KOLMAS NÄYTÖS.
Ensimäinen kohtaus.
Donna Maria, Leonora.
Donna Maria. Oi, Leonora! minun vanhempaini hulluus on niin suuri, ettet sitä voi sanoilla kertoa; kurjuutemme on sanomatoin. Varallisuutta tarjotaan, mutta meidän tulee kerjätä sulasta ylpeydestä. En ihmettelisi, jos juku, mikä tarjoutuu yhteyteemme, olisi alhais-porvarillinen; mutta se on aatelinen, ja hän, joka minua morsiamekseen pyytää, on rikkaimpia ja kauniimpia koko maakunnassa.
Leonora. Mutta, rakas neito! syntiä teette itseänne vastaan, jos tässä ensinkään seuraatte vanhempainne tahtoa; sillä minusta on heidän kunniantuntonsa jo muuttunut hulluudeksi.
Donna Maria. Armas Leonorani! minä rakastan sinua uskollisuutesi tähden, niinkuin omaa sieluani; minä tiedän että jo kauan takaperin olisit luopunut meistä, ellei minua olisi ollut. Jos en nyt minä voi palkita sinua, niin palkitkoon sinua kerran taivas. Minä luotan tässä asiassa sinuun ja seuraan sinun neuvojasi.
(Itkee).
Leonora. Älkää itkekö, neito! me kyllä keksimme neuvon. Ei ole muuria niin pontevaa, jota ei voitaisi purkaa, ei lukkua niin lujaa, ettei minulla olisi siihen avainta. Seuratkaa minun neuvojani, niin kaikki päättyy hyvin. Me, Isabella, Gontsalon sisar, ja minä olemme, näette, jotakin miettineet ja minä luulen että aikomuksemme onnistuu; vaan ellei onnistuisi, niin on aina yksi keino jälellä: annetaan Gontsalon meidät ryövätä. Mutta tuolla tulevat vanhempanne; käykäämme vähän syrjälle.
(Menevät).
Toinen kohtaus.
Don Ranudo. Donna Olympia. Pedro.
Don Ranudo. No, Pedro! mitä sanoi kauppamies?
Pedro. Hän vastasi lyhyesti kerrottuna näin: sano terveisiä petolliselle herrasväellesi, lurjus, ja käske niitten ensin maksaa entisen velkansa. Kauppamiesten kanssa ei ole leikkiä laskeminen, sillä tälläisissä asioissa kun ollaan, ovat kauppamiestervehdykset aina tälläisiä.
Don Ranudo. Eikö sinulla ole todistajia, jotka kuulivat sanojansa?
Pedro. Kaikeksi onnettomuudeksi ei hän suulla puhunut, mutta ainoastaan käytöksillä, kuten Turkkilaiset Konstantinopelissa; sillä ensin antoi hän minulle oikealle korvalleni korvapuustin, joka oli yhtä kun: sinä lurjus! sitten vasemmalle korvalleni, jonka selitin näin: sano terveisiä petolliselle herrasväellesi; sen perästä otti hän hattuni, jolla tahtoi sanoa: maksa entinen velkasi. Sitten, kun minä läksin juoksemaan pois, pudisti hän nyrkkiä minulle, jonka ymmärsin näin: ellei herrasväkesi tahdo maksaa hyvällä, niin oikeus heidät kyllä siihen pakoittaa. Minä tosin en itse osaa puhua käytöksillä, mutta minä ymmärrän perinpohjin sitä kieltä kun muut puhuvat.
Donna Olympia. Täällä on muutamia varsin suuria konnia tässä kaupungissa; he eivät tiedä edes kunnioittaa suurisukuisiakaan.
Pedro. Se on totta, rouva! Heidän tulisi lukea kunniaksi, että semmoiset herrasväet heitä pettävät.
Don Ranudo. No noh, Pedro! Älä ole niin pikapäinen käännöksilläsi. Mene ulos vähän, minä tahdon puhua kahden kesken rouvan kanssa.
Donna Olympia. Käske pieni tyttäreni, Donna Eugenia, tänne, niin saat kuulla mimmoisia nobles sentiments hänellä on, vaikka hän vielä on ainoastaan lapsi.
Pedro (hiljaan). Minä luulen, että rouva siinä on peräti väärässä, sillä hänellä on enemmän ymmärrystä kun vanhemmilla.
(Pedro menee).
Kolmas kohtaus.
Don Ranudo. Donna Olympia.
Donna Olympia. Aina kun näen sen lapsemme, Don Ranudo, muuttuu mieleni iloiseksi.
Don Ranudo. Hän käy vanhempainsa jälkeä ja paremmin kun hänen sisarensa.
Donna Olympia. Kun näen hänen, luulen näkeväni äitini, Donna Elviran, elävänä edessäni; hänen jälkejänsä Eugeniakin korkeutensa vaarin-ottamisessa tulee seuraamaan.
Don Ranudo. Donna Elvira piti korkeutensa ja sukunimensä kalliimpina aarteinansa!
Donna Olympia. Samat ajatukset ovat Eugeniallakin, sen saatte kuulla. Hänen sisarellaan sitä vastaan on käytöksissänsä jotakin porvarin tapaista, jota en minä voi kärsiä; minun mielestäni hän on väliin liian ystävällinen alhaisille. Viime viikolla näin minä hänen puhuttelevan erästä porvari-ämmää, ikään kun olisi tämä ollut hänen vertaisensa. Minä myöskin nuhtelin häntä siitä.
Don Ranudo. Sitä teidän ei olisi pitänyt tekemän, madame! Voidaanpa olla ystävällisiä talonpojille, porvareille ja palkollisille, sillä mitään kadottamatta; mutta kun joudumme yhteyteen niiden kanssa, jotka pitävät itsiänsä meidän vertaisinamme, silloin on näyttäiminen korkeutemme kannalta; sillä edellä mainitut pitävät ystävällisyytemme armon merkkinä, viimeksi mainitut oikeutenansa.
Donna Olympia. Saattaapa olla niinkin; mutta tässäpä tulee Eugenia.
Neljäs kohtaus.
Don Ranudo. Donna Olympia, Eugenia. Pedro.
Donna Olympia. Tule tänne pikku Eugenia! Minä näen sinussa äidin-äitisi kuvan; toivon myöskin, että sinä tahdot seurata hänen jälkejänsä.
Eugenia. Mitä teki hän, mamma?
Donna Olympia. Hän piti aina silmällä säätyänsä ja korkeuttansa; niitten vertaisina ei hän pitänyt mitään.
Eugenia. Sen minäkin tahtoisin tehdä, mutta…
Donna Olympia. Mitä tuo mutta tarkoittaa?
Eugenia. Ei mitään, mamma, mutta…
Donna Olympia. Mitä mutta?
Pedro. Ettekö ymmärrä, armollinen rouva, mitä hän sanalla mutta tahtoo sanoa? Sehän on yhtä kuin: minä olen saanut huonoon eineen tänään.
Donna Olympia. No, mitä on hän sitte saanut eineeksi?
Pedro. Samaa kun me muutkin; kaikki olemme paastoneet, paitsi musta kissamme, joka elättää itsensä metsästämisellä.
Donna Olympia. Oi, te alhaiset! Te teette vatsan Jumalaksenne, ettekä tiedä muuta kun ruokaa ja juomaa.
Pedro. Kysykääpä röökynältä, eikö hän sano samaa.
Donna Olympia. Kuule Eugenia! minkä pidät suuremmassa arvossa, aatelisuutesi tahi rahaa?
Eugenia. Rahaa, mamma?
Donna Olympia. Mitä! rahaa! Miksi sinä siitä enemmän pidät?
Eugenia. Rahallahan taidetaan ostaa vaatteita, ruokaa ja juomaa, mutta sillä toisella ei saada mitään.
Pedro. Siinä olette oikeassa, armollinen röökynä. Torilla ei viidestäkymmenestä sukupolvesta maksettaisi tulitikku-kimppuakaan.
Donna Olympia. Olenko minä niin opettanut sinua?
Eugenia. Ette, mamma.
Donna Olympia. No, kuinka sinä sitten noin puhut?
Eugenia. Sentähden, että mamma on minua väärin opettanut.
Donna Olympia. Mitä! olenko minä sinua väärin opettanut?
Pedro. Oletteko, jos minä saan vapaasti puhua; rouvan katkismus ei ole aivan oikeauskoinen.
Donna Olympia. Pidä suusi! Minä kyllä kuulen kenestä lapsi on tuon oppinut. Oi, taivas! Onko mahdollista, että minä tämän kuulen lapselta, josta minulla on ollut niin hyviä ajatuksia. Kuule Eugenia! sanotaan että eräs alhaissäätyinen pitää silmällä sisartasi, mitä sinä siitä pidät?
Eugenia. Minä olen vihoissani sille herralle, koskei hän minua itseä pyydä.
(Itkee).
Donna Olympia. Ah! minä tulen vähämieliseksi sulasta surusta. Kuule,
Eugenia! minä panen sinun luostariin.
Eugenia. Ei hätää minulla siellä.
Donna Olympia. Minä teen sinun perinnöttömäksi.
Eugenia. Perinnöttömäksi! Ha, ha, ha!
Donna Olympia. Onko se naurettava asia?
Eugenia. Täällähän ei ole mitään perittävätä.
Donna Olympia. Mene silmäini edestä, kunnoton lapsi!
Eugenia. Perinnöttömäksi! Ha, ha, ha, hi, hi, hi!
(Menee pois).
Donna Olympia. Oi, katso kuinka itsepintainen! ja päälliseksi ylönkatsoo hän vanhempiansa.
Pedro. Korkeasti kunnioitettu rouva! kun lapset ja palkolliset eivät saa mitä tarvitsevat, eivät he suuresti pidä vanhemmistaan ja isäntäväestään, olkoon nämä mitä säätyä ovatkin.
Donna Olympia. Nuo riivatut palveliat ovat lasta vietelleet.
Pedro. Eivät ollenkaan; luonto voittaa tällä kohdalla kasvatuksen. Mitä sanoo Seneca?
Donna Olympia. Hän sanoo, ettei sellaisten kun sinä olet, pidä puhuman niin rohkeasti.
Pedro. Hän sanoo myöskin: Mulier taceat in ecclesia.
Don Ranudo. Ulos täältä, filosofus, ja anna meidän olla kahden.
Viides kohtaus.
Don Ranudo. Donna Olympia.
Don Ranudo. Minä olen kokonaan hämmästyksissä nuorimman tyttäremme käytöksestä.
Donna Olympia. Palkolliset ovat häntä vietelleet ja nyt on tarkoin tutkittava, kuka niistä on syyn alainen.
Don Ranudo. Sen olisi uskonut, että keskusteleminen alhaisten kanssa voisi saada tällaista aikaan? Lapsi on niin kokonaan muuttunut, että sitä on mahdotointa enää tuntea.
Donna Olympia. Meidän tulee luovuttaa häntä sellaisista kanssakäymisistä, niin hän pian kääntyy oikealle tielle ja saa entisen kunniatuntonsa takasin.
Don Ranudo. Ah, voi! Ei ole surua suurempaa kun nähdä lasten luopuvan pois vanhempainsa avullisuudesta. Mutta kuulkaa, madame! mitä saamme puoliseksi?… Kuulkaa, Donna Olympia, mitä saamme ruuaksi tänään?
Donna Olympia. Mitäs muuta kun samaa, jota söimme eilen, toissa-päivänä ja sitä ennen? Ensiksi herneitä, toiseksi herneitä ja kolmanneksi taasen herneitä.
Don Ranudo. Mutta emme ajan-pitkään voi elää sillä lailla; minä havaitsen voimani olevan niin vähissä, että tuskin jaksan seisoa enää.
Donna Olympia. Oi, jos sopisi minun tehdä työtä, jotta taitasin ansaita jotakin elannokseemme; sillä nälkä on kumminkin hirmuinen!
Don Ranudo. Tuolla istuu oven takana talonpoika syöden, hän on siinä meitä onnellisempi.
Donna Olympia. Meitä onnellisempi hän ei saata olla; olkoonpa varansa mimmoiset ovatkin, niin on hän kumminkin talonpoika. Minun käy sääliksi miesparkaa, jonka täytyy syödä ulkona tuolla ihan suojatta.
Don Ranudo. Kumpi on parempaa: syödä ulkona suojatta, tahi kärsiä nälkää huonehessa?
Donna Olympia. Molempi tapaus on paha; syödä ulkona on talonpoikaista, mutta ravitsee; paastoa huonehessa on ylhäistä, mutta ei ravitse.
Don Ranudo. Kutsutaan miesparka tänne sisälle syömään ruokaansa; sillä ulkona vaivaa häntä aurinko, ilma, kärpäiset, ihmiset ja koirat.
Donna Olympia. Niin, annetaan hänen tulla sisälle; minä mieluummin kärsin huoneessani talonpoikia ja porvareita kun jonkun puoti-ylhäisen; talonpoika lukee sen minulle kristilliseksi nöyryydeksi; mutta toinen pyrkii olemaan vertaiseni ja lukee oikeudekseen olla meidän parissamme.
Kuudes kohtaus.
Don Ranudo. Donna Olympia. Talonpoika.
Don Ranudo. Kuule köyhä miesparka! astu tänne sisään pussinesi.
Talonpoika. Minä olen liian halpa, korkeasti kunnioitettava herra, käymään sisälle semmoiseen huoneesen.
Don Ranudo. Mehän olemme kaikki ihmisiä; minun kävi sääliksi nähdä sinun syövän ulkona. Istu pelvotta alas tälle tuolille, siinä voit rauhassa syödä ruokaasi.
Talonpoika. Paljon kiitoksia, suurisukuinen herrasväki!
Don Ranudo. Missä asut sinä?
Talonpoika. Neljä penikulmaa täältä.
Don Ranudo. Mitä olet tänään tuonut kaupunkiin?
Talonpoika. Muutaman tiun kananpoikia, jotka myin torilla.
Don Ranudo. Kun sinulla sattuu olemaan lihavia salvokukkoja, niin tuo ne toiste tänne.
Talonpoika. Ettekö huoli kananpojista?
Don Ranudo. Emmepä suuresti; salvokukkoja ja metsäeläviä me liharuokana nautimme; muuta lihaa emme syö.
Talonpoika. Sen kyllä näenkin, sillä sekä herra että rouva näyttää vallan laihalta.
(Don Ranudo ja Donna Olympia käyvät molemmat käsin kasvojansa).
Don Ranudo. Mikä on nimesi, miesparka?
Talonpoika. Juan, armollinen herra.
Don Ranudo. Asuiko isäsi samassa talossa, missä sinä nyt?
Talonpoika. Asui.
Don Ranudo. Mikä oli hänen nimensä?
Talonpoika. En totta mari minä sitä tiedä.
Don Ranudo. Oih! Se on hirmuista! Ei tietää isänsä nimeä! Suurin ilohan on maailmassa tietää vanhempainsa nimet ja mitä sukuperää he olivat.
Talonpoika. Me maalla pidämme suurimpana ilona nähdä peltomme kantavan viljaa ja hedelmiä, joista saamme elatuksemme; että vaimomme voivat vuosittain saada lapsia, ja että lapsemme pian varttuvat meille avuksi.
Don Ranudo. Se somasti! Me ylhäiset säätyläiset pidämme rasituksena saada paljon lapsia; sillä kuta useimpia lapsia, sitä suurempia maksuja.
Talonpoika. Meillä taas sanotaan: kuta enemmän lapsia, sitä enemmän tuloja. Kuta enemmän aatelisia, sitä enemmän syöjiä; mutta kuta enemmän talonpoikia, sitä enemmän työmiehiä.
Don Ranudo. Totta kyllä! Sinä puhut kun filosofi; kuinka vanha olit sinä kun menit naimisiin?
Talonpoika. Kahdeksantoista vuotta.
Don Ranudo. Hyvin aikasin menitkin naimisiin; me ylhäiset emme niin nuorena voi käydä avioliittoon. Saamme odottaa usein neljään väliinpä viiteenkymmeneen vuoteemme, ennenkun tulemme tilaisuuteen elättää pereemme yhtä isosti kun esi-isäimme perettään elätti ennen meitä.
Talonpoika. Me taasen menemme naimisiin, niin pian kun voimme siijitttää lapsia, sillä vaimo ja lapset eivät ole meille rasitukseksi. Kuta useimpia käsiä, sitä enemmän työläisiä, kuta enemmän työläisiä, sitä suurempi varallisuus.
Don Ranudo. Tämä mies puhuu viisaasti, Donna Olympia! Talonpojat ovat siinä onnellisia. Minä luulen myöskin tässä löytäväni syyn siihen, miksi talonpoikain lapset ovat terveempiä ja raittiimpia kun ylhäisten; he ovat, näette, siijitetyt vanhempainsa kukoistavassa ijässä.
Talonpoika. Ellette ota pahaksi, niin luulen myöskin, että juuri tämäntähden talonpojissa löytyy vähemmän aisankannattajia kun ylhäisissä; sillä kun ylhäisten täytyy naimistaan odottaa viiteenkymmeneen ikävuoteensa, niin joutuvat he sillä välin kelvottomiksi avioliittoon, elleivät rouvansa tyydy ainoasti ruokaan ja juomaan, mikä meikäläisten mielestä on mahdotointa.
Don Ranudo. Ha, ha, haa! Ompa hupaista kuulla talonpojan noin haastavan. Mutta minusta on kummaa, miten sinä saatat syödä huonoa ruokaasi noin suurella ruokahalulla.
Talonpoika. Juustoni ja leipäni maistuu minulle, kukatiesi, paremmalta, kun paras paisti teille. Kaikki ruoka on hyvää; asia riippuu vaan siitä kuinka me olemme tottuneet.
Don Ranudo. Kaikki maailmassa on koetettava. Anna minun ihmeeksi maksaa juustoasi, saadaas nähdä voinko syödä sitä.
Donna Olympia. Ei, Don Ranudo! se ei käy laatuun.
Talonpoika. Tahdotteko koettaa, herra?
Don Ranudo. Ihmeekseni vaan… Ei, se ei maistu niin pahalta.
Talonpoika. Rouva kanssa ottaa palan?
(Leikkaa rouvalle).
Donna Olympia. Juusto maistuu hyvältä; sitä en olisi voinut uskoa.
Don Ranudo. Ha, ha, ha! Minä tahdon totta mari palan vielä. Se on tavatonta; tätä en olisi koskaan luullut tekeväni; sen saan kertoa lapseni lapsille. Leikkaa aika pala ja anna vähän leipääsi myöskin.
(Don Ranudo ja Donna Olympia syövät halukkaasti).
Donna Olympia. Hoviin kun tulen, kerron minä ensimäiseksi, että olen syönyt juustoa ja leipää talonpojan kanssa.
Don Ranudo. Ha, ha, haa! Vielä palanen, Juan. Minä totta mari tahdon syödä niinkauan kun maittaa.
Talonpoika. En tiedä, armollinen herra, salliiko juustoni enää leikkausta.
Don Ranudo. Ha, ha, haa! (Ottaa juuston ja leikkaa sen kahtia, josta pitää toisen puoliskan). Nyt näet, Juan, ettei rouva enkä minä ylönkatso köyhän talonpojan ruokaa.
(Talonpoika pistää ruuan pussiinsa ja kynsii päätään).
Donna Olympia. Anna minulle vielä palanen; tahdonpa koettaa voiko röökynä-tyttärenikin syödä tuollaista ruokaa. Ha, ha, ha! hupaista kyllä muutteeksi.
Talonpoika. Tuo pala, minkä herra viimeksi leikkasi, ei ainoastaan riitä koetukseksi, vaan myöskin ateriaksi herrasväelle.
Don Ranudo. Kun toiste tulet kaupunkiin, niin puhuttele meitä pelvotta.
Talonpoika. Minä kiitän suuresti. (Hiljaan). Mutta hullu on se, joka toiste tuo ruoka-pussinsa tänne.
Don Ranudo. Kun tulet kotiasi, Juan, niin kiitäthän meitä sangen nöyriksi?
Talonpoika. Se on tietty, semminkin jos herra on niin hyvä ja antaa minulle jotakin palkintoa; sillä minulla oli juuri ruokaa sen verran kun matkallani tarvitsin.
Don Ranudo. Mitä annamme tälle rehelliselle miehelle, Donna Olympia? Minä lainasin juuri tänään kaksituhatta kultarahaa eräälle hyvälle ystävälle, jotta olen nyt ihan tyhjä kultarahoista. Hopearahoja taasen ei käy minun, eikä kenenkään Colibrados'en suvusta antaa.
Talonpoika. Armollinen herrasväki! minä kyllä tyydyn hopearahoihin.
Don Ranudo. Ei, Juan, se ei käy päinsä. Me menettäsimme sillä kunniamme. Lahjaksi annamme ainoastaan kultaa tahi kunnioitusta.
Talonpoika. No, koska ei herrasväellä ole kultaa käsillä ja minulla on itselläni kunniaa tarpeeksi asti, niin nöyrimmästi pyydän, että antaisitte minulle hopearahaa, jolla saisin ostaa vähän ruokaa.
Don Ranudo. Antakaamme hänelle, Donna Olympia, kymmenkunta piasteria, ehdolla ettei hän sitä kenellekään puhu.
Donna Olympia. Ei, herra, ei minun suostumuksellani koskaan; se olisi ikuinen häpy huoneellemme.
Talonpoika. Minä en totta mari sano kellenkään, että sain hopearahoja.
Don Ranudo. Kuule, Juan! Minä olen varma siitä, että kun tulet kotiisi ja kerrot muille talonpojille, mitä sinulle on tapahtunut, he kunnioittavat sinua tästä lähtein.
Talonpoika. Ellei herrasväellä ole rahoja, niin pyydän nöyrimmästi, että antaisitte minulle vähän omaa ruokaanne jota saisin syödä tiellä, sekä myöskin näyttää toisille talonpojille, jotta uskosivat, että minä olen käynyt herrasväen luona.
Don Ranudo. Minä annan sinulle vaakunamme painoluvan; sen voit viedä kotiasi todistukseksi, että olet käynyt täällä.
Talonpoika. Tuleeko minustaki ylhäinen mies kun saan herran vaakunan?
Don Ranudo. Mitä horiset!
Talonpoika. Luulin ylhäisyyden ainoasti riippuvan vaakunasta, sillä useita löytyy, jotka eivät voi näyttää todeksi ylhäisyyttään muulla kun esi-isäinsä vaakunoilla; mutta koska tuo ei minua hyödytä, niin antakaa minulle ruokaa tiellä syödäkseni.
Don Ranudo. Jos joku tuota epäilee ja sanoo: miten oli mahdollista, että Don Ranudo de Colibrados, joka on Antonio Prospero Alfonson, Gonzalvo Hippolito Stefano Mustacho…
Talonpoika. Mutta, armollinen herra!
Don Ranudo. Lopez Melchiorin, Gusman Theodosio Theofraston, Theodoro
Carlos'in, Filippo Manuel Balthasar…
Talonpoika. Mutta, armollinen herra!…
Don Ranudo. Manuelin, Juan Aurelio Sanctio Ramirezin, Don Jago Juliano
Sebastiano Stemogeniano Melchior Lopez…
Talonpoika. Mutta, armollinen herra! Minulla on…
Don Ranudo. Caspar Ramidon, Trincalo Bentoso'n j.n.e. j.n.e.
Talonpoika. Minulla on yhä nälkä vieläkin, armollinen herra.
Don Ranudo (osoittaen sukuluetteloon). Ja niin edespäin, j.n.e. j.n.e.
Talonpoika. Vaikka luettelisitte, herra, kaiken maailman Don Julianot ja Don Pahnot, Don Quichottet ja Sancho Panzat, niin ei nälkäni…
Don Ranudo. Kun siis joku sanoo: minä epäilen tuota, sillä miten on mahdollista, että semmoinen herra näyttäisi köyhälle miesparalle sellaisen kunnian; niin ei sinun tarvitse muuta kun näyttää vaakunaa.
Talonpoika. Mutta eikö herrasväki edes tahdo antaa minulle vähän viiniä pullooni?
Don Ranudo. Tuolla on pöydällä vaakunan jälkipaino, Donna Olympia; annetaan se tälle miehelle muistoksi käynnistään.
Talonpoika. Mutta enkö mahda edes kutsua palveliaa täyttämään pulloani?
Don Ranudo. Kas tässä, Juan! tallenna se hyvästi, ettei riku tiellä.
Talonpoika. Enkö saa mennä kyökkiin, kutsumaan kellarimestaria?
Don Ranudo. Nyt tahdon selvittää sinulle, mitä vaakunassa näet. Tuossa on sininen kukka.
Talonpoika (hiljaan). Tuhma on se joka toiste tuo tänne ruokapussinsa.
Don Ranudo. Toisessa välipaikassa on Leopardi.
Talonpoika. Minä en saa viipyä enää, minun täytyy lähteä.
Don Ranudo. Kolmannessa on neljä liljakukkaa.
Talonpoika. Olkoon vaikka kuustoista.
Don Ranudo. Neljännessä on miekka.
Talonpoika. Vieköön piru kaikki liljat ja miekat.
Don Ranudo. Nyt tahdon kertoa sinulle, mitä ne kaikki merkitsevät.
Talonpoika. Hyvästi, korkeasukuinen herrasväki! Kiitoksia kunniasta, minkä olette tehneet minulle, syömällä suuhunne ruokani.
Seitsemäs kohtaus.
Don Ranudo. Donna Olympia.
Don Ranudo. Kuinka ylistää tämä talonpoika meitä kun pääsee kotiinsa!
Donna Olympia. Niin! Minä tiedän varmaan, mitä hän sanoo; kuinka armollinen se herrasväki oli! Moni talonpoika on ylpeämpi kun tämä suurisukuinen herra ja rouva.
Don Ranudo. Mutta ei moni meidän säätyläisistämme olisikaan kohdellut köyhää talonpoikaparkaa niinkuin me teimme.
Donna Olympia. Mitäpä siitä; me emme sillä ole joutuneet vähäistäkään huonommaksi. — Minä en ole suurellinen, en siis voi niitä kärsiä, jotka ovat jotakin olevinaan, vaikka eivät mitään ole. Talonpojat eivät tahdo olla muuta kun talonpoikia, ja vastaanottavat armona sen kunnian, mikä heille annetaan. Ihmisiä sitä vastaan löytyy, monsieur'ejä ja madame'ja, — te niitä tiedätte hyvin — joissa, ehkä tahtovat olla ylhäisiä, porvarisuus pistää usein esiin, vaikka kuinkakin he koettaisivat sitä salata. Niiden kanssa käy ihan samaten kun 256 jutellaan eräästä lakeijasta, mikä arpajaisissa voitti niin paljon rahaa, että pääsi herraksi. Hän käytti itsensä nyt suurellisesti, mutta unhotti väliin herruutensa niin, että hän astuessaan vaunuihin, nousi vaunujen taka. Samate näkyy porvarillisuus näissä, joista puhun. Minä tulen sairaaksi kun näen madamen, te tiedätte kenen, kantopaareissaan nojaavan miettivällä katsannolta päätänsä vasempaa olkaa vastaan, ikään kuin tyytymättömänä, ettei miehensä ole voinut saada häntä vielä korkeammalle. Ja kumminkin muistellessaan, että äitinsä Sevillan torilla myi viikunoita, luulisi hänen joutuvan vallan pyörällen, jotta saisi pitää kiini molemmin käsin kantopaarien laidasta. Mutta hän ei juuri huoli puhua esi-äidistään, eikä monsieur myöskään mielellään puhu vanhemmistaan. Minä olen haleta, Don Ranudo! kun tuon ajatuksiani tälläisiin ihmisiin.
Don Ranudo. Oi, sydänkäpyni, älkäätte semmoisesta niin kovin innostuko, se ei maksa vaivaa.
Donna Olympia. Soisinpa heidän kerran käyvän minun luonani; saisivat totta mari etuhuoneessa koko tunnin odottaa sisäänpääsyä, sen sanon minä. Mitä tahtoo…
Don Ranudo. Jumala paratkoon! rouva tulee sairaaksi? Hän pyörtyy, totta mari! Oi, jos minulla olisi mitään haistettavata tarjota hänelle! Haistakaa tätä juustopalaa, ehkä parannutte. Mikä aatelinen sydän!
(Donna Olympia tointuu).
Donna Olympia. He saisivat, Don Ranudo, seisoa koko tunnin etuhuoneessani; enemmän en minä heitä kunnioita, en niinkään paljon kuin tätä juustoa.
(Ottaa juuston ja syö sen).
Kahdeksas kohtaus.
Don Ranudo. Donna Olympia. Pedro.
Pedro. Oi, voi! Nyt on talo hukassa. Ulkona on oikeuden palvelia ja velkojia, jotka tahtovat saada velkansa suoritetuksi. He vievät kaikki mitä talossa löytyy.
Don Ranudo. Missä he ovat?
Pedro. He ovat jo murtaineet ruskeaan kamariin.
Don Ranudo. Tule, menkäämme sinne.
Yhdeksäs kohtaus
Oikeuden palvelia. Edelliset.
Palvelia (syvään kumartaen). Pyydän nöyrimmästi anteeksi, armollinen herrasväki, että olen tullut tänne tällaista rohkeaa toimitusta varten. Minä olen alhainen palvelia, jonka täytyy virkani uhalla toimittaa esimieheni käskyt.
Don Ranudo. Mitä varten olette tänne pantu?
Palvelia. Minä olen lähetetty alamaisuudessa tekemään ryöstöä teidän luonanne, korkeasukuinen herrasväki, ja tuomion nojassa, joka sanottiin kaksitoista päivää takaperin, ottamaan kaikki mitä löydän tässä aatelisessa huoneessa, kiinteää ja irtainta, takavarikkoon, aina korkeasäätyisen herrasväen omiin vapasukuisiin käyntivaatteisin saakka.
Don Ranudo. Minä toivon kumminkin, ett'ette kohtele minua niinkuin alhaista porvaria!
Palvelia. Se on tosin väärin; mutta la'it, herra, eivät senpahemmin tee velka-asioissa eroitusta ihmisten välillä.
Don Ranudo. Miettikää tarkalleen mitä teette.
Palvelia. Minä olen jo sitä miettinyt; ja olen jo väelläni panettanut takavarikkoon muutamia vähäisiä huonekaluja, jotka olen löytänyt toisissa kamareissa; mutta kun ne eivät ensinkään riitä velkaanne, niin täytyy minun tarttua teidän käyntivaatteesenne, armollinen herrasväki! Pyydän nöyrimmästi, ett'ette sitä pahaksu.
Don Ranudo. Voiko kukaan olla sellaista pahaksumatta? Ettehän millään voi puolustaa käytöstänne.
Palvelia. Aika ei anna myöden tällä kertaa luetella muita syitä. Minä muuten tahdon olla niin kohtelias kun suinkin taidan ja annan siis herran pitää, teidän korkeutenne tähden, alusvaatteenne.
Don Ranudo. Sehän on kohteliaisuutta, sen saa sanoa!
Palvelia. Minä tiedän antaa kullekin sen kunnian kun hänelle tulee,
(Vetää takin Don Ranudon yltä ja kumartaa kolmesti syvään).
Don Ranudo. Oi Jumala! mimmoisessa ajassa elämme!
Palvelia. Nyt on teidän vuoronne, armollinen rouva!
Donna Olympia. Se on kuolemaan syypää, joka koskee tällaiseen rouvaan.
Miettikää tarkoin mitä teette.
Palvelia. Taivas tietää kuinka minun käy surukseni tämä ryöstö, mutta minä olen syytön välikappale, jota esivalta käyttää.
Donna Olympia. Sanokaa maistraatille, että heillä on odottaa kova, esimerkillinen rangaistus.
Palvelia. Sen minä tahdon tehdä, armollinen rouva. Mutta minun täytyy kaikella kunnioituksella ottaa hameenne myöskin takavarikkoon velan tähden.
(Ottaa hameen rouvan yltä ja suutelee palletta).
Donna Olympia. Oi Jumala! minä kuolen hävystä.
Don Ranudo (nuusku-toosa kädessä). Ei, madame! Näyttäkäämme ylönkatseella, että sydämemme vastaa sukumme ylhäisyyteen. Monsieur! me emme ole suutuksissa teille. Kas tässä, tahdotteko nuuskua?
Palvelia. Onko tämä nuuskuastia herran oma?
Don Ranudo. On, kenenkäs muuten?
Palvelia. Älkää pahastuko, että minä otan takavarikkoon senkin. (Don Ranudo kulkee hyräillen edes takasin). Täällä ei ole muuta otettavaa enää. Onko korkeasukuisella herrasväellä mitään muuta käskeä?
(Kumartaa kolmesti syvään ja menee ulos).
Pedro. Tuon toosan olisi herra saattanut pitää.
Don Ranudo. Se on yks' kaikki, Pedro! mennään sisälle.
Pedro. Hänpä oli piru mieheksi; hän on oppinut kohteliaisuudella kiskomaan tukan ja nahan ihmisiltä. Mutta mitä näen mä! hän ei mennytkään; hän hiipii toisiin kamareihin; minun tulee kätkeä pienet kaluni.