Mariani — Juliano de Monte Riccosta saakka isääni Ranudo Melchior de Monte Riccoon asti.
Don Ranudo. Se hyvä, Donna Olympia! että olette sukuluettelonne muistoon painaneet, sillä se on kalliin aarre mikä meillä on.
Pedro. Ja se lieneekin ainoa, herra; sillä muista huonekaluista ei huutokaupalla maksettaisi äyriäkään.
Don Ranudo. Vähät siitä, Pedro. Nimessäni ja sukuluettelossani on minulla rikkautta yltä kyllin. Lukiessani tätä kirjaa ja nähdessäni mitä esi-isäni ovat tehneet, tulen minä niin ravituksi kun olisin ollut suurimmissa pidoissa.
Pedro. Vai niin! No nyt minä ymmärrän miksi herra ja rouva niin vähän pitävät ruuasta. Se jolla on vatsassa viisi, kuusi tusinaa Colibradoksia ei siedä enempää. Kuullessani kurissun vatsassanne, herra, olen usein arvellut näitten vanhain Colibradosten siellä kolisevan; sillä nämä vanhat uroot käyvät sotaa vielä kuolemansakin jälkeen. Kun minun vatsani kurisee, niin on se päin vastoin nälän tunnusmerkki; mutta minun asiani laita onkin ihan toinen; minulla on, näette, peräti tyhjä vatsa, josta syystä minun täytyy saada ruokaa, sillä muuten en minä pidemmältä voi herraa ja rouvaa palvella.
Donna Olympia. Oi, on hirmuista kuulla näitä alhaissäätyisiä! Totisesti luulen minä, että he ovat luodut omituisesta raa'asta aineesta, ja että heillä on toisellainen sielu kun meillä, ylhäisillä. Kaikki heidän ajatuksensa riippuu yksin vatsan täyttämisestä. Luuletteko Don Ranudoni, että nuo halpasukuiset myöskin tulevat autuiksi?
Don Ranudo. Tavallansa luulen minä heidänkin tulevan autuiksi, mutta ei niin suuressa määrässä kun me toiset; sillä samate kun on eroitus halpain ihmisten ja elukkain välillä, niin on myös eroitus ylhäis- ja alhaissäätyisten välillä. Minä en voi heiltä kieltää autuutta, vaikka tosin en mitään hyvää aavista, tuomiten heidän turhaperäisistä ajatuksista.
Pedro. Katsokaatpas minun palvelupukuani mimmoiselle se näyttää!
Don Ranudo. Se on kumminkin ylhäinen palvelupuku.
Pedro. Niin, eikä ainoasti ylhäinen, mutta myöskin läpikiiltävä! Muuten on minulle mieluista kuulla, teillä olevan tarjona toisessa maailmassa, millä voitte lohduttaa teitänne, sillä tässä maailmassa ei ole teillä ollut korkeudellanne muuta kun nälkää ja kurjuutta.
Donna Olympia. Pedro! sinun tulee muistaa mitä sinä olet ja kenen kanssa sinä puhut; sinä ehkä olet unohtanut sen.
Pedro. Ainoa iloni, mikä minulla on tässä talossa, on puhevapauteni; muuta palkkaa minulla ei ole; jos sekin minulta kielletään, niin palvelen minä sulasta hyväntahtoisuudesta — sen saa sanoa. Jos te antaisitte minulle, mitä muu herrasväki antaa palkollisilleen, niin minäkin kunnioittaisin teitä, kuten muut palveliat herrasväkeänsä.
Don Ranudo. Antakaa hänen puhua, Donna Olympia! Kärsiväthän keisarit, kuninkaat ja ruhtinaat tuollaisia pilapuheita sukkelapäisiltä, joita elättävät; käyttäkäime tässä niinkun muutkin ylhäiset. Puhu sinä, Pedro, sano mitä tahdot, kuu vaan vieraiden läsnä-ollessa pidät puoltamme.
Pedro. Herran ja rouvan ylevyys tässä maailmassa on minun mielestäni verrattava puihin, jotka kantavat ainoasti huonoja hedelmiä; muutamissa oksissa riippuu juurellisuutta, toisissa nälkää ja hätää; senpä tähden ehkä antavat parempia hedelmiä toisessa maailmassa.
Don Ranudo. Ah! Puhua osaat, Pedro! Ylimykset eivät ole köyhiä, nehän kutsutaan riccos hombres, se on: rikkaiksi ihmisiksi.
Pedro. Aivan niin; ne kutsutaan rikkaiksi ihmisiksi samalla syyllä kun munkit Jumalan palvelioiksi; sillä nämä ovat yhtä jumalisia kun edellä-mainitut rikkaita. Sanassa rikkaus ei asu rikkautta juuri sanottavasti; ja se, joka ainoasti sanoissa on rikas, ei ole rikas itse asiassa.
Don Ranudo. Mitä mietitte, Donna Olympia, te kun seisotte niin mietiskellen?
Donna Olympia. Minä mietin miksi ei eilen ilmaantunut runoilioita runoelmilla nimipäivämme kunniaksi.
Pedro. Ha, ha, ha! minä havaitsen, ettei rouva tunne runoilioita. Tänne ei enää tule ainoatakaan runoiliaa, sillä tässä talossa ei löydy enää sellaista maniettia, joka vetäisi luoksensa semmoista rautaa. Koettakaapa, pankaa portin edustalle kirjoitettuna taululle sukunne kaikki kunnianimet ja sallikaa räätälin, meidän naapurimme, asettaa porstuaansa lihaherkun eli pasteijan, niin saisimme nähdä kumpika manietti olisi väkevämpi. Minä tunnen kaikki runoniekat tässä kaupungissa, ja se jolle minä tarjoon puolisen, lukee mielellään sukuni synnyn kuningas Salomonista saakka, pannen sielunsa ja autuutensa riimiin, elikkä, toisin sanoen, laulaisi riimivärsyissä itsensä pirulle, että minä olen suurisukuisempi kun herra ja rouva.
Donna Olympia. Sinulle saa nauraa, Pedro! Runoilia ei juuri kunnioittaisi sukuasi, jos lukisi sen kuningas Salomonista; runoiliahan silloin saisi sinun Juutalaiseksi.
Pedro. Oh hoh! Oliko kuningas Salomon Juutalainen? Minä kyllä tiedän kuka kuningas Salomon oli, sen saatte uskoa, rouva. Mutta minä sanon, että kun runoniekat sepitsevät runoelmia, eivät he sanottavasti huoli siitä ovatko ihmiset, josta runoelevat, jumalisia, avullisia, miehuullisia ja niin edespäin, mutta ainoasti siitä, mitä saavat palkaksi runoelmistaan. Niin pian kun aavistavat palkintoa vie piru heidät kohta Apollo- eli Helikon-vuoren kukkulalle, kuten heillä on tapana puhua; siellä joutuvat semmoiseen runo-intoon, että runoja tuiskaa edestä ja takaa. Mutta elleivät näe palkintoa, eivät myöskään näe avuja, ja silloin ei heissä ole ainoatakaan riimiä löydettävänä, vaikka leikattaisiin ruumiinsakin kahtia ja runoja haettaisiin heidän pääkallostaan. Tuon minä hyvin ymmärrän, koska minäkin olen, yhdeltä kannalta asiaa katsoen, runoniekka, sillä minä saatan suvustani luetella kuusi runoniekkaa, jotka kaikki ovat olleet sellaisia veitikkoja.
Don Ranudo. Sinä et ole runoniekka sentähden, että sinun suvustasi on runoilioita syntynyt.
Pedro. Enkö? Samatehan minä voin sanoa, ettei herra eikä rouva ole ylhäisiä sen tähden, että osaatte luetella useita suuria miehiä suvustanne; sillä jos ainoasti se on runoniekka, joka sepitsee runoelmia, niin on myöskin ainoastaan se ylhäinen, joka itse tekee kiitettäviä töitä.
Don Ranudo. Ei Pedro! Ylhäisyys riippuu syntymisestä.
Pedro. Runollisuus myöskin; olenhan kuullut sanottavan, että runoilijoita syntyy.
Don Ranudo. Niin, mutta toisella tavalla.
Toinen kohtaus.
Leonora. Don Ranudo. Donna Olympia. Pedro.
Leonora. Isabella, Gontsalon sisar on täällä ja pyytää päästä puheellenne.
Donna Olympia. Käske hänen odottaa etuhuoneessa, kunnes olemme valmistaineet vastaanottamaan häntä.
Don Ranudo. Anna tänne samettitakkini, Pedro.
Pedro. Kas tässä; se vastaa hyvin rikkinäisiin sukkiinne.
Don Ranudo. Onko sukissani reikiä, Pedro?
Pedro. Ei sanottavasti; vähän päälle kymmenen vaan.
Don Ranudo. Ota läkkiä ja pyyhi sillä reijät, etteivät nä'y.
Pedro. Minä pelkään, ettei kokonainen läkkiastia siihen riitä, sillä sukissa ei ole muuta kun reikiä.
Don Ranudo. Tee niinkun käsken.
(Pedro tahraa läkkiä reikiin).
Pedro. Tahraanko läkillä kenkiännekin, sillä ne myös ovat reikiä täynnä?
Don Ranudo. Ei, se ei käy laatuun; minä voin sanoa, että kengät ovat tehdyt semmoiset liikavarpaini tähden.
Pedro. Mutta takissanne ei ole takapuolta; siitä ei sovi sanoa se tahalla tehdyksi semmoinen liikavarpaiden vuoksi.
Don Ranudo. Sinun pilapuheesi minua väliin miellyttää, vaikka toisinaan olet liian kielekäs. Noh! se ei tee mitään, kun vaan kunnioitat meitä vieraiden läsnäollessa. Älä ole milläsikään takistani; minä kyllä laitan niin, ettei kukaan saa takapuoltani nähdä.
Pedro. Mutta eikö olisi parempi, että myisitte pois tuon samettitakki-puoliskan ja ostaisitte kokonaisen eheän kangastakin.
Don Ranudo. Ei, Pedro! Samettitakilla minä osoitan, että vaikka minulla ei ole rikkautta, minulla kumminkin on ylevä sydän. Kangastakissa kun kulkisin voitaisiinpa uskoa, että minä olen porvari, taikka että olen luopunut ylhäisyydestäni ja korkeudestani; mutta nyt, vaikk'en käy rikkaassa, käyn minä kuitenkin ylhäisessä puvussa. Onko rouva jo valmistunut?
Donna Olympia (vähän päntättynä). Olen.
Don Ranudo. Te olette kaunis ja kiillätte kun Eskorial.
Pedro. Niin, herra! mutta takapuolelle on hospitaalimme maalattu.
Donna Olympia. Käske nyt madame Isabellan astua sisään.
(Leonora menee saattamaan Isabellaa sisälle; Pedro lasisilmät nenällä portugalilaisten tavalla seisoo herransa tuolin takana).
Kolmas kohtaus.
Don Ranudo. Donna Olympia. Isabella. Pedro. Leonora.
(Donna Olympia istuu karmituolilla vallan ylpeästi ja perkkaa hampaitaan; samaten Don Ranudo. He nousevat vähän Isabellan tullessa, kunnes tälle tuoli tuodaan, mutta istuvat kohta jälleen. Pedro seisoo viuhuttaen heitä tuuliviuhalla).
Isabella. Minä pyydän miljonia kertoja anteeksi rohkeuttani, kun olen uskaltanut vaivata teitä tänään tulollani.
Donna Olympia. Ei kestä, madame! Me olemme tottuneet vastaanottamaan vieraita aamusta iltaan. Jos oikeen muistan, on meillä jo tänään ollut enemmän kun kahdeksan korkeaa ja ylhäistä vierasta. Ehkä muistaa Don Ranudo kutka meillä tänään ovat käyneet?
Don Ranudo. En; niitä on mahdotointa muistaa; sillä meille käy väkeä kuten hovissa. Pedro, muistatko sinä?
Pedro (tirkkii lasisilmillä ja lukee muistinkirjastaan). Conte Jago de Monte d'Oro, Marqez Ferdinando de Leo Nigro, rouva-markisinnansa kanssa, Don Sebastian de Braquel Doro, Ducar de Cta Casa ruhtinattarensa kanssa, Marquez Ferdinando Gonzalvo Philippo Carlos Jago Sebastiano Manuel de Nifuentez rouvanensa. (Hiljaan itselleen). Sillä miehellä lienee ollut useita kummia, koska hänellä on niin monta nimeä.
Donna Olympia. Nyt kuulette, madame, kutka meillä jo tänään on käynyt. — Antakaa anteeksi, että minä istun perkaten hampaitani; me vasta söimme salvokukon lihaa, ja se vaivaa aina hampaitani.
Isabella. Käyttäkää vapauttanne, armollinen rouva. Minä olen muuten nyt erään ylhäisen herran asialla, joka toivoo aina saavansa olla teidän muistossanne.
Donna Olympia. Se on sekä herralleni että minulle mieluista kuulla; me kernaasti autamme, missä vaan taidamme, hyviä ihmisiä. Herra, josta puhutte, aikoo kentiesi matkustaa Madrid'iin ja pyytää meiltä sinne suosituskirjeitä? Mutta kuka on tämä herra?
Isabella. Hän on minun veljeni; hän rakastaa teidän tytärtänne Donna
Mariaa.
Donna Olympia. Madame! minä kuten myöskin puolisoni kunnioitamme teitä ja teidän veljeänne, niin paljon kun sopii säätyymme nähden; mutta…
Isabella. Minä kyllä tiedän mitä aiotte sanoa. Teidän sukunne on vanhempi kun meidän ja se muka ei salli tällaista yhtymistä; mutta eiköhän tämä väli poistu kun vertaamme meidän varallisuutemme teidän varallisuuteenne?
Donna Olympia. Ah, madame! rahoista ei puhetta. Minä ennen kärsin suurinta kurjuutta, kun teen jotakin, jolla loukkaisin suku-arvoani. Tahdon näyttää teille sukuluettelomme, niin voitte itse nähdä, että tämä asia ei sovi mitenkään. Minulle muistuu mieleeni herra isä-vainaani viimeiset sanat: sinulle en jätä varoja, tyttäreni — sanoi hän — mutta ylhäisyyttä. Pelkää Jumalaa, kunnioita pyhimyksiä ja kuole ennen impenä köyhyydessä, kun teet mitään sukuasi alentavata. Tämän sanottua kuoli hän.
Isabella. Kuolemaisillaan neuvoi hän ylpeyteen, sepä oli varsin jumalinen neuvo.
Donna Olympia. Ei ylpeyteen, vaan kiitettävään kunniantuntoon. Minä olen seurannut hänen käskyänsä ja käynyt liittoon ensimmäisen huoneen kanssa Espaniassa.
Isabella. Mutta miettikää, korkea-sukuinen rouva, miettikää kuinka viheliäiset ne ylhäiset ovat, joilla ei ole varoja ylläpitää ylhäisyyttänsä; ilman varoitta on heillä häpy ja pilkka tarjona, ottamatta hätää lukuunkaan.
Donna Olympia. Minä voin vakuuttaa teille, madame! etten myisi sukunimestäni puustaviakaan, vaikka siitä saisin parahimman kartanon koko Espaniassa.
Don Ranudo. Se oli urhoollisesti sanottu; tuo lause on kultapuustaveilla kirjoitettava: minä en myy puustaviakaan, vaikka siitä saisin parahimman kartanon.
(Pedro kertoo ja kirjoittaa kirjaansa: minä en myy j.n.e.)
Isabella. Mutta tyttärenne ei tässä avioliitossa kadota mitään ylhäisyydestään.
Don Ranudo. Ei, madame! Tietäähän koko maailma, mikä eroitus on de las Minas'en ja Colibrados'en sukujen välillä.
Isabella. Mutta semmoiset suvut kumminkin usein liittyvät.
Don Ranudo. Vaikka koko maailma siihen suostuisi, Don Ranudo de
Colibrados ei sitä tee.
(Pedro kertoo Don Ranudon lauseen ja kirjoittaa sen kirjaansa).
Isabella. Minä tästä havaitsen, ettei espanialaisten ylpeydelle syyttömästi naureta.
Don Ranudo. Älkää sitä sanoko, madame! Kansoja löytyy, missä suurisukusilla suvuilla on vielä suurempi kunniantunto. Intiassa esimerkiksi asuu Nairoksi kutsuttuja kansalaisia, jotka pesevät käsiänsä kun ovat koskeneet ihmisiin muista säädyistä, ja jotka tietä-antavat hetken, milloin käyvät ulkona, jottei kukaan tulisi heitä liian likelle.
Isabella. Sivistyneitäpä kansoja te tuotte esiin esimerkiksi! Mutta vaikka näen, että turhaan olen puhunut, en kiellostanne kumminkaan pahaksu; sillä niin käy minulle sääliksi teidän ynseä tilanne ja kurjuutenne, josta te, kuten näen nyt, ette voi päästä kunniatuntonne tähden.
Donna Olympia. Olkaa sellaisia syytöksiä puhumatta, madame; sen, joka meistä uskaltaa tuollaisia puhua, käy tosiaan pahasti. Eihän se köyhyyttä merkitse, ellei aina satu rahoja käsillä olemaan, pannaanhan usein intressille rahoja viimeiseen saakka, useinpa enemmänkin, jotta tarvittaessa on täytyminen itse lainata. Pahat ihmiset ainoasti sanovat meitä köyhiksi.
Isabella. Minä en syytä ketään köyhyydestä; olen tullut tekemään teille otollisen tarjoumuksen, koska te, sen pahemmin, olette köyhyydessä.
Donna Olympia. Me olemme siinä tilassa, että olemme tyytyväiset.
Isabella. Koska olette tilaanne tyytyväiset, niin ei ole minulla enään mitään sanomista. Mutta soisinpa, että itse miettisitte tyytyväisyyttänne silloin, kun velkojat — ja siitä olen varmaan vakuutettu — tulevat ryöstölle pesäänne, sekä eikö häpynne nouse yhä suuremmaksi kun ihmiset saavat kuulla, minkä edullisen tarjoumuksen olette hylänneet.
Donna Olympia. Näkyköön tarjoumuksenne ja puheenne tarkoitus kuin hyvältä ja edulliselta tahansa, niin en minä eikä puolisoni voi siihen suostua.
Don Ranudo (hymyillen). Ei, madame, uskokaa minua, se ei mitenkään sovi.
Isabella. Minä olen pahoillani siitä, että tulinkaan tälläistä asiaa.
Donna Olympia. Me emme ota sitä pahaksi. Syy ei ole teidän, te seuraatte veljenne tahtoa; ja hänenkin syynsä raukee, sillä rakkaus voi saada ihmisiä turhempiinkin. Mutta tämä on asia, joka on mahdotoin.
Isabella. Niin saan minä siis sanoa teille jäähyväiseni.
Donna Olympia. Nöyrin palvelianne, madame. Saatammeko missään muussa olla teille avuksi, niin sanokaa; mutta mitä tähän asiaan tulee, niin, jos tarkoin sitä mietitte, havaitsette itsekin, että se on mahdotoin.
(Isabella lähtee; Donna Olympia ja Don Ranudo nousevat vähän tuoliltaan. Leonora saattaa Isabellan ulos).
Neljäs kohtaus.
Leonora. Don Ranudo. Donna Olympia. Pedro.
Leonora. Madame Isabella ilmoittaa alhaisimmat kunnioituksensa ja pyytää herrasväen suosiollisesti vastaanottamaan tämän vähäisen kukkaron kultarahaa.
Donna Olympia. Se kanalia! Luuleeko hän meitä kerjäläisiksi. Pian vie se hänelle takasin ja heitä se häntä vasten silmiä. Tämä hävyttömyys ei jää kostamatta; sepä oli röyhkeys jonka vertaa ei ole kuultu, ei nähty! Eräs mitätön de las Minas tarjoo almuja Monte Riccos'elle, jonka esi-äiti hylkäsi semmoisen kosijan kun Don Alfonso de Riberan.
(Leonora juoksee ulos, tulee kohta takasin; hän ja Pedro
matkivat vuorottain herrasväkeänsä, tirskuttaen).
Pedro (hiljaan). Ja jätti jälkeensä poikansa tyttärelle kaksi hirmuista arkkua, toinen täynnä ylpeyttä, toinen kurjuutta.
Don Ranudo. Tahtoiko hän antaa almuja Colibrados'elle, jonka esi-isät ovat tehneet valtiolle niin suuria palveluksia!
Pedro (hiljaan). Ja jonka jälkeiset istuvat päiväkausin kaarmutuoleissaan perkaten hampaitaan.
Donna Olympia. Jonka esi-isät eivät koskaan antaneet halvempia lahjoja kerjäläisillekään, kun kultaa ja kalliita kivejä.
Leonora (hiljaan). Ja jonka jälkeisillä ei ole antaa muita lahjoja kun (salva venia) semmoisia, joista ei ole minnekään.
Don Ranudo. Jonka esi-isät tulivat mainioiksi ainoastaan avujensa ja urhoollisuutensa tähden.
Pedro (hiljaan) Ja jonka jälkeiset ovat pää edellä työnnettävät alas ylhäisyydestään avuttomuutensa ja kehnoutensa tähden.
Don Ranudo. Joka on suorassa polviluvussa tuon suuren Don Prospero de Colibrados'en sukuperää, mikä Burgos'en tappelussa omin käsin löi kuoliaksi neljäsataa Mohrilaista.
Pedro (hiljaan). Ja jonka kuuluisa jälkeinen, tuo suuri Don Ranudo, joka päivä kynsillään tappaa useimpia elukoita;… se on sanottu nyt.
Donna Olympia. Mitä sanoisi esi-isäni Don Juliano de Monte Ricco, jos hän nyt nousisi haudastaan ja näkisi tämän?
Leonora (hiljaan). Hän sanoisi: ota vastaan rahat, narri, ja osta niillä vaatetta hameesi takapuoleen.
Don Ranudo. Ja mitä sanoisi Don Antonio de Colibrados, jos hän nyt nousisi kammiostaan?
Pedro (hiljaan). Hän sanoisi: sinä narri, luovu pois ylpeytesi hulluudesta ja mene työtä tekemään, jotta voisit ansaita uudet kengät itsellesi.
Donna Olympia. Mitähän sanoisi eräs esi-äiteistäni, Donna Adonida, joka ei vastaan-ottanut tuhannenkaan kultarahaa, mitkä hallitus, veljensä ansion tähden, tarjosi hänelle?
Leonora (hiljaan), Hän sanoisi: minä tein sen ylevyydestä, sillä minulla oli rikkautta kyllin; mutta sinä ansaitsisit päästä hulluin-huoneesen, kun olet nälkään kuolemaisillasi ja kumminkin ylönkatsot hyväntahtoisten lahjoja.
Don Ranudo. Mitä sanoisi Don Gusman de Colibrados, joka kulutti kolme tynnyriä kultaa uudistaessaan kolme pyramidia?
Pedro (hiljaan). Hän sanoisi: oi, onko se mahdollista, että joku meidän jälkeisemme on synnyttänyt tuollaisia viheliäisiä olentoja, jotka laiskuudellaan ovat joutuneet tuollaiseen tilaan!
Don Ranudo. Mutta tuo Isabella teki tämän kentiesi yksinkertaisuudesta, sillä tuonkaltaiset ihmiset ovat talonpoikia meidän rinnallamme. Jos varmaan tietäsin, että hän sen ylönkatseesta teki, hävittäisin, totta mari, koko heidän sukunsa; mutta nyt, luulen, nauran minä hänelle, sillä hän on tietysti tehnyt sen sulasta yksinkertaisuudesta. Eikö tämä ole lysti juttu, Pedro?
Pedro. Ompa kyllä lystillinen. Minä voin vakuuttaa herralle, että vaikka köyhä ja hädänalainen itsekin olen, niin ennen, kun sattumuksesta sain lahjaksi neljä killinkiä, olin jo tarjota ne herrasväelle sulasta sääliväisyydestä. Se on tosiaan kummallista, että herra ja rouva irvii vihasta kun Jumalan lapset tarjoovat teille apua.
Donna Olympia. Don Ranudo! me emme saata enää talossa pitää tätä hävytöntä palveliaa, sillä hänen pilapuheensa ei enää rajoja tiedä.
Pedro. Minä voin vakuuttaa rouvalle, että teette minulle suuren hyvän-työn, jos ajatte minut pois; sillä minä palvelen sulasta kohteliaisuudesta.
Don Ranudo. Kuulkaa Donna Olympia! Älkäämme häneen suuttuko, hänellä on sukkela pää; ja kaikissa hullutuksissaan on aina joku totuus. Tässä on hänellä oikeen siinä, että hän rankaisee rouvaa, joka ei muistanut lähettää kauppamieheltä vaatimaan itselleen minun nimessäni vaatetta hameeksi. Kuule, Pedro, muistaessani; mene kauppias Juanin luo ja ota häneltä minun nimeeni silkkivaatetta rouvalle hameeksi.
Pedro. Sen minä mielelläni teen; kentiesi on kauppamies tänään paremmalla tuulella kun eilen.